Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Perspektiiviä

04.04.2017

Herään huoneistohotellin valkoisista lakanoista. Valo paistaa verhojen takaa huoneeseen.
On hiljaista. On kuivaa. On lämmintä.
Puolison keho hohkaa yön jäljiltä lämpöä ja pehmeyttä. Suljen vielä hetkeksi silmäni ja kuuntelen olohuoneesta kantautuvaa kellon tikitystä.

Tänään lapset tulevat takaisin tänne.
Takaisin tähän asuntoon jota yritämme nyt kodiksi kutsua kunnes pääsemme takaisin omaamme, meren toiselle puolelle.
Makaan hiljaa sängyssä ja mietin viime yönä lähtenyttä lentoa jonka kyydissä oli kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pakolaisia.
Mietin miten ne ihmiset heräävät tänä aamuna.

Minun kuplani, tämä rosopintainen ja epäsymetrinen, venyy ja paukkuu kun yritän mahtua elämään siinä. Yritän nukkua valkoisissa lakanoissani, jääkaappi täynnä ruokaa, turvaverkkojen ympäröimänä. Turvassa.
Tietoisena siitä että lapseni ja perheeni on turvassa.
Yritän nukkua, enkä silti saa unta.

Kävelen kohti mielenosoitusta joka vastustaa turvapaikanhakijoiden pakkokäännytyksiä. Pakkokäännystyksiä maihin, jotka eivät ole turvallisia. Pilottitakkiin sonnustautunut nuori mies huutaa peräääni “Hei sinä punakenkäinen suvakkihuora, kasva aikuiseksi”.
Mietin, onneksi lapset eivät ole mukanani.
Mietin millä oikeudella olen tehnyt lapsia tällaiseen maailmaan?
Millä oikeudella haluan kasvattaa heitä maissa, joissa ihmisoikeuksia ja perustuslakeja ei noudateta.
Miten minä opetan heille mikä on oikein ja mikä on väärin kun välillä tuntuu että koko muu maailma tekee kuitenkin toisin.
Mietin asuuko tuonkin pilottitakin sisällä oikeasti ihminen joka kaipaisi vain halausta.
Ehkä tuokin nuori mies huutaa vain rakkaudenpuutettaan.
Mutta riittääkö sekään enää?
Rakkaus.
Voiko rakkaudella korjata näitä vaurioita joita avoin rasisimi on tähänkin yhteiskuntaan syönyt. 


Seison kansalaistorilla joka täyttyy hitaasti ihmisistä. Taivas on harmaa. On kylmä. Unohdin aamulla sormikkaat kotiin. Sormia paleltaa.
Ihmiset tiivistyvät lavan ympärille.
Värikkäitä pipoja.
Väsyneitä silmiä.
Pieniä lapsia.

Kaikenikäisiä kansalaisia.
Kuuntelen vierestä kun kaksi nuorta keskustelevat siitä miksi he ovat paikalla.
Mietin miksi itse seison siinä, kylmässä hytisemässä.
Miksi jaksan välittää.
Miksi jaksan uskoa että tällä on merkitystä.

Koska minä haluan uskoa, että jos asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä, niin me alamme hitaasti mutta varmasti kävellä oikeaan suuntaan.
Me.
Suomi.
Ihmiset.
Maailma.

 

Miksi minä välitän mitä Suomessa tapahtuu juuri nyt? Samalla kun kuitenkin odotan että saisimme viisumimme, että voisimme poistua taas lämpimään kuplaamme, missä voimme halutessamme sulkea silmämme tältä kaikelta. Sukeltaa mandariinpuiden kukintojen tuoksuun ja suojautua kuumalta auringolta viikunapuun varjossa.
Kuplaan, jossa viikonloppuisin työnnämme varpaamme hiekkaan ja nauramme rikkoutuville hiekkalinnoille.

Välitän koska tämä on lopulta se maa johon tuomme lapsemme kasvamaan aikuisiksi.
Tämä on se maa jossa heistä kasvaa niitä ihmisiä jotka päättävät tulevaisuudesta.
Tämä on se maa jonka kamaralta mekin olemme ponnistaneet.
Tämä on se maa, josta minäkin haluaisin voida sanoa olevani ylpeä.

Lapset ovat olleet perjantaista asti Pohjois-Karjalassa. Esikoisen oma idea lähteä sinne.
Eilen hän oli sanonut ettei halua tulla takaisin tänne. Hän haluaa tulla vasta kun pääsee suoraan takaisin kotiin, Kaliforniaan.
Eilen lausahdus hymyilytti minua.

Tänään, tässä kalsassa kevätsäässä seistessäni, kunneellessani kuinka toinen ihminen, ihminen joka on tässä maassa kasvanut, huutaa minun perääni sanoja joita en koskaan haluaisi lasteni kuulevan, ymmärrän Esikoista.
Ja minua itkettää.
Itkettää, vaikka oikeasti minun pitäisi olla vihainen.
Valmis taistelemaan.
Nousta barrikadeille.
Huutaa ääneni kuuluville.

Mielenosoituksen puhuja kysyy yleisöltä nukuitteko te yönne hyvin?
Minun sisuskalujani vääntää.
Koska kyllä, minä nukuin ihan hyvin.
Heräilin muutaman kerran.
Kävin juomassa vettä.
Valvoin hetken kattoon tuijottaen, miettien sitä toisen mantereen kotia. Sitä jonne emme nyt pääse.
Mutta minä sain taas sulkea silmäni.
Minä olen turvassa.
Minun lapseni eivät ole juuri nyt luonani, mutta ahdistuksen ,surun ja ikävän sijaan olen saanut nauttia tilanteesta kun he ovat poissa.
Minä olen niin etuoikeutettu valkoinen että kyyneleet nousevat silmiini ja valuvat pitkin tuulen kylmäksi puhaltamaa poskeani.
Nolostuneena pyyhin poskeani ja katson maahan.
Vieressäni oleva mies tarttuu minua olkapäästä ja kuiskaa “its ok”.
Vaan kun ei se ole.
Minä tiedän, että meillä on paljon parannettavaa Suomessa.
On paljon epäkohtia.
On paljon asioita joihin on tultava muutos.
Mutta me emme voi sulkea rajojamme.
Me emme voi antaa meidän lapsiemme kasvaa tällaisessa maassa, tällaisessa ilmapiirissä.
Me emme voi olla auttamatta niitä jotka ovat vielä huonommassa asemassa.
Antaa heidän turtua vihapuheelle.
Antaa heidän oppia itsekin vihaamaan.
Eriarvoistamaan.


Lopullinen lähteminen olisi helppoa.
Liian helppoa.
Lähtemällä luovuttaisin.

Haluan edelleen takaisin Kaliforniaan.
Haluan vaeltaa sen vaelluksen loppuun.
Ja vielä monta muutakin vaellusta tämän elämän aikana.
Haluan kasvattaa lapseni näkemään maailman.
Haluan heidän kasvavan oppimaan että me olemme kaikki ihmisiä.
Haluan heidän oppivan että maanraja on vain viiva kartalla.
Mutta haluan heidän myös voivan palata tähän maahan.
Haluan itse voida palata tähän maahan.
Haluan ottaa vastuun tämänkin maan tulevaisuudesta.

Eikä minulla ole mitään muuta keinoa kuin rakastaa.
Rakastaa ja vastustaa.
Seisoa punaisine kenkineni näissä mielenosoituksissa ja antaa kyynelteni valua poskia pitkin.

On meidän vastuullamme rakentaa tästä maasta, tästä maailmasta, sellainen jossa meidän lapsemme voivat olla vapaita.
Samanarvoisia.
Ihmisiä.
Ihan jokainen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »