Hyppää sisältöön

Peloton maailma

Julkaistu
Peloton maailma

Istun keltaisen talon puisilla rappusilla ja katselen edessäni avautuvaa pihanäkymää.
Näkymää, joka on tuonut tämän kuluneen kesän aikana niin paljon turvaa, lohtua ja jotain mihin tarttua tässä levottomassa ajassa.

Lapset lämmittävät Naapurin avustuksella saunaa ja kantavat halkoja. Jostain kaukaa kuuluu ambulanssin hälytysääni.

Ihan kohta me taas nostamme laukkumme lentokentän check in liukuhihnalle ja istuudumme lentokoneeseen antaen sen viedä meidät toiseen maahan. Toisen kielen keskelle. Se mikä tästä lähdöstä on tehnyt helpompaa kuin aiemmista tämän kuluneen 6 kuukauden aikana on ollut tieto että voimme tämän Berliinin matkan jälkeen palata tähän. Palata johonkin tuttuun. Johonkin jota kainosti uskallamme kutsua tällä hetkellä kodiksi.

Berliini. Tuo rakkauden kaupunkini. Tuo värikäs ja sykkivä kaupunki, jonka historia ei unohdu yhdelläkään askeleella.

“Ethän aja maanalaisilla, etkä mene suosituimpiin turistikohtiin.” Viestitti ystäväni viikonloppuna.
Naurahdin varoitukselle, huolenpidolle. En siksi, että en ymmärtäisi huolta, vaan siksi, että juuri tätä kaikki terroristit juuri haluavat. Että me pelkäämme. Että me vaihdamme kadun puolta kun vastaan kävelee erinäköinen ihminen. Että me luovumme perusoikeudestamme olla turvassa.

Ajatukseni harhautuvat takaisin viikonloppuun ja internetissä lukemiini keskusteluihin Turun tapauksen jälkeen. Siihen ylitevuotavaan tyrmistykseen, että uhrit olivat naisia. Yksi jopa äiti.

Luin viikonloppuna useamman ahdistuneen keskustelun siitä että äidit sanoivat etteivät ymmärrä että maailma on nyt mennyt näin pahaksi että jopa naisia ja äitejä kohtaan hyökätään. Että aiemmin sitä kuvitteli olevansa turvassa, niin sanotusti “off limits” koska on nainen ja äiti.

Minun kysymykseni tähän on puhdas miksi?

Miksi kukaan kuvittelisi olevansa arvokkaampi ihmisenä, omaavansa arvokkaamman hengen kuin kukaan muu vain siksi että on äiti? Tai nainen?

Miten on mahdollista, että ne samat äidit, jotka penäävät  tasa-arvoa elämän kaikilla muilla osa-alueilla, nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle sillä hetkellä kun on kyse hengestä? MIksi siinä hetkessä heidän henkensä on arvokkaampi kuin isien, ei-äitien, ei-isien? Onhan jokainen ihminen jonkun lapsi. Onhan jokainen ihminen jonkun läheinen.

Siinä hetkessä kun me lähdemme arvottamaan itseämme muita tärkeämmäksi, kun me olemme sitä mieltä, että jonkun muun kuolema olisi vähemmän paha asia kuin meidän omamme, me lähdemme sille eriarvoisuuden tielle jolta tämän maailman ongelmat tällä hetkellä kumpuavat.

Ei, minä en hyväksy terroritekoja. Ei, minä en hyväksy että naisia tai äitejä tapetaan. Mutta minä en myöskään hyväksy kenenkään muun ihmisen tappamista tässä maailmassa.

Pelkäänkö minä sitten? Näine suurine sanoineni tasa-arvosta. Pelkäänkö lasteni puolesta, tai omasta? Pelkään.

Tunnen happamaa makua suussani jos ajattelen joutuvani tilanteeseen jossa oma tai lasteni henki olisi vaarassa. Mutta samanaikaisesti pelkään niiden ihmisten puolesta jotka olisivat siinä tilanteessa minun kanssani. Enkä minä usko, että olemalla tekemättä asioita joita ennen tein, myöskään voitan pelkoni.

Joten, kyllä, minä edelleen haluan käyttää metroa Berliinissäkin. Kyllä, minä edelleen haluan istuutua sen marokkolaisen, intialaisen, irakilaisen tai ihan minkä tahansa maalaisen miehen tai naisen viereen puiston penkillä, kyllä minä haluan edelleen liikkua kaupunkien keskustassa lasteni kanssa. Enkä minä suostu lokeroimaan ihmisiä mihinkään lokeroon heidän ulkonäkönsä perusteella.

Välillä minusta tuntuu, että tämä maailma hajoaa ympärilläni omaan julmuuteensa. Ei pelkästään terrorismiin, sotiin ja kansanmurhiin vaan sen ympärillä ja siitä aiheutuvaan epäluuloon, vihaan ja hyljeksintään. Kuin huomaamattaan ihmiset alkavat kyräillä toisiaan, pohtia missä on turvallista liikkua, vaihtaa bussissa istumapaikkaa kun viereen tuleekin joku vähän erilainen ihminen. Pelko hiipii arkeen hitaasti, kuin syksy joka hiljaa kiipeää pitkin paidan hihaa kohti rintaa.

Pienet eleet, pienet sanat, ne kaikki joita me viljelemme tahtomattamme, ne kaikki ovat meidän yhteiskuntaamme. Ne kaikki ovat eleitä, sanoja, asenteita joita meidän lapsemme ympäristöstään imevät, kyseenalaistamatta matkivat.

Haluammeko istuttaa pelon, epätasa-arvon ja luokkayhteiskunnan maneerit omiin lapsiimme. Ymmärrämmekö me mihin se johtaa? Onko se maailma sellainen, jossa haluaisimme nähdä tulevaisuuden lapsien kasvavan?

Kuulen kuinka omat lapseni juoksevat pitkin hiekkatietä kohti kanatarhaa. Katselen kuinka heidän vaaleat hiuksensa heiluvat heidän nauraessaan toistensa jutuille.

Minä haluan rakentaa näille lapsille maailman, jossa sana terrorisimi, rasismi, epätasa-arvo ja ihmisoikeuksien polkeminen ovat sanoja historiasta. Minä haluan että he kasvavat maailmaan, jossa ihmiset eivät tuomitse muita ihmisiä heidän ihonvärinsä ja alkuperänsä perusteella. Maailmaan, jossa ei ole tarvetta terrrorisimille. Maailman, jossa meistä jokainen on saman arvoinen, myös kuoleman edessä. Maailman, jossa syyttävän sormen sijaan ojennetaan auttavia käsiä.

Mutta sen maailman rakentaminen on meidän käsissämme. Jokaisen meistä. Sen maailman muodostuminen on meidän asenteista kiinni.

Ja juuri nyt, me emme rakenna sitä maailmaan.

Juuri nyt me edesautamme omilla epäluuloillamme, peloillamme, syyttelyillämme, yhä uusien terrori-iskujen syntyä. Me edesautamme pelon ilmapiiriä. Me edesautamme epätasa-arvoa ja ihmisoikeuksien polkemista. Meidän on lakattava lietsomasta pelkoa, lakattava näyttämästä tämän yhteiskunnan lapsille esimerkkiä epätasa-arvosta. Lakattava ajattelemasta, että meidän henkemme olisivat arvokkaampia kuin kenenkään muun.

Lakattava osoittamasta sormea muita kohti.

Koska ratkaisu tähän on meissä jokaisessa.

Juuri nyt.

Lapset tulevat luokseni pensselit kädessään ja selittävät tohkeissaan miten he maalaavat minut siniseksi.

Katselen heidän lököttäviä housujaan, puolukkahilloisia poskiaan ja nauran ääneen.

Minä pakkaan sen pienen rinnassani istuvan pelon poikasen hopeiseen rasiaan ja jätän sen tänne Meilahden metsään, en minä tarvitse sitä Berliinissä. Enkä sen jälkeenkään. Minä nousen tänään lentokoneeseen pienen perheeni kanssa, valmiina rakentamaan tätä maailmaa, valmiina tekemään tästä sellainen, että minunkin lapsillani on syy jatkaa tämän maan rakentamista.

Kuvituskuvat liittyvät tekstiin siten, että lauantaina, kun maailma ympärillä tuntui natisevan ja pahuus tunkeutuvan jokaisesta raosta elämään, menimme saunana. Tuohon lämmön ja ajattomuuden suomaan kuplaan. Paikkaan jossa kehot, lämpö ja niiden suoma lempeä tyhjyys antavat hetkellisen vapautuksen tältä kaikelta mitä ympärillämme tapahtuu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com