Onni tulee hiljaa

Ajetaan busilla kohti vanhaa kaupunkia.
Kuopus nukahtaa syliini.
Yöt ovat edelleen levottomia. Niin lapsilla kuin meillä aikuisillakin.
Lapset heräilevät uutta paikkaa, kasvukipuja ja kuopus poskihampaiden tulon kipua.
Minä ja Puoliso taas valvomme, milloin mistäkin.
Katselen ikkunasta ulos enkä jaksa välittää huonoista öistä.
Päivät ovat tärkeämpiä. Tämä lämpö, tämä yhdessäoleminen.

Nousen nukkuva kuopus sylissä bussista. Istutamme nukkuvan lapsen kantorinkkaan ja lähdemme kävelemään kaikki yhdessä kohti satamaa.
Esikoinen katselee ympärileen. Pitää Puolisoa kädestä ja siniset silmät vilkuilevat ympärilleen keräten informaatiota kaikesta.
Kuvittelimme että tämä uusi seikkailu Kroatiassa olisi distraktoinut lapsen miettimään jotain muuta kuin Palo Altoa. Kävi juuri päinvastoin, Esikoinen puhuu päivittäin kymmeniä kertoja Palo Altosta ja asioista siellä. Kuin lämpö, aurinko ja yhdessäoleminen olisi laukaissut hänessä muistojen tulvan eikä hän kykene pidättelemään niitä.
Kuitenkin se viiltävän ikävän sävy on poissa lauseista. Lapsi tuntuu muistelevan ja puhuvan kodista lämmöllä, ajatuksella jopa kaipauksella. Mutta se sydäntäsärkevä ikävä tuntuu hieman hellittäneen.

Merituuli puhaltaa kasvoille. Vesi hohtaa kirkkaana, läpikuultavana ja kauniina. Laiva on täynnä turisteja. Katselen ihmisiä, nuoria ja vanhoja. Mietin oliko tuo nuori pariskunta ensimmäisellä yhteisellä lomallaan, entä tuo vanha rouva miehensä kanssa, käyvätköhän he täällä usein, joka vuosi? Tai ehkä hekin ovat vasta tavanneet ja ovat ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomailla.
Katselen lapsia, katselen puolisoa.
Meren tuoksuun sekoittuu erimerkkiset aurinkorasvat. Puoliso nostaa katseensa, katsoo hetken sinisillä silmillään minua silmiin, hymyilee. Hymyilen takaisin, hiljaa.
Ei onni tarvitse sanoja.

Kävelemme hitaasti saaren halki. Kuuntelemme riikinkukon huutoa. Katselemme metsää joka on suurten turistimäärien takia hieman roskaisempi kuin mitä toivoisi. Puut tuovat kevyen tervetulleen viileyden ihollemme. Suojelevat keskipäivän polttavimmalta paahteelta.
Saavumme pienelle lammelle. Niin kutsutulle kuolleelle merelle. Pieni suolainen lampi saarella. Jos aiemmin emme nähneet lapsia lähes lainkaan, täällä niitä on kymmeniä.

Mietin miltä tämä kaikki näyttää silloin kun turistikausi on hiljaisimmillaan. Kun kivet saavat hohtaa yksin valkoisuutta ja luola syvänteen perällä tummuutta.
Jos olisimme lomalla kaksin, ehkä mekin uisimme luolaan, ehkä mekin kävisimme kanoottiretkillä. Tai sitten me vain kävelisimme kymmeniä kilometrejä valokuvaten ja ravintoloiden annista nauttien. Ehkä ja jos. Sanoja joita on turha käyttää.

Istun rannalla lämpimällä kivellä, kuuntelen eri kielisiä keskustelunpätkiä ympärilläni ja annan katseeni seurata Kuopuksen leikkiä rantavedessä. Esikoinen kahlaa syvällä Puolison kanssa ja nauraa.
Jostain muistini perukoilta nousee yli kymmenen vuotta sitten tehty lomamme Kanarian saarille. Lähdimme sinne Puolison kanssa vaikka meillä ei oikeasti ollut edes varaa lomaan. Opiskelimme tuolloin Englannissa ja elimme opintotukien varassa. Jostain me kuitenkin raavimme kasaan rahat lentoihin ja asuntoon. Lomailimme viikon lämmössä. Minä olin kuusi kuukautta aikaisemmin saanut kuulla olevani todella sairas, niin sairas ettei kukaan tiennyt paranisinko enää.

Muistan siltä lomalta lämmön, meren pauhun, orkideapuutarhan, myöhäiset illat kun katsoimme sylikkäin elokuvia sohvalla ja hitaat aamut kun heräilimme toistemme syleilyistä.
Muistan saaren jyrkät rinteet ja uima-altaan pohjan kirkkaan sinisyyden.
Muistan kuinka katsoin lyhyeksi ajeltuja hiuksiani asuntomme vessan peilistä ja mietin olisko se viimeinen yhteinen lomamme.

Kuopus ilmoittaa haluavansa syödä jotain.
Havahdun muistoista tähän hetkeen, tähän lämpimään, lempeään hetkeen jossa kalat uivat kirkkaassa vedessä ja riikinkukot huutavat metsässä.
Kaivan lapsille evästä repusta.
Istumme kivillä syömässä ja sovimme jatkavamme sen jälkeen matkaa.

Hitaasti valumme eteenpäin, Kuopus ei jaksa kävellä, jokainen pieni hiekanmuru häiritsee häntä sen osuessaan hänen paljaseen jalkaan sandaalin sisällä. Valvotut yöt, suun kipeys(poskihampaat) ja kuumuus verottavat lapsen hermoja.
Nostan hänet syliin ja kannan.
Esikoinen juoksee innoissaan näkemiensä riikinkukkojen luokse.
Kuopus pyristelee irti sylistäni ja liittyy Esikoisen seuraan.
Seisomme Puolison kanssa vierekkäin katselemassa lasten kirmailua.
Tämä tässä kaikessa on parasta. Että on se toinen näkemässä tämän kaiken.  Jakamassa tätä päivää. Olemassa siinä vierellä.
On se toinen joka voi jäädä toisen lapsen kanssa ravintolapöytään tavaroiden kanssa kun toiselle tulee pissahätä.
On se toinen jonka silmä seuraa lapsia kun itse haluaa hetken katsoa merta.
On se toinen kehen luoda se huvittunut pitkä katse kun lapset tekevät jotain älytöntä.
On se toinen.

Lounas ravintolassa. Lapsetkin ovat jo oppineet olemaan sinkoilematta.
Jostain kantautuu hiljaista piano musiikkia, riikinkukkonaaras poikasensa kanssa tepastelee ravintolan pöytien välissä ja tuuli lehyttelee puiden oksia kevyesti.
Nojaamme taaksepäin tuoleissamme, hymyilemme vienosti Puolison kanssa, emme sano sanakaan.
Sanoilla ei ole juuri nyt merkitystä.
Tällä kaikella muulla, käsinkosketeltavalla hyvällä ololla sen sijaan on.
Se merkitsee juuri nyt kaikkea.
Kuluneiden kaoottisten kuukausine jälkeen tämä leppeys ja harmonia tuntuvat kuin ansaituilta.
Kuin pieneltä palkinnolta stressistä ja ahdistuksesta.

Kävelemme hitaasti takaisin lauttarantaan. Vielä yhdet jäätelöt samalla kun odottelemme laivaa saapuvaksi.
Kuopus kitisee kuumuutta, alkaa väsymään. Työntää käsiään suuhun näprätäkseen poskihampaitaan.
Esikoinen roikkuu Puolisossa ja puhuu Palo Altosta.

Merituuli käy taas kasvoihin, ajetaan takaisin kohti kaupunkia.
Elämä on niin hauras, onni on niin hauras, ajattelen. Ajatus pyörii mielessäni enkä saa siitä tarkemmin kiinni.
Mietin että olemme olleet nyt jo niin kauan poissa kotoa, että paluu tulee olemaan shokki, siitä huolimatta että juuri paluuta me haluamme.
Olemme olleet kohta neljä kuukautta poissa kotoa, paikasta josta piti olla poissa vain viisi viikkoa.
Mutta ratas pyörii, paperit etenevät. Meillä on toivoa päästä vielä tämän kesän aikana kotiin. Päästä kotiin ennen kuin kesä vaihtuu syksyksi.

Kävelemme vielä pitkin keltaisen auringon kuullottamia kivisiä katuja, lapset saavat etsiä itselleen yhden tuliaisen kaupoista. Yhden muiston.
Päädymme kaikki veneisiin. Yksi pieni kalastajavene, yksi vähän suurempi purjevene. Myyjä pakkaa veneet pieniin pusseihin joita lapset puristavat linja-auton penkeillä väsyneinä mutta onnellisina.

Minä ja Puoliso istumme toisiamme vastapäätä ja hymyilemme toisilemme vaiti. Vihreänruskeat silmät kohtaavat taivaansiniset. Välillämme on se sama onni kuin kymmenen vuotta sitten Teneriffalla. Välillämme on kymmenen vuotta enemmän kokemuksia, enemmän lautoja siltamme kaarella, mutta se perustunne, se tunne toisesta, ilman sanoja, ilman selityksiä. Se on edelleen se sama.
Ja me istumme siinä, Kroatialaisessa bussissa, meidän pieni perheemme, ja tietämättämme lisäsimme taas yhden pienen muiston lastemme lapsuuspankkiin.

Teistä huokuu onnellisuus, kirjoitti siskoni minulle viestinä.
Juuri nyt, juuri näissä hetkissä, me olemme onnellisia.
Ja kiitollisia.
Eikä meillä ole mitään tarvetta piilotella sitä. Ei toisiltamme, eikä maailmalta.
Ei onnea.
Ei hiljaisuutta.
Ei Rakkautta.
Nuo kaikki tulevat hiljaa, kuiskaten, tossut jalassa.
Mutta siinä ne ovat, ihan meidän kaikkien silmiemme alla.
Pitää vain ehtiä pysähtyä, ottaa toista kädestä ja katsoa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com