Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pohdintoja sattuman ja valinnan eroista

30.08.2020



Katson miten lapset istuvat aamuauringon valossa puupöydän ääressä. Aurinko kutittelee heidän poskiaan ja yön kaste viipyilee vielä märkänä mustikan lehdillä. Meri avautuu edessämme ja horisontissa uivat joutsenet näkyvät valkoisina pisteinä. Amiraaliperhoset lämmittelevät rantakivikossa. Niitä kuvaamaan kerääntyy luontokuvauskurssilla olevia aikuisia. Meitä kaikkia hymyilyttää.

 

Tämä on niitä hetkiä, kun ajattelen miten onnelinen olen. Hetkiä, joide haluan uskovan olevan lastemme muistoissa niitä onnellisen lapsuuden muistoja. Sellaisia, joita itsellänikin on lukuisia. Toivon, että nämä ovat niitä hetkiä joiden avulla heille rakentuu se turvallinen kivijalka, joka kannattelee silloin kun elämä muutoin viskoo.

Olen viime aikoina yllättävän usein pysähtynyt katsomaan lapsiani sivusta. Pohtinut miten pienestä heidänkin elämänsä suunta voi olla kiinni.

Olen mielestäni aina tiedostanut elämän sattumanvaraisuuden. Tai ainakin jo pitkään. Tuskin lapsena tiedostin, harva lapsi varmaan oikeasti tiedostaa sellaista. Siihen tarvitaan elämänkokemusta. Mitä enemmän olen nähnyt ja kokenut tässä maailmassa, olen huomannut että hyvin vähän on lopulta kiinni pelkästään omasta tahdosta. Niin moni asia on kiinni onnesta ja sattumasta.



Olen nyt ollut kuusi kuukautta työssä, jossa yksi tärkeimmistä tehtävistäni on antaa ääni järjestöni työntekijöille ja heidän tekemälle työlleen. He tekevät päihdetyötä, haittoja vähentävää päihdetyötä ja matalan kynnyksen auttamista. He ovat siellä missä apua tarvitaan kipeiten. Olen päässyt aitiopaikalta seuraamaan sellaista työtä, jonka merkitys saa oman sydämeni pakahtumaan. Olen myös päässyt aitiopaikalle kuulemaan ja näkemään niitä tarinoita, joita autettavat elämästään kertovat.

On paljon tarinoita, joissa elämä on lähtenyt jo alusta asti kulkemaan kivisempää polkua. Elämää, josta ehkä moni on jo varhain osannut sanoa sen vielä päättyvän haastaviin tilanteisiin. Mutta on myös lukuisia ja lukuisia tarinoita, missä tarinan päähenkilö on elänäyt aivan onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Sitten vain jossain kohtaa jokin asia on mennyt väärin ja sattuma ja onni ovat vain lipsahtaneet ohitse. Näissä tarinoissa voisi niin monessa olla hyvin erilainen kulku, jos sattuma ja onni olisivat osuneet eri tavoin. Itse tarinan pääosan esittäjällä on lopulta ollut välillä hyvin pieni rooli siinä, miten hänen elämänsä ajoi karille.
Aina voi valita, on perustelu, jota kuulee kovin usein sanottavan. Aina on toinenkin vaihtoehto, painotetaan julkisessa keskustelussa joissa ruoditaan syrjäytyneiden nuorten ja päihteitä käyttävien aikuisten elämäntilanteita.
Totuus kuitenkin on ettei aina ole vaihtoehtoja. Tai ainakaan hyviä sellaisia.
“Entä jos valittavana on vain huono tai tosi huono vaihtoehto?” kysyi tänä kesänä eräs nuorten kanssa työskentelevä haastateltavani.
Niin. Silloin ei ole enää kyse valinnasta.
On kyse selviytymisestä.


Tämän totuuden edessä on ollut ajoittain sydäntä särkevää miettiä, että lopulta se kaikki mitä minä nyt teen ei välttämättä siltikään riitä turvaamaan lapsillemme turvallista aikuisuutta.
Olen kivuliaan tietoinen siitä, mitkä ovat ne riskitekijät joiden seurauksena lapsi voi olla syrjäytymisen riskiryhmää tai päätyä elämässään vaikeisiin olosuhteisiin.
Olen myös kivuliaan tietoinen, että niihin samoihin olosuhteisiin päätyy myös lapsia, nuoria ja aikuisia täysin riskiryhmien ulkopuolelta. Koska kyse on sattumasta. Ei laskelmoidusta totuudesta.

Lontoon vuosina, kun tein töitä jenginuorten kanssa, ystäväni kysyi kerran eikö minusta ole ahdistavaa, pelottavaa ja jotenkin inhottavaa tehdä töitä ihmisten kanssa jotka ovat valinneet rikollisen, päihteiden kyllästämän ja mahdollisesti kodittoman elämän. Kysymys sinällään kertoo jo paljon siitä miten kysyjä määrittelee maailman, mutta siitäkin huolimatta se on kysymys, jonka moni ainakin mielessään kysyy.
Mutta vastauksen on ei. Ei minua ole koskaan pelottanut, ahdistanut tai inhottanut. Mitä enemmän tein töitä heidän kanssaan, sitä suurempi oli myötätuntoni. Ja sitä selkeämmin ymmärsin miten vähän minun ja heidän välillään on eroa. Suurin ero, joka erottaa minut heistä oli sattuma ja onni.


Rationaalisina hetkinä, joita suurin osa elämästäni nykyään on, en pohdi sattuman painoarvoa lastemme tulevaisuudessa. Pyrin kasvattamaan heistä rehellisiä, aitoja, suvaitsevaisia ja rohkeita ihmisiä. Sellaisia ihmisiä,  joiden tunnesäätelykyky on kohdallaan ja jotka eivät luokittele ketään ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Pyrin antamaan heille vahvan itsetunnon, jonka avulla päästä vaikeiden elämänvaiheiden ylitse.

Mutta häivähdyksinä elämän epävarmuus ja sattumien tuomat yllätykset vilahtavat silmänurkassani. Miten yksi tapahtuva voi sysäistä vyöryn liikkeelle. Samanaikaisesti kuulen ja näen niitä sattumia ja yllätyksiä joiden avulla samaisia vyöryjä on myös pysäytetty.
Kun ihmisen elämään onkin kävellyt jostain kuin tyhjästä se ihmeellinen joku, joka on otttanut kopin, tarttunut kädestä, auttanut kohti sileämpää polkua.
Se joku on voinut olla opettaja, naaprui, järjestön työntekijä, hoitohenkilökunta naapurissa, sosiaalityöntekijä, tuntematon vastaantulija. Se teko on voinut olla hymy, kuulumisten kysyminen, käteen tarttuminen, silmiin katsominne, avun ojentaminen.
Mutta on ollut JOKU. 


Tämä on minun lohtuni. Samalla tämä on minun päämääräni. Olla se joku, kasvattaa lapsistani myös ihmisiä, jotka tarvittaessa voivat olla se joku. Ja kasvattaa heistä ihmisiä, jotka osaavat ottaa vastaan sen jonkun avun, jos tilanne sitä vaatii.

Ja itsekkäällä tavalla toivon, että tämä olisi meistä jokaisen päämäärä.
Olla se joku, ja opettaa läheisemme ottamaan vastaan sen jonkun apu.
Jossain yhteyksissä tätä ilmiötä kutsutaan hyvinvointivaltioksi ja yhteiskunnaksi.
Haluan vakaasti uskoa meidän voivan olla sellainen. Mutta onnistuakseen se vaatii minun panokseni, ja sinun.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »