Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Paikka, jossa minä hymyilen

19.04.2019

Auringon säteet ovat muuttuneet kuumiksi, keskipäivän aikaan jo polttaviksi.
Sateet ovat kadonneet jonnekin kukkuloiden taakse, pilvet hajonneet odottamaan myöhäistä syksyä.
Luonto ei vielä muista mitä sillä on edessään, vielä se kurkottelee rehevänä kohti kuumana hehkuvaa palloa taivaalla. Vielä se leväyttää lehtensä, kukkasensa kaikkien nähtäville, ylpeilee prameilla väreillään ja laajoilla pinnoillaan.
Vielä luonto ei muista, ettei öisin enää tule lohduttavaa sadetta joka veisi tomun pinnoilta, viilentäisi auringon polttamat terälehdiltä pois.
Vielä kasvit jaksavat imeä ravintonsa sateen turvottamasta maasta, vielä se ei vaadi mitään työtä.

Kun päivät kuluvat, viikot vaihtuvat ja auringon säteet vain jatkavat armotonta poltettaan, vailla armoa, vailla pilvipeitteen tuomaa helpotusta, alkaa luonto väsymään. Maa kuivuu, rakoilee, ensin lakastuvat hennoimmat kasvit, he joiden juuret eivät yllä maan uumenissa piileksivien vesivarantojen ääreen. Hitaasti mutta varmasti polttaa kuuma aurinko nyt niin vihreänä loistavat lehvistöt ja ruohot ensin kullankeltaiseksi, sitten ruskeaksi, kunnes ne lopulta muuttuvat harmaaksi tomuksi.
Mutta juuri nyt tämä laakso kylpee vielä kaikessa komeudessaan.

Ajan ylös tuttua vuoritietä.
En olisi kolme vuotta sitten uskonut näidenkin mutkien käyvän minulle näin tutuiksi. Käännän rattia tottuneesti ja laulan Tracy Chapmanin mukana hänen tumman äänensä täyttäessä auton.
Kuopus istuu takapenkillä kirjaan uppoutuneena.
Olemme matkalla rannalle.
Tarvitsen sitä tänään; aaltojen kuohuntaa, pysähtymistä.

Elämä on ollut taas niin mukaansatempaavan hektistä.
Päivät soljuvat ohitsemme, täyttyvät ohjelmasta ja sunnuntai-iltaisin havahdumme huomaamaan taas yhden viikon kuluneen.
Minne katosi maaliskuu, olen ihmetellyt.
Lasten koulut, omat opiskelut, kirjoittamiset, kuvaamiset, kaikki vievät aikaa.
Tuntuu kuin aika vähenisi mitä pidemmälle vuosi kuluu.

Tämä viikko on ollut erityisen raskas.
Kääntyessäni liikenne valoista oikealle, kohti Half Moon Bayta ja Moss Beachia jään miettimään miksi tämä viikko on väsyttänyt minut?
Ajan ohitse vielä kuukausi sitten keltaisena loistaneiden rypsipeltojen, nyt kukat ovat jo lakastuneet ja vihreät varret ovat muuttuneet haljun värisiksi.
Mitä lähemmäs ajan kohti Moss Beachin kylää, sitä vähemmän taivaalla näkyy sinistä.
Mereltä yön aikana vyöryneet pilvet istuvat vielä kylän yllä.
Aurinko siivilöityy niiden lävitse, mutta niillä ei ole kiire. Pilvillä on kaikki aika maailmassa poistua kohti kukkuloita. Ne viettävät hidasta aamua, roikkuvat kattojen yllä, suutelevat seetripuita ja hiipivät laiskasti ylitse ajamamme valtatien.

Ei tämä viikko ole ollut sen täydempi kuin muutkaan, totean ajaessani pitkulaisen pilven päältä.
Tällä viikolla ei ole ollut edes iltakoulua.
Ehkä olen vain tullut siihen pisteeseen että kaikki on kasaantuntu, kaikki väsymys valunut yhteen nurkkaan, tähän viikkoon.
“Bang, bang, bang, they shoot you down” laulaa Chapman auton stereoissa.

Parkkeeraan auton tyhjälle hiekkatielle. Otan Kuopuksen ulos autosta ja kävelen hänen kanssaan käsi kädessä alas jyrkkiä rappusia kohti kuohuvaa merta.
Aaltojen ääni täyttää pääni, Kuopus puristaa kättäni ja hiekka tunkeutuu sandaaleiden raoista varpaideni väliin.
Kävelemme ohitse kukkivien mehikasvien, katselemme miten usva roikkuu rannan puissa muodostaen oksien kärkiin vesipisaroita.
Jossain kaukana huutaa lokki ja aalto särkyy vasten rantahiekkaa tuoden tullessaan merilevän palasia.

Istahdamme Kuopuksen kanssa tuttuun kohtaan, ajopuiden luokse, kukkuloilta rannan kautta mereen virtaavan pienen pienen puron viereen.
Katselemme merta, hengitämme suolan tuoksua ja olemme hiljaa.
Yhdessä vaikenemme ja huomaan miten olkapäiteni kireys laukeaa merituulen hivellessä niskaani.

Mikä minua tässä viikossa on väsyttänyt? Palaan kysymykseen, uudelleen ja uudelleen.
Ehkä itsensä todistaminen, kuulen itseni toteavan pääni sisällä.
Itseni todistaminen tämänkin blogin puitteissa.

Kolme vuotta sitten tein paljon töitä sen eteen rakensin identiteettini uudelleen. Kun tulimme tänne, luovuin siitä että esittelin itseäni ammattini perusteella. Täällä ketään ei kiinnostanut.
Kävelin läpi kivuliaan polun jossa opettelin olemaan Annuska. Ilman selityksiä, ilman kertomuksia siitä mitä työkseni teen tai olen tehnyt.
Se toi vapautta. Se loi tilanteita joissa mikään lokero ei ollut valmis minua varten, olin vain Annuska, ihmisten tuli oppia tuntemaan minut voidakseen määritellä minut. Mutta samalla se väsyttää. Se väsyttää koska yhä edelleen ihmisten lokerot ovat turhan usein liian kapeita minulle.
Koen turhautuvani kun huomaan ihmisten olettavan minusta asioita, vastoin tietoa. Tämä korostuu valitettavasti ajoittain tämän blogin kautta.
Huomaan turhautuvani keskusteluihin joita postausteni ympärillä käydään. Turhaudun vaikka julkista blogia kirjottavana tiedänkin sen vaarat ja haittapuolet. Väsyttävää se silti on, kun sinusta oletetaan asioita, kun sinun ajatellaan olevan vain pikkutyttönen joka on elänyt pumpulissa ja näkee nyt Piilaaksossa ensimmäistä kertaa jotain muuta kuin Suomen.
Se turhauttaa, se vie minulta energiaa, jota haluaisin säästää muuhun.

Hetkellisesti koen epäonnistuneeni siin, etten vakuuta ihmisiä. Enää ei syynä voi olla nuori ikä, 37 vuotias ei ole enää nuori, tämän ikäisellä voisi jo olettaa olevan vähän auktoriteettia.
Silti kerta toisensa jälkeen ihmisten olettamukset minusta, minun historiastani saavat minut väsymään.
Olen tietoisesti jättänyt paljon kertomatta tässä blogissa. En ole nähnyt tarpeelliseksi kertoa työelämästäni. En ole nähnyt tarpeelliseksi avata mitä kaikkea olen tehnyt ennen Piilaaksoon rantautumista.
Enkä vieläkään näe sitä tarpeelliseksi. En koe että minun tulisi todistaa kellekkään mitään. Ei kokemuksiani tai tietämystäni.

Minä kirjoitan meidän elämästä.
Näistä hetkistä, kun istun rannalla Kuopuksen kanssa. Kun tuuli kuljettaa usvaa ohitsemme niin että se tuntuu kuin kylmä käsi hivelisi poskeani.
Näistä hetkistä minä haluan kertoa.

Silti se ei aina riitä.
Tulee kysymyksiä, tulee vääriä olettamuksia.
Joudun puolustautumaan, kertomaan nähneeni tarpeeksi tietääkseeni mistä puhun.

Ja sinä istuessani, hiekan valuessa sormieni lävitse, minä pohdin pitäisikö minun kirjoittaa toisin. Kertoa vapaaehtoistysöstäni, ihmisistä kenen kanssa vietän aikaa, menneestä elämästä, työstäni, siitä mitä kaikkea olen nähnyt kuluneiden vuosien aikana.
Pitäisikö minun antaa itsestäni enemmän, voidakseni olla uskottavampi, vakuuttavampi?

Kuopus keskeyttää ajatukseni, kiskoo kädestä, sanoo mennään katsomaan aaltoja.
Kävelemme pitkin rantaviivaa, annamme aaltojen lyödä jalkoihin.
Kuvaan. Kuvaan kauan. Kameran paino kädessäni, linssi silmänäni unohdan ajan, unohdan kaiken muun. On vain valo, varjot, muodot. Ei ole muuta kuin ne sekunnin tuhannesosat jotka tallentuvat kamerani kennolle.
Taittelen kuvauksia varten paperista pienen paperiveneen.
Taittelen toisen veneen Kuopukselle. Hän leikkii sillä hiekassa. Tuuli sekoittaa lapsen hiukset, sininen hattu syvällä päässä hän rakentaa hiekasta meren, jolla valkoinen paperialus seilaa.

Lopulta kävelemme takaisin pienen puron laidalle. Rakennamme puroon padon.
Kuopus uittaa paperivenettä, hymyilee, nauraa.
Minä katselen häntä, annan katseeni pyyhkiä pitkin rantaviivaa, nyt jo selkeänä näkyvää horisonttia kohti.
Usva alkaa olla enää märkä muisto varjoisilla kivillä, aamu on liukunut päivään, kuin huomaamatta.

Minun on taas helppo hengittää, meri on tehnyt tehtävänsä. Tunnit ovat lipuneet johonkin, olen puhunut vain muutaman lauseen Kuopuksen kanssa, muutoin olemme antaneet meren ja tuulen hoitaa puhumisen.
Me olemme olleet vain statisteina luonnon esittäessä suurta päättymätöntä näytelmäänsä ympärillämme.

Ei, ei minun tule kertoa itsestäni yhtään mitään todistaakseeni kellekkään kuka minä olen, totean ja hymyilen ajatukselle.
Sillä minä tiedän, kuka minä olen, mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen nähnyt ja kokenut. Minun blogini lukijat, te jotka oikeasti luette tätä rakkaudella ja mielenkiinnolla, teille minä riitän, ilman vakuutteluita, ilman listoja siitä miksi minä tiedän sen minkä tiedän.

Ja ne muut, ne jotka minua niin väsyttävät, heille minä tuskin voin mitään.
Kuopus tarttuu minua taas kädestä kun kävelemme kohti rappusia, pois päin merestä, pois päin pauhusta.
Hän nykäisee minua kädestä pyytää kumartumaan voidakseen puhua minulle.
Kumarrun alas ja lapsi pyyhkii hiukset pois korvani edestä ja sanoo minulle vienolla lapsen äänellään “Tullaanhan pian taas uudestaan tänne? Täällä sinä Annu hymyilet.”
Puristan lasta tiukasti kädestä ja katson hänen isältään perimiinsä taivaansinisiin silmiin.
“Tullaan, tullaan vaikka joka viikko.” Lupaan lapselle ja tiedän että tämä lupaus minun on helppo pitää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »