Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Puhu minulle, katso minua, kosketa minua, kommunikoi kanssani

31.01.2017

 

Tuokiokuva:

Esikoinen oli noin 2,5 vuotias. Hän ei vielä puhunut kuin yksittäisiä sanoja, ei mitään selkeitä lauserakenteita eikä muutenkaan kovin selkeästi.

Istuimme Puistolan omakotitalon yläkerrassa lastenhuoneessa. Oli kevät. Lasten nukkumaanmenoaika.

Puoliso istuu Esikoisen sängyn reunalla ja pukee hänelle yöpukua. Minä imetän Kuopusta keskellä huonetta olevalla jakkaralla.

Esikoinen sanoo jotain. Kumpikaan meistä aikuisista ei käsitä mitä hän sanoo, joten yritämme tarjota hänelle vaihtoehtoja. Tarkoititko vettä, tarkoititko pupua, tarkoititko palikoita…. Esikoinen hokee sanarimpsuaan ja tuskastuu hetki hetkeltä enemmän.

Valo siivilöyityy verhojen raosta huoneeseen ja minä katson ymmälläni Puolisoon. Minulla ei ole hajuakaan mitä lapsi yrittää kertoa. Mieheni katsoo minua sama ilme omilla kasvoillaan. Kuopus ummistelee jo silmiään ja Esikoisen silmiin ilmestyvät kyyneleet ja hänen äänensä kohoaa. Hän hokee kerta toisensa jälkeen tuota hämmentävää sanarimpsua ja lopulta hänen äänensä särkyy ja hän alkoittaa raivoamisen.

Puoliso vie lapsen olohuoneeseen rauhoittumaan ja minä nukutan Kuopuksen pinnasänkyyn.

Kuulen kuinka Esikoinen itkee olohuoneessa ja itkun seasta sopertaa sanarimpsuaan. Sitten hiljenee.

Vedän vielä kerran unilelun narusta ja kuuntelen mekaanista jaakko kultaa. Puoliso hiipii Esikoinen sylissään huoneeseen ja peittelee hänet sänkyyn. Käännyn katsomaan Puolisoa kysyvästi ja hän kuiskaa “Lapsi yritti sanoa “Minä rakastan sinua””.

Muistan tuon hetken edelleen niin selkeänä . Niin tuskallisena. Niin riipivänä.

Muistan oman turhautumiseni. Oman riittämättömyyteni.

Kommunikaatio. Miten se voi olla näin vaikeaa.

Jos pieni lapsi yrittää sanoa rakastavansa, eikä häntä ymmärretä on täysin selvää että hän purskahtaa itkuun, että hän hermostuu. Että hän yrittää kunnes ymmärretään.

Mutta entäs aikuinen ihminen?

Entä jos aikuisen ihmisen viestiä ei kuulla?

Miten käy hänelle.

Kuinka moni ihminen tässä maailmassa yrittää kertoa rakastavansa, mutta ei löydä oikeita sanoja. Kuinka moni turhautuu, huutaa, raivoaa ja itkee. Ja kuinka moni vain hiljenee. Ei sano enää mitään.

Kommunikaatio.

Avain.

 

Tuokiokuva:

Kuopus huutaa ei ei ei ja kiskoo minun hänelle pukemiaan vaatteita pois päältään. Istun sohvan laidalla ja tuskastun. En jaksaisi joka-aamuista tappelua siitä mitä vaatteita päälle laitetaan. Mikään, ei mikään kelpaa koskaan.

Riisun paidan, riisun housut. Lapsi huutaa. Ehdotan kolmea eri vaihtoehtoa, sanon että näistä pitäisi valita. Ei ei ei. Minä halua, ja lopusta en saa selvää.

Tuijotan olohuoneen ikkunasta ulos ja lasken mielessäni kymmeneen. Oikeastaan tekisi mieli ärähtää vittuperkelettä. Oikeasti. Mistä nyt oikein mättää. Eikö vain voitaisi pukea. Ei ei ei!!

Esikoinen katsoo teatteria vierestä, lukien samalla kirjaa. Sitten hän sanoo, kuin ohimennen, “Kuopus tahtoo supersankarialushousut, ja pyöräpaidan.” Katson Esikoista ja vilpittömän ihmeissäni kysyn mistä hän niin päättelee.

Esikoinen nostaa katseensa kirjasta ja sanoo “No mehän juuri leikimme supersankaria. Ja siitä pyöräpaidasta Kuopus puhui jo eilen. Kun laitettiin pyykkejä kaappiin. Etkö sinä muista.”

Haen vaatteet ja näytän Kuopukselle, nämäkö, kyynelten ja nyyhkytysten lomasta lapsi vastaa Joo.

Miten minä, lapsen äiti, ihminen joka viettää 99% ajastaan lasten kanssa, ei voi ymmärtää tuota. Miten hänen veljensä kykeni näkemään tilanteen paremmin kuin minä. Tämä ei ole ensimmäinen, eikä taatusti viimeinen kerta kun näin käy. Minun kykyni eivät riitä. Minun kommunikaatiotaitoni eivät yllä tuon pienen ihmisenalun sieluun. Tuo toinen lapsi, kaiken sen riitelyn ja tappelemisen keskelläkin, ymmärtää ajoittain tätä lasta paremmin kuin minä, tämän lapsen synnyttäjä.

Se on pysäyttävää.

Samaan aikaan ihanaa.

Samaan aikaan niin surullista.

Kuinka monta lasta tässä maailmassa on joilla ei ole tulkkeja, ei ole sitä jotakuta toista ihmistä kertomassa mitä hän ajattelee. Kuinka monta lasta jää yksin nyyhkyttämän olohuoneen lattialle kun ei itse osaa kertoa haluavansa supersankarialushousut ja pyöräpaidan.

Kommunikaatio.

Miten se voi ollakin niin vaikeata.

 

Tuokiokuva:

Ajamme rannalta kohti kotia.

Navigaattori näyttää eri reittiä kuin mitä kannataa ajaa. Puoliso katsoo toista reittiä omasta puhelimestaan. Pyydän häntä näppäilemään sen minun puhelimeeni.

Puoliso tekee niin mutta silti reitti on eri kuin mitä meidän mielestämme kannataa ajaa.

Käännyn risteyksessä ja ajan vastoin navigaattorin ohjeita.

Tuttu risteyskohta, mutta hämmennyn. Ajatukseni ovat vielä navigaattorin antamassa reitissä. Aivoni yrittävät vielä hahmottaa mitä reittiä se olisi meidät neuvonut. Pyydän neuvoa puolisolta, mikä liittymä, mistä ulos, mihin suuntaan. Puoliso hermostuu. Huitaisee kädellään, tuosta noin ollaanhan tästä risteyksestä ajettu monta kertaa.  Suutun, huudan, ässähädän. Toinenkin huutaa. Kaksi maailmaa kohtaa. Kaksi erilaista tapaa katsoa tietä, maailmaa, karttoja. Kaksi erilaista tapaa hahmottaa.

Ja hetkellisesti kumpikin unohtaa, että toinen ei näe asioita samoin kuin toinen.

Hiljaisuus.

Täysin turha riita. Täysin turhasta aiheesta.

Maailmassa soditaan. Maailmassa tapetaan.

Me riitelemme navigoinnista.

Kyky nähdä tai edes ymmärtää maailma myös toisen silmin.

Empatia.

Kommunikaatio.

Avain.

Kaikkeen.

Minä kommunikoin työkseni*.

Minä olen opettanut kommunikaatiota kuvan kautta. Kymmenien nuorien kanssa olen istunut tunteja ja tunteja kertoen miten valokuvan avulla voidaan puhua tunteista, kertoa tarinoita, miten aina ei tarvitse osata puhua. Miten voi kommunikoida muutakin kautta.

Minun pitäisi olla kommunikaation ammattilainen.

Mutta siltikään minä en aina osaa.

Vuorovaikutus, kommunikaatio, empatia.

Taitoja joita meidän pitäisi oppia lapsesta saakka.

Ylläpitää läpi elämän.

Harjoitella koko ajan.

 

Tuokiokuva:

Lasten nukkumaanmenoaika.

Kuopus itkee minun perääni kun suljen oven ja jätän Puolison nukuttamaan lapset.

Kuulen oven läpi kuinka Puoliso selittää lapselle, että häntä harmittaa kun äiti lähti pois. Selittää että se on ihan ok.

Selittää että tänään on hänen vuoro nukuttaa.

Lapsen itku vaimenee.

Loppuu.

Kommunikaatio.

Ymmärrys.

Kahden maailman kohtaaminen.

Silloin kun se toimii, se on mullistavaa.

Minä olen työssäni nuorten kanssa avannut kymmeniä kertoja kommunikaatioväyliä. Saanut eteeni umpinaisen nuoren, joka ei katso silmiin. Ei puhu, ei ota mitään kontaktia. Ja jossain vaiheessa, jotenkin, kuvan kautta, sieltä kivimuurista löytyy ensin halkeama, sitten ovi. Kammetaan se yhdessä auki. Löydetään kulkuväylä.

Se helppous kun muurin yli ei pidä enää kiivetä, sitä ei pidä enää kiertää, tai sanoja ei tarvitse enää viskoa sen yli katapultein. Se helppous kun voi vain avata oven, ja kävellä toisen luo.
Kommunikoida.

Mutta se vaatii töitä.

Se vaatii töitä meiltä kaikilta. Kommunikaatiokanavan ylläpitäminen on raskainta ja samalla tärkeintä mitä meidän tulisi tehdä kanssaihmisillemme.

Minunkin tulisi muistaa se useammin.

Avata väyliä muutoinkin kuin töissä.

Avata väyliä kotona. Omille lapsilleni. Etsiä sitä reikää muurissa kahta ahkerammin, kun he eivät vielä osaa.

Minun pitäisi muistaa se Puolison kohdalla.

Minun pitäisi muistaa se jokaisen tuntemattoman ihmisen kohdalla jonka kohtaan.

Koska palkinto, se avonainen ovi, se valo, se keveys. Se on kaiken sen työn arvoista.

Meistä jokaisen tulisi, varsinkin nyt, tänä maailman aikana, vaalia niitä oviaukkoja muureissamme. Meidän tulisi rakentaa niitä lisää. Me emme saa rakentaa muuria yhtään korkeammaksi. Emmekä varsinkaan opettaa lapsille sellaista mallia.

Kommunikoidaan.

Otetaan me se ensimmäinen askel.

Etsitään sitä aukkoa.

Lapsiemme kanssa.

Puolisoidemme kanssa.

Ystäviemme kanssa.

Tuntemattomien kanssa.

Ei huomenna, ei viikon päästä.

Jo heti tänään.

 

*Ps. Jos jotakuta jäi mietityttämään mihin työhön viittaan, niin siitä löytyy infoa täältä.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »