Pääsiäismaanantain hiljaisuus

Herään kello kuusi kun kuulen kuinka lastenhuoneen ovi avautuu ja Esikoinen tepsuttelee vessaan. Jään sänkyyn makaamaan ja kuuntelemaan talon ääniä.

Kaikki nukkuvat vielä. Ruokahuoneen kello tikittää hiljaa.

Esikoinen kävelee käytävää pitkin keittiöön katsomaan olisiko Ukki jo hereillä, ei ole. Lapsi palaa takaisin ja tulee meidän huoneeseemme.

Voidaanko jo herätä, äiti. Ei ihan vielä, tule hetkeksi pötköttämään tähän meidän viereen.

Esikoinen ryömii sängyn reunalle kasvot ovea kohti ja jää odottamaan että kuulee kun Ukki herää.

Odotusta ei ketä kauaa ja lapsi pongahtaa sängystä ja säntää Ukin perään. Käännän helpottuneena kylkeä ja annan unen vielä hetkeksi vallata kehoni.

Tuntia myöhemmin herään Kuopuksen tökkiessä minua jaloillaan kylkeen. Hän makaa Puolison pään päällä ja katselee minua ilkikurisesti otsahiuksiensa alta.

On aamu.

Syödään aamupalaa pitkän pöydän ääressä. Meitä on täällä tänä pääsiäisenä vain yhdeksän aikuista ja neljä lasta. Vähemmän kuin aikoihin. Tämä talo on tottunut ääniin ja elämään. Tähän taloon sitä mahtuu.

Kukin valuu oman rytminsä mukaan pöydän ääreen. Uniset silmät kirkastuvat teen ja kahvin tehdessä tehtäväänsä.

Ulkona on pakkasta ja pilvistä.

Lähetän lapset herättämään Puolison, hänellä on tänään työpäivä. Amerikassa ei ole pääsiäisvapaita.

Kello yhdeksän seison lammen jäällä ja katselen kun lapset laskevat pulkalla kohti jään keskustaa.

Serkukset kiistelevät kuka on nopein, kuka saa viherän pulkan ja kuka on ensin takaisin mäen päällä.

Pilvipeite ei rakoile.

Tänään ei tosin sada luntakaan niinkuin eilen.

Me palaamme takaisin Helsinkiin vasta huomenna. Vältetään ruuhkat. Kun ei ole pakko lähteä minnekään vielä. Ei lähdetä.

Esikoinen inttää että kun lähdetään täältä pois niin sitten mennään takaisin Kaliforniaan. Sydäntä vihloo hänen katseensa kun joudun sanomaan että kyllä me palaamme ensin vielä Helsinkiin. Sitten vasta jonkun ajan päästä lennetään.

Kuinka kauan teillä viel kestää saada viisumi? Ihmiset kyselevät.

Me emme tiedä. Emme lainkaan.
Tuskin kamalan pitkään. Mutta kun ei tiedä.
Me emme tiedä lainkaan mikä tilanne on.
Seikkaillaan ympäri pihaa. Kierretään ne kaikki paikat jotka olivat meidänkin leikkipisteitämme lapsena.
Kevät on myöhässä. Lunta on puutarhankin päällä vielä puoli metriä.
Aurinkoa ei näy lämmittämässä.
Kyllä se lopulta tulee, se kevät. Ainahan se lopulta tulee.
Lopulta kaikki asiat järjestyvät.
Kun vain malttaa odottaa.
Se vaikein asia tässä maailmassa.
Odottaminen.
Kärsivällisyys.

Tänään on ensimmäinen päivä viikkoihin kun Kuopus roiku lähes jatkuvasti helmoissani ja kitise päästä syliin. Hän jaksaa laskea mäkeä ja juosta takaisin ylös. Jaksaa nauraa muulloinkin kuin juuri siinä hetkessä kun pulkka viilettää mäkeä alas.

Se mikä-lie-vaihe-taas on ehkä helpottanut. Ehkä. Tai sitten se taas palaa iltaa mennessä.
Mutta sekin väistyy, kunhan jaksetaan odottaa.
Syödään lounas, hyvästellään Veli perheineen. He lähtevät nyt kotiin.
Talo hiljenee. Monta sataa neliötä hiljaisuutta.
Ulkona käy kalsa tuuli.
Punainen marmorilattia heijastaa ikkunoista tulevaa valoa. Ulkona haukkuu koira ohiajavaa autoa.

Tämän pääsiäismaanantain onton hiljaisuuden minä muistan lapsuudestani. Se tyhjyys kun vieraat lähtevät kukin koteihinsa.

Kun nauru, huuto, toveruus ja ilo ovat hetkessä ohitse ja tilalla on vain hiljaisuus.

Lämmin, vähän väsynyt hiljaisuus joka pitää sisällään etiäisen arjesta.
Siihen arkisuuteen minäkin tartun. Siihen etiäiseen.
Toivon että se tulee pian.
Ulkona pilvipeite rakoilee hieman.
Esikoinen tulee ruokahuoneeseen jossa istun kirjoittamassa. Istuu minua vastapäätä ja kysyy mitä teen. Kerron kirjoittavani. Hän nyökkää ja suuntaa katseensa ulos.

Tässä tuntuu tyhjältä hän sanoo ja osoittaa rintaansa. Niin, se on ikävä, kun sulla on ollut niin mukavaa serkkujen kanssa.
Niin.
Tuntuu samalta kun ajattelen Kaliforniaa.
Minä tiedän, rakas. Me lähdetään vielä takaisin sinne. Minä lupaan. Ei me olla vielä tulossa sieltä pois. Lapsi katsoo minua sinisillä silmillään ja nyökkää.

Ollaan vielä hetki Kalfiorniassa. Että ehditään käydä vielä ne rannat läpi. Ja minun pitää oppia vielä tekemään kieppi telinejumpassa. En osaa sitä vielä ilman apua.
Hymyilen ja lupaan että hän ehtii vielä oppia sen. Lupaan myös että käydään kaikki lempirannat kesällä läpi.
Ja se tyhjä olokin on ihan hyvä merkki. Se tarkoittaa että on ihmisiä ja paikkoja joista välittää.
Jos niiden puuttuessa ei tulisi tyhjä olo, niin silloin ei olisi myöskään niin kivaa kun ne on siinä edessä.

Lapsi katsoo ulos ikkunasta ja on hiljaa.

Lupaan Esikoiselle että lähdemme iltapäivällä retkelle laavulle.
Otetaan mukaan kaakaot.
Esikoinen kääntyy katsomaan minua ja hymyilee.
Ei vielä ajatella Helsinkiä, hän sanoo ja virnistää.
Minua naurattaa.

Kävellään sulaneella hiekkatiellä laavua kohti. Aurinko paistaa viistosti puiden lomasta ja lapset juoksevat edeltä kilpaa. Minulla on taskussa vain puhelin ja pieni termospullo täynnä kaakaota.

En ottanut mukaan edes kameraa.
Halusin nauttia hetken vain tästä: ilta-auringosta, kevään tuoksusta ja lasten naurusta.
Yrittää jälleen kerran, muistuttaa itseäni siitä onnesta mikä minulla on ihan tässä nenäni edessä.

Muistuttaa itseäni että vaikka juuri nyt koemme polkevamme paikoilamme, niin elämä oikeastaan jatkaa kokoajan matkaansa, meidän on vain katsottava etemme ja ympärillemme.

Ei mikään pysähdy.

Kärsivällisyys on vaikeaa.
Se on uuvuttavaa.
Mutta yritän muistaa elää hetkessä.
Ottaa jokainen päivä vastaan sellaisena kuin se tulee.
Hymyillä ja olla lempeä muille.
Uskoa siihen että kaikki hyvyys ja rakkaus maksaa itsensä takaisin.
Ennemmin tai myöhemmin.
Yritän jaksaa odottaa, ilman odotuksia huomisesta.
Yritän, vaikka tiedän että en aina onnistukaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com