Pakkasen keskellä

Torstai-perjantain välinen yö.
Kuiva ilma kutittaa hieman silmiä, havahdun kevyestä unestani ja tuijotan hetken pimeyteen.
Sänkyni heilahtaa ja ulkoa kuuluu meteliä.

Hetken mietin missä olen.
Tunnen Kuopuksen lämpimän kehon vierelläni, Esikoisen käsi osuu jalkopäässä jalkaani.
Olemme yöjunassa, matkalla kohti Kolaria.
Juna nytkähtää taas liikkeelle, lapset rauhoittuvat ja minäkin vaivun jonkinasteiseen unen tilaan junan jyskyttäessä eteenpäin halki Suomen läpi pimeän yön.

Saavumme Kolariin kello 11 aamulla.
Lunta.
Lunta niin paljon joka puolella.
Hymyilen, hymyilen lumelle ja valkeudelle.

Hoputan lapset kohti linja-autoa, vielä olisi matkaa taitettavana.
Katselen lapsiani bussissa, siinä he istuvat, niin kokeneina, niin isoina, silti edelleen niin pieninä.
Niin paljon ovat hekin tätä maailmaa nähneet, kulkeneet meidän mukana, minun mukana.
Yhdessä Puolison kanssa, minä yksin lasten kanssa, me olemme ottaneet lapset mukaan, tuosta vain, katsomaan maailmaa.
Ei lapsi ole estänyt meitä liikkumasta, tekemästä, näkemästä.

Niinkuin ei nytkään.
Ja siinä ne istuvat, ottavat hanskat käsistään ja laittavat eteensä juomatelineeseen, pipot penkille viereen.
Hymy.
Katse ulos, bussi liikkuu, maisemat vaihtuvat. Tunturit siintävät horisontissa. Puita, valkosen lumen peittämiä puita.

Vielä yksi odotus, odotus että Ystävä hakee sovitusta paikasta mökille.
Lapset peuhaavat lumessa.
Pakkasenpojat.
Punaiset posket loistavat, nauru uppoaa lumeen.
Lapin taivas on laakea, valkeutta on joka paikassa, rakennukset ovat matalia, harmaita.
Ilmassa tuoksuu pakkanen, lumi on osa maisemaa, ei mikään koriste.
Hymyilyttää, tämä on hyvä.
Tästä tulee hyvä.

Nyt on lauantai-ilta.

Takana on kaksi päivää täynnä tekemistä.
Tulopäivänä lähdimme heti rinteeseen.
Lapsillekin sukset jalkaan, hyvin se menee. Luonnonlapsi minussa on juuri tällainen: uskottelee että mitä vain voi tehdä myös lapsen kanssa.

Tätähän tämä meidän elämä on, tämä jota usein meille ääneen ihmetellään.
Elämistä lapset mukana.
Mennään, eletään, tehdään asioita, siinä sivussa opetetaan lapsille miten ne asiat tehdään.
Kuten nyt tämä laskettelu.
Sukset jalkaan, rinnettä alas. Kyllä te opitte. Ei huolta, katsotaan kuinka käy.
Lapset oppivat, nauravat, kokeilevat.

Ensimmäisen päivän jälkeen ei pieni rinne enää riitä, mennään isompana.
Ei se auraus edelleenkään onnistu täysin, mutta jäljillä ollaan. Molemmat lapset menevät alas, nauravat, kerta toisensa jälkeen.
Kuopus oppii kyykkäämään, Esikoinen kääntymään.

Pakahdun ylpeydestä.
Meidän pienet lapsemme, hangetkin ovat Kuopusta suuremmat, silti ne menevät alas, kädet selän takana, kuin lentäisi.

Tänään rinteen jälkeen vaelsimme mökiltä syvemmälle metsään.
Poroja.
Niitä tulee nähdä.

Siellä ne seisoivat, lumen ja puidenrunkojen välissä.
Pieninä laumoina, hiljaa katselivat meitä. Kävelivät pois jos lähestyi.

Mitä enemmän niitä katsoi, sen enemmän niitä näki.
Kauniita eläimiä, hiljaisina ne katselevat meitä.
Kuin tietäisivät jotain mitä me emme.
Osaisivat tulkita tämän metsän hiljaisuutta. Lumen narahteluita, pilvien korkeutta.

Valkoinen poro katsoo kohti, pitää katseen tiukasti minussa, ei väistä, katselee vain, vaikka lauman muut porot jo jatkavat eteenpäin.
Hetki on maaginen, lasken kameran ja jään katsomaan poroa linssin ohitse.
Mitä sinä yrität kertoa minulle.
Poro katsoo kohti, hiljaa, jalat harallaan.
Ei kuitenkaan vihamielisen oloisena.
Kumpi tarkkailee kumpaa; minä poroa vai se minua.
En tiedä.

Metsä lepää hiljaa ympärillä. Ohi virtaavan porolauman sorkat tamppaavat lunta kovaksi maata vasten.
Missään ei kuulu mitään, ei linnun ääntä, ei ihmisen puhetta.
On vain se hetki ja katse.

Suljen silmäni, hirsimökki on hiljaa.
Yö, pimeys.
Tämä on hyvä.
Lappi on hyvä.
Vain Puoliso puuttuu. Yön tunteina ikävä on kuin pieni jäinen pala rinnan alla.
Mutta tätä tämä meidän kulkurielämä myös on. On aina ollut. Välillä pitää tehdä matkoja yksin.
Lähteä vaikka toinen ei pääse.

Uni ottaa vallan.
Huomenna hanget ovat taas valkeat, lumi kylmää ja ilma  helppoa hengittää.
Vielä monta päivää tätä edessä, tankataan nyt, jos vaikka ihan kohta tämä on enää kaukainen muisto kuuman auringon alla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com