Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Pala kultaista vuorta

11.09.2018

Aamun vaaleanpunaisessa sumussa tuoksuu syksy. Ensimmäistä kertaa. Tiedän ettei se vielä oikeasti tule, syksy siis. Päivälämpötilat nousevat edelleen reilusti yli kahdenkymmenen. Mutta se jokin kirpeys tuoksuu näissä aamuissa. Katolta tippuu yön viileydessä tiivistynyttä vettä ja jokin haikeus taakse jääneestä kesästä jää asumaan sydämeni perukoille.


Takana on viikonloppu metsässä ja vuorilla. Niin henkeäsalpaavan kaunis, mieliinpainuva ja kaikin mahdollisin tavoin lempeä viikonloppu. 

Nyt mielen valtaa lähestulkoon henkiseksi krapulaksi nimettävissä oleva tunne. Olohuoneen lattialla makaa avonaisena urheilukassi, jonka savunhajuiset vaatteet odottavat pesuun pääsyä. Keittiön lattialla, siinä kaiken keskellä tiellä, on iso pahvilaatikko täynnä kuivaruokaa, joiden pitäisi löytää takaisin kaappiin. Kaikissa tavaroissa tuoksuu tomun ja savunsekainen leiriytymisen ominaishaju.


Kurkkua hieman kuristaa, mitään syytä asialle ei oikeastaan ole. Peilistä katsoo kasvoistaan ruskettunut minä, viikonlopun tomu on jo huuhdottu pois, silmissä on juuri sillä hetkellä enemmän väsymystä kuin lepoa viikonlopun vietosta. Hymyilen kuitenkin peilikuvalleni, hymyilen niille muistoille joita viikonloppu nostaa mieleeni.

Siinä lasten pukemisen, eväiden teon ja aamupalapöydän kattamisen seassa pohdin kaikkia niitä hetkiä jotka eivät tallentuneet kuviin. 

Jaan niistä muutamia kanssanne, jaan myös kuvia, mutta niin paljon mahtuu päiviin, eikä kaikkea vain voi tallentaa kuviin.


Olemme ajaneet jo reilusti yli neljä tuntia, madelleet sivuteitä moottoriteiden ollessa ruuhkasta jumissa. Kiire ei oikestaan ole, paitsi henkinen kiire. Koitan kuitenkin työntää sen taka-alalle. Me emme ole koskaan olleet erityisen nopeita, emme oikein missään. Ajattelen aina että pääasia on päästä lopulta perille, aivan sama kuinka kauan matkanteko vie.
Pysähdymme kahvilaan vessatauolle ja päätämme samalla juodan kahvin ja mehut.
Istahdamme ulos pöydän ääreen. Ilma seisoo ja on kuuma. 37 sanoo mittari.
Viereisessä pöydässä istuu meksikolainen seurue puhuen kovaan ääneen enspanjaa. Seurueen yhdellä naisella on hiusväriä hiuksissaan. Mietin kävikö hän värjäämässä hiuksensa kahvilan vessassa.

Ajamme mutkikasta tietä pitkin, aurinko laskee. Toisella puolella tietä kiemurtelee joki, toisella puolella on kallio. Aurinko värjää edessä häämöttävien vuorien huiput kultaiseksi.
Näky salpaa lähes hengen. Niin jylhää, niin kaunista. Tiedän, että olemme myöhässä, emme tule ehtimään leiriin ennen pimeää, mutta samaan aikaan tunnen valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen juuri sillä hetkellä siinä. Pysäytän auton levennyksen kohtaan, pysäytän vaikka tiedän sen viivästyttävän matkaamme entisestään.
Pyydän anteeksi Puolisolta, kerron etten vain voi jättää kuvaamatta.
Tuo ihana mies, tuo joka tuntee minut niin läpikotaisin, hymyilee ja sanoo “Kaikessa rauhassa.”  ja jää autoon istumaan lasten kanssa minun kaivaessa kameran ja linssit esiin takakontin repusta ja kävellessä tien yli joenvarten tallentamaan maisemaa joka lähes särkee sydämen kauneudellaan.

Lapset nukkuvat, ystävät istuvat iltanuotion äärellä, hiljainen puheensorina kuuluu meidän telttapaikalle. Kävelen kohti seuruetta mutta jään vielä hetkeksi kauemmaksi. Nostan katseeni ylöspäin, seuraan katseellani suuren punapuun runkoa kohti taivasta. Siellä puiden oksien välistä avautuu tuo tummansininen taivas, täynnä tähtiä. Savu nousee kohti puiden latvoja, leirin äänet kiirivät korkeuksiin, mutta hetken pystyn sulkemaan sen kaiken ulkopuolelle, hetken on vain minä ja suunnaton tähtimeri.


Kello neljä yöllä. Kävelen paljain jaloin halki tomuisen leirin kohti vessoja.
Jossain kaukana joku muu seurue soittaa edelleen musiikkia, kuuluu naurua, huutoja ja autojen ovien pauketta. Toisaalla näen silmäkulmastani pesukarhun vilahtavan jonkun teltan ruokakatokseen ja tulevan sieltä ulos jotain käsissään.
Ilmassa tuoksuu tomu ja savu. Yö on lempeän lämmin, en palele edes hihattomassa yöpaidassani.

Jään hetkeksi seisomaan telttamme ulkopuolelle, hengitän syvään punapuiden ja tomun tuoksua. Punapuun neulaset pistelevät isovarvastani, jossain huutaa pöllö.


Kävelemme pitkin kivistä polkua. Pidän Kuopusta kädestä ja kävelen hitaasti lapsen askelten tahtiin. Ilma on vielä yöstä raikas, vielä ei päivän kuumuus ole yltänyt varjoisaan metsään. Kivet huokuvat viileyttä. Mihin tahansa katsommekin nousee viereltämme jylhiä vuoria korkeuksiin. Muu seurue kävelee jossain kaukana edesspäin. Puoliso on laskeutunut kuivuneen joen uomaan kuvaamaan.
Pieni vauvaorava ylittää polun edestämme ja jää katselemaan meitä puunrungon takaa.

Järvi, jota peilijärveksi kutsutaan, (mirror lake) on kuivunut kuuman auringon alla hiekkatasanteeksi. Keväisin siinä on kirkas vesi joka heijastaa viereisen vuoren peilikuvan sadunomaisen kauniisti pintaansa. Nyt on jäljellä vain kuivaa maata ja paahtava aurinko. 

Istumme puunrungolla ja syömme eväitä.
Viereisen vuoren seinämän kolhut muistuttavat entisajan luolamaalauksia.

Istahdan lämpimille kiville ystävän viereen joen rannalle. Katselemme molemmat joen uomaan missä puolisomme seisovat katselemassa uivia lapsia. 

Aurinko saa veden kimmeltämään ja silmämme siristymään. Vuoret ympärillä saavat olon tuntumaan kuin istuisi kulhon pohjalla: katsoi mihin suuntaan vain, aina oli vastassa toinen toistaan jylhempi vuorenseinämä. 

Vesi tuntuu ihanan viileältä ja raikkalta jalkoja vasten. Haukka liitelee päidemme yläpuolella. Kauriit syövät ruohoa joen toisella puolella puiden varjossa. 

Siinä hetkessä kaikki on kohdallaan.


Kuopus istumassa retkituolissa nuotion vieressä. Jalat ovat mustat tomusta, koko vaatekertaa peittää paksu tomukerros. Lapsen vaaleat hiukset ovat pörrössä ja hänen kasvonsa ovat liasta läikikkäät. Siniset silmät loistavat ja pienet kätöset pitävät letturullaa kaksin käsin. Koko päivän ovat lapset saaneet olla ulkona ja leikkiä ystäviensä kanssa. Juosta puiderunkojen päällä, pienet jalat tömistäen nostattaa tomua, uida joessa ja nauraa sydämensä kyllyydestä. Sokerikiteitä jää Kuopuksen suupieliin kun hän nuolee sormiaan ja pyytää saada vielä yhden letun, ennen kuin hän pyrähtää taas leikkimään.

 

Seisomme joen rannalla auringon laskiessa. Katselen miten edellisen illan näytös toistuu: kukkulat värjäytyvät kullankeltaiseksi. Näky säväyttää uudestaan ja uudestaan. Mietin tottuisiko siihen koskaan. 

Kuuntelen lasten naurua ja huutoja. Katselen puolisoa joka seisoo valkeassa paidassa joen rannalla. 

Mietin isääni ja sitä kuinka haluaisin, että hän olisi täällä, näkämässä tämän kaiken. Vaeltamassa näissä metsissä ja näiden kultaiseksi värjäytyvien vuorien rinteitä meidän kanssamme. Hän rakastaisi tätä paikkaa.


Viimeinen yö. Herään taas käydäkseni pissalla. Nyt yö on viileä, pieni kirpeys puraisee astuessani ulos teltasta. Jossain kuuluu rapinaa, pesukarhu varmasti taas etsimässä hajamielisten leiriläisten unohtuneita ruokia. Leiri on aivan hiljaa. Missään ei kuulu ääniä. On vain tähdet ja hiljaa huokaavat punapuut. Toinen nainen ylittää tomukenttää matkalla pois päin vessoista. Vaihdamme pimeydessä hiljaiset katseet, katseet eivät riko hiljaisuutta.

Ajamme kohti vuoren huippua. Tien varrella on varoituskyltti joka kertoo meidän saapuvan metsäpaloalueelle. Savun hajun haistaa jo kauan ennenkuin tie kaartaa paloalueen lävitse. Molemmilla puolin nousevat mustat rungot kohti korkeuksia. Tuhka peittää maan joka joskus on ollut sammalesta ja ruohosta vihreä. Ajoittain tien reunustoja peittää punainen jauhe, puut, pensaat ja kivet ovat peittyneet siihen. Se on palonestojauhotta, palomiesten epätoivoisia yrityksiä saartaa paloalue ja saada se hallintaan. 

Vielä kolme viikkoa sitten täällä roihusi, puisto oli suljettu emmekä me tienneet voisimmeko  tulla tälle matkalle lainkaan. Jossain kaukana toisen vuoren rinteellä nousee edelleen savupatsas punapuiden keskeltä, siellä palaa vieläkin.

Edessä oleva auto jarruttaa. “Karhu” Puoliso huudahtaa. Jarrutan myöskin. Katseeni haroo tienvierustoja, en näe karhua missään. “Tuon edessä olevan auton edessä” Puoliso sanoo. Jään katsomaan tielle. Näen kuinka karhu ohittaa auton nokan ja katoaa metsään, pian sen jälkeen ojasta nousee kaksi pientä karhunpentua jotka töpöttävät pienillä tassuillaan emonsa perästä. Ajamme hitaasti lähemmäs. Emme ehdi kuvaamaan. Karhut katoavat tuhkan peittämään metsään jättäen pienen tomuvanan peräänsä. Autossa on hiirenhiljaista.


Olemme jo lähteneet ajamaan alas vuoren huipulta jossa vietimme lähes kaksi tuntia tuntien itsemme pieneksi ja mitättömäksi edessämme avautuvien maisemien edessä.
Pysähdyn vielä kerran, nousen autosta ja kävelen jyrkänteen reunalle kuvaamaan.
Jään tuijottamaan vuorijonoa, joka muuttuu siniseksi mitä lähemmäksi horisonttia se jatkuu. Lähetän ajatuksen kuoleelle Ystävälle. Kuulen hänen naurunsa pääni sisällä. Näen hänen innostuneen hymynsä silmieni edessä.

Mietin etten voi ottaa mitään mukaani tältä pallolta lähtiessäni, silti tämän koko viikonlopun kokeminen antaa minulle jotain pääomaa jota ei sanoin voi kuvata. Mitkään kuvat eivät koskaan tule vangitsemaan tätä tunnetta, tätä hetkellistä olotilaa kun ymmärtää olevansa vain pieni osa elämän ja luonnon valtavaa jatkumoa.

 

Onko ihme jos näiden kokemusten jälkeen arki likapyykkeineen, sähköpostineen, kouluu/kerhoonviemisineen ja hakemisineen alkaa tuntumaan ankealta ja aavistuksen ahdistavalta. 

Mutta onneksi on muistot joihin paeta, kunnes arki taas vie mukanaan, näyttäen omat hellyttävän kauniit puolensa. Hetkiä, joita kukaan ei voi viedä meiltä pois. 

Tänään ei vielä ollut se päivä.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

3 vastausta artikkeliin “Pala kultaista vuorta”

  1. Inka sanoo:

    Ihan super kauniita maisemakuvia! <3 Mulla on ollut pitkään haaveena päästä noihin maisemiin Yosemiteen ja ylipäätään jenkkeihin kansallispuistoihin, siellä on niin jylhät maisemat!

    http://ollaanko-jo-perilla.blogspot.com/?m=1

    1. Annuska sanoo:

      Täällä on kyllä lukuisia ihan tosi, tosi kauniita kansallispuistoa.:)

  2. Mira-Marie Maitokahvimedia sanoo:

    Lämmin tervehdys Maitokahvimedian tiimiltä. Mielettömiä kuvia. Tuntui todella siltä, kun olisin päässyt matkalle minäkin. Blogisi on täynnä mielenkiintoista ja koskettavaa sisältöä. Sinulla on todella taito kirjoittaa!! Iloista syksyä sinulle. Villasukkia, kuumaa kahvia ja värikkäitä lehtiä. Oli ihanaa vierailla blogissasi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »