Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Paluu kotiin

01.06.2020

Hiekkatie rahisee jalkojen alla, lokit huutavat korkealla taivaalla ja metsästä, koivujen katveesta kantautuu vieno kielojen tuoksu. Aurinko lämmittää kasvojamme, lapset pyöräilevät edeltä kovaa vauhtia kohti Kivinokan kärkeä. Kielon tuoksuun sekoittuu meren ominaishaju.

Katselen hymyillen miten lapset riisuvat kypäränsä ja laskeutuvat pyöriensä selästä.
Miten he juoksevat kiviä pitkin hypellen ja lopulta hiljaa hiipien rantaa, jossa kanadanhanhi saattelee poikuettaan uimaan.

Seisahdun Puolison vierelle katsomaan horisontissa näkyvää kaupunkia. Helsinkiä.
Osoittelemme harvoja korkealle nousevia rakennuksia ja pohdimme yhessä mitä ne ovat. Kallion kirkko, Arabian rannan iso oranssi talo, Sörnäisten rantatien talorivistö.
Toisella puolella Kivinokan kärkeä heilutti lehvistöään Leposaari; tuo ikuisen unen pieni saari. Toisin sanoen Kulosaaren hautausmaa. Toisella puolella nousi vehreänä Lammasaari.
Siinä me olimme, 25 reippaan kävelyminuutin päässä kotoa.
25minuuttia toiseen suuntaan, oilisimme päätyneet aivan toisenlaisiin maisemiin, kaupunkiin.
20minuuttia metrossa ja olisimme Helsingin ytimessä.


Kivinokan kärjessä tuulee liikaa. Hiukset menevät silmiin ja tunkeutuvat suuhun. Esikoista naurattaa silti. Mougli, lapsi joka on enemmän oma itsensä keskellä luontoa hämähäkki harteillaain kuin missään muualla.
Ei jäädä tähän evästämään sanon Puolisolle. Hän nyökkää ja sanoo menevänsä katsomaa josko läheisessä poukamassa olisi tuulensuoja.
Minä jään tuijottamaan lapsia jotka betonilaiturin päästä heittävät kiviä veteen. 

 

Täällä on nyt niin hyvä. Huomaan ajattelevani. Huomaan olevani onnellinen.
Tätä minä olen kaivannut niin paljon. Niin järjettömän paljon. Kaikki ne vuodet kun olemme olleet poissa tästä maasta, korkeintaan käymässä täällä lyhyellä pyrähdyksellä, minä olen kaivannut tätä tunnetta. Kuulumisen tunnetta.
Tätä tunnetta, joka herää kun katselen miten aurinko välkehtii meren pinnassa ja miten lastemme hiukset loistavat auringon kanssa kilpaa.
Tätä tunnetta mikä syntyy valon määrästä ja kaikesta tästä vihreydestä joka kohoaa ympärillämme.

Älkääkä käsittäkö väärin. Minä rakastin Englannin nummia, minä rakastin Berliinin katuja, minä rakastin Intian kuumia hiekkateitä, minä rakastin kalifornian pölyisiä kukkuloita ja tuulisia merenrantoja. Mutta kertaakaan en niiden äärellä tuntenut tätä rauhaa.
Tätä tunnetta, joka sai minut ajattelemaan että ehkä tämä maa voisi olla se jonka kamaraan minä voisin istuttaa puun. Että tämä on kenties se maa jonne minä voisin nyt jäädä.
Maa, jossa jonain päivänä kuolla.



Puoliso tulee takaisin ja nyökkää rannan olevan tarpeeksi suojainen jotta voisimme levittää lounastarpeemme sinne. Suuntaamme kohti kallioiden välissä lepäävää pienen pientä hiekkarantaa. Eihän tämä ole mitään verrattuna Kalifornian kilometrien päähän siintäviin rantoihin, vesi ei ole kirkasta ja lämmintä kuten Meksikon ja Hawin rannoilla. Ei tässä maassa voi ottaa evääksi torilta ostettua tuoretta Ananasta kuten Intiassa, eivätkä kolibrin hyrise täällä aamuisin teekupin vieressä.
Mutta täällä on se jokin, se vehreys, yötön yö, lasten vapaus, itsenäisyys tavalla jota ei ole missään muussa maassa. Ei Sveitsissä, ei Englannissa, ei Saksassa, ei Amerikassa.


Lapset kantavat rannan toisesta päästä ränsistyneen pöydän ja tuolin koivun alle. Rappioromantikko minussa hyrisee hiljaa.
Kuopus istuu tuolille ja lappaa lounasmakarooneja suuhunsa, meri levittäytyy hänen selkänsä takana kuin huippuluokan maisemaravintolassa.
Aurinko siivilöityy läpi koivunlehtien, jotka vielä ovat astetta heleämmät kuin miksi ne ihan kohta muuttuvat. Uhkarohkea uimari käy uimassa, vesi on vielä kylmää. Kestää kauan ennen kuin se lämpenee.
Silti lastenkin täytyy saada kahlata veteen, tietenkin.

Juon eväskahviani ja hymähdän kun Kuopus pelastaa merestä tölkin ja juoksee sen rannan toisessa päässä olevaan roska-astiaan.
Tämä on ensimmäinen kesä sen jälkeen kun Esikoinen syntyi kun minä olen koko kesän töissä. Tämä kesä on vaitonainen edelleen jatkuvan koronakriisin tähden. Kukaan ystävä tai sukulainen ei saavu Suomeen ja mekin keskitymme lähinnä retkeilemään viikonloppuisin. Silti odotan tätä kesää enemmän kuin olen odottanut mitään kesää pitkään aikaan.


Olen lapsellisen onnellinen auringosta, joka ei oikeastaan enää laske.
Olen lapsellisen innoissani kukkivista omenapuista ja poutapilvistä taivaalla.
Suomi tarjoilee minulle parastaan ja minä otan sen kaiken avaosylin vastaan.

En tiedä muuttuuko tämä olo syksyn myötä. Huuhtooko lokakuun räntä tämän onnentunteen menneessään viemäriin. En tiedä haaveilenkö joulukuun pimeinä iltona pääsystä lämpimään maahan, jossa pimeys ei pidä ihmistä otteessaan puolta vuodesta.
Ehkä jo ensi keväänä haluankin asua jossain muualla, suunnittelen vanhuuspäiviäni alppimajassa tai Espanjan lämmössä. En tiedä. Aavistaa toki voin, ja se aavistus painottuu siihen, että näin tuskin on.

Koska kyllä minä nyt vihdoinkin ajattelen löytäneeni kotiin.
Löytäneeni sen maan jossa kukoistaa.
Maan johon vihdoinkin luoda juuret.
Ehkä me olemme vihdoinkin tulleet kotiin.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »