Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä

Pohjois-Karjala.
Ajoimme varhain keskiviikkoaamuna  läpi keväisen Suomen.
Mitä pohjoisemmaksi auto meitä vei, sitä pienemmäksi käviviät lehdet puissa ja vähäisemmäksi vihreä väri tienvarsien metsissä.

Kun saavuimme perille, vanhempieni luomaan pieneen kuplaan, keskellä metsää, Kolin kupeessa, olivat lehdet pienentyneet pikkurillin kynnen kokoiseksi. Suurimmassa osassa puista ei ollut lehtiä vielä lainkaan. Olimme taas peruuttaneet kevään alkuun. Jo kolmannen kerran tänä vuonna.

“Miten sä jaksat retkeillä lasten kanssa niin usein? Meidän retkeily on aina yhtä kaaosta ja sähläämistä. Jaksan tehdä sitä ehkä kerran kahdessa kuukaudessa” Eräs ystäväni kerran totesi kun kerroin että olemme lähdössä aamupäiväksi metsään vaeltelemaan ja retkeilemään.
Niin.
Minä retkeilen paljon lasten kanssa.

Osittain siksi että pidän siitä itse. Olen aina löytänyt luonnosta rauhaa. Se on tapani jaksaa arkea. Osittain siksi että lapset pitävät siitä. Metsästä/kukkuloilta/vuorilta,/rannoilta löytyy aina jotain tekemistä, jotain tutkittavaa ja jotain puuhattavaa. Osittain siksi että ulkona lasten kinastelut eivät tunnu niin pahoilta. Ulos mahtuu ääntä, ulos mahtuu sekasortoa.
Jaksan sitä kaikkea paremmin ulkoilmassa.

Kuitenkaan, vankasta kokemuksesta huolimatta eivät meidänkään retket suju aina hyvin. Ei meilläkään ole kovin harmonista ja idyllistä.
Meilläkin on kaoottista ja stressaavaa. Minulla on kuitenkin korkea kaaoksensietokyky.
3/4 kerrasta sujuu siten että lopuksi yleensä kykenen toteamaan että kylläpä todellakin kannatti. Harvassa ovat ne kerrat kun en reissun lopuksi pystyisi katselemaan tyytyväisenä kirmaavia lapsia ja ilosta välkkyviä silmiä.

Retkien alut, se ensimmäinen puolituntinen ovat usein kaoottisia, kitinää täynnä ja vaativat pitkää pinnaa. Usein alun jälkeen retki kuitenkin antaa parhauttaan, lasten naurua, iloa. Uusia oivalluksia. Ulkoilman tuoksua, lempeän tunteen rintalastan alle ja syvän ja rauhallisen unen illalla.

Ja sitten ovat ne kerrat kuten tänään:

Pakkaan lounastarpeet kantorinkkaan, kuunnellen samalla keittiön lattialla kinastelevia lapsia. Kuopuksen ääni on kitisevä ja valittava.
Mikään ei ole hyvin.
Ulkona on kylmä. 8 astetta. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä.
Huokaisen. Ei auta valittaminen, säälle emme voi mitään.
Haen ylimääräisen vaatekerroksen ja puen sen päälle.
Kehotan lapsia pukemaan haalarit, Esikoinen toimii ripeästi ja tekee kuten pyydän.
Kuopus ei halua mitään. Ei paitaa, ei sukkahousuja ei housuja eikä ainakaan haalaria.
Suostuttelen ja maanittelen. Sanon tiukasti ja selkeästi. Lasken mielessäni sataan ja takaisin.

Ajattelen, että siinä vaiheessa kun teen paluun työelämään voisin oikeastaan hakea suoraan valtakunnansovittelijan virkaan, tai pärjäisin näillä sovittelu- ja neuvottelutaidoilla varmasti myös CMIn sovittelijana.

Ulkona sataa lunta.
Lunta.
Kesäkuussa.
Puren hammasta etten kiroaisi ääneen.
Eihän ole olemassa huonoa säätä, on vain huonosti varustautumista…

Purkaudutaan Ukko kolin juurella autosta. Hissi ensimmäiselle tasanteelle josta polut kohti huippua lähtevät, on rikki. Esikoinen lähtee jo kiipeämään portaita, Kuopus aloittaa iänikuisen marinansa jo portaiden alapäässä.
Minua ärsyttää. Ärsyttää kylmä sää, lapsen kitinä, ärsyttää se että ärsyttää.
Tunnen itseni saamattomaksi ja huonoksi kun en jaksa maanitella lasta pois omasta pahasta tuulestaan.

Kun päästään ensimmäisten portaiden puoliväliin Esikoinen älähtää että hänen hanskansa unohtuivat autoon. Taivas on musta, kuusien välistä tippuu lumihiutaleita ja ilma on raaka.
Hanskat! Esikoinen huutaa.
Huokaisen ja palaan kuopus sylissä takaisin autolle hakemaan hanskoja.
Kiipeän taas raput puoliväliin, laitan hanskat Esikoisen käteen.
Kuopus nyhtää villapaitani helmaa ja kitisee ettei muka jaksa kävellä.
Otan syliin kun en jaksa alkaa taiteilemaan keskellä rappusia kantorinkan kanssa.

Kävellään sata porrasaskelmaa ylös päin.
Välitasanteella tuulee. Lumi sataa suoraan kasvoihin.
Kuopus kitisee ja huutaa että lumi sattuu poskiin!
Puren hammasta.
Muistutan itseäni että kyllä se tästä vielä hyväksi muuttuu. Kyllä lapset kohta unohtavat sään ja iloitsevat metsästä. Niinhän siinä aina käy. Eikö?
Kaivan ylimääräiset hupparit repusta ja teen niistä lapsille kaulahuivit.
Matka jatkuu.

50m päästä Kuopus aloittaa täyden parun ja haluaa vain syliin, tai reppuun.
Luovutan ja nostan hänet reppuun.
Tänään en vain jaksa olla se reipas äiti joka jaksaa innostaa lastaan kävelemään. En vaikka tiedän että paikallaan istuminen tulee aiheuttamaan sen että lapsi palelee. En jaksa olla hauska ja innostava. Haluaisin vain kävellä rauhoittavassa metsässä ja löytää sieltä ilon.
Esikoinen juoksee innoissaan pitkin metsätietä ja poikkeaa välillä ihmettelemään metsässä olevia lumikinoksia ja pieniä lampia.
Edetään noin puoli tuntia, sammal tuoksuu, tuuli ujeltaa kallioiden välissä ja jossain kaukana kukkuu käki.

Lumisade lakkaa ja ajoittain aurinko paistaa pilvien läpi.
Kansallismaisema avautuu silmiemme edessä ja ihmettelen edelleen paljaina hohtavia lehtikuusimetsiä kaukaisuudessa.
Nälkä!
Esikoinen parahtaa. Katson kelloa. Se on vasta puoli yksitoista. Ei oikeastaan mitenkään vielä ruoka-aika. Lapsi kuitenkin vaatimalla vaatii ruokaa.
Etsii jopa paikan jossa hänen mielestään on hyvä istua ja syödä.
Kohautan olkapäitäni.

Pidetään sitten nyt ruokatauko.
Lasken rinkan selästäni ja nostan Kuopuksen rinkasta kalliolle.
Hän aloittaa välittömästi  kitiniän.
Kylmä!
En jaksa odottaa!
Minä haluan syödä nyt!
Komennan lapsen istumaan. Ja annan ruokaa hänen eteensä muumilautasella.
Molemmat lapset katsovat lautasiaan ja sanovat etteivät halua syödä.
Katson hetken heidän ohitseen.
Sitten katson molempia tiukasti ja sanon painokkaasti etten halua kuulla enää sanaakaan.
Nyt se ruoka suuhun ja sillä selvä.
Lapset tuijottavat minua hetken ja alkavat lusikoida lohipastaansa suuhunsa.
Istun Kuopuksen viereen ja pitelen hänen puolestaan vesipulloa.
Esikoinen syö lautasensa nopeasti tyhjäksi, ojentaa sen minulle ja sanoo kuin sivumennen “ Se oli ihan hyvää ruokaa, ei tosin minun lempiherkkuani.”
Syyllisyys napsaisee pienen nuolensa rintalastani taakse. Turhankin tiukka äiti se kuiskaa puun takaa, kun nuoli osuu sydämeen.

Kuopus syö loppuun ja alkaa viimeisen suupalan jälkeen taas kitistä kylmää.
Puen hänelle lisähupparin ja hanskat.
Hän ei halua kävellä joten nostan rinkkaan.

Esikoinen viilettää pitkin kallioita ja on energiaa ja hyvää mieltä täynnä.
Lähden kävelemään hänen perässään.
Katselemme jylhiä maisemia. Kaukana siintäviä saaria.
Tuuli riepottelee puita ja hiuksiamme.
”Kun huipulla tuulee, muista mut” sanoi lukioaikainen exäni minulle erotessamme.
En usko että hän tarkoitti tällaista hetkeä, mutta juuri tällaisissa hetkissä hän kuitenkin tulee mieleeni.

Taivas tarjoilee meille kaikkensa: Lunta, rakeita, sadetta, aurinkoa, mustia pilviä, valkoisia kumpupilviä.
Kun olemme kävelleet kolme kilometriä ja jäljellä olisi enää se viimeinen aloittaa Kuopus kitinänsä rinkassa.
Häntä paleltaa! Hän ei jaksa odottaa! Hän haluaa jo takaisin autolle.

Nostan lapsen rinkasta alas.
Pitää kävellä että tulee lämmin.
En halua, lapsi huutaa ja kävelee rinnallani.
Minä en halua kävellä!
En halua mitään!
Ota syliin!
Esikoinen kirmaa edellä ja huutelee käelle metsässä.
Muurahaiset nukkuvat vielä keoissaan.

Tuuli puhalta hiukset silmille ja jättää posket kylmiksi.
Kuopus huutaa ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen.
Selitän kymmenenen kerran että pitää liikkua että tulee lämmin. Muuten tulee vielä kurjempi olo.
Lapsi ei kuuntele.

Esikoinen ilmoittaa että hänellä on pissahätä.
Kehoitan häntä käymään puun juurella.
Kuopus huutaa ja taivas päättää ryöpäyttää päällemme taas yhden lastillisen lunta.
Esikoinen tiputtaa vahingossa hanskan kalliolle josta se liusuu alas monta metriä.
Joudun istuttamaan Kuopuksen puun juurelle ja Esikoisen hänen viereen laskeutuakseni hakemaan hanskaa.
Kuopus huutaa suu auki ja posket kyyneleissä.

Jatketaan matkaa.
Lunta sataa taivaalta.
Esikoinenkin sanoo myös ettei jaksaisi enää kävellä.
Kysyy koska auto näkyy.
Lupaan että ihan kohta.

Kuopus tallustaa eteenpäin ja huutaa, nyt enemmän kiukkua kuin kylmää.
Lapsen kädet ovat lämpimät ja kävely sujuu ilman kompurointia.
Hengitän ja kerron lapsille että pitää kotimatkalla pysähtyä vielä ostamaan maitoa kaupasta.
Molemmat lapset polkevat jalkaa ja huutavat että he eivät halua mihinkään kauppaan. He haluavat jo takaisin kotiin.
Vai niin. Tokaisen.

Lopulta olemme autolla. Riisun lapsilta haalarit ja kiinnitän turvavyöt.
Huuto lakkaa.
Käynnistän auton ja lapset ovat aivan hiljaa takapenkillä.

Katselen peruutuspeilin kautta heitä. Punaiset posket. Hiukset sekaisin.
Olisi ehkä voinut jättää tämän retken väliin.
Huokaan syvään.
Tiedän että juuri nyt tuntuu siltä että ei ikinä enää mitään retkeilyä.
Tiedän myös että jo illalla olen sitä mieltä, että mitä jos mentäisiin viikonloppuna jonnekin.
Se 1/4 on vain 1/4. Niin moni retki on onnistunut ja tuottaa hyvän mielen monen päivän ajalle.
Kaaos on lähes vakio.
Joskus se vain kasaantuu juuri sille yhdelle päivälle kun päätämme tehdä retken.
Sen kanssa pitää elää.
Ei aina voi olla kivaa.
Ei aina tarvitse olla kivaa.
Ei jokainen retki voi olla onnistunut.

Välillä elämässäkin on sattumia.

Ei se ole niin vakavaa.
Ei kaaos.
Ei elämä.
Ei itku.
Ei huuto.
Mahtuuhan sitä kaikkea.
Tähän maailmaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com