Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Onnenhetkiä

09.06.2017

 

Laskeudumme alas lentokoneesta, minä kannan Kuopusta sylissäni ja Esikoinen pitää Puolisoa kädestä. Aurinko paistaa matalalla, ilma on paksu ja lämmin. Kosteus ja lämpö kietovat meidät paksuun vaippaansa.
Valo on pehmeä, kellertävä ja vuoret ympärillä saavat olon tuntumaan suojatulta.
Pieni hymynkare suupielessä astelen kohti lentokenttärakennusta.

 

Ajamme autolla kapeaa mutkikasta vuoristotietä yhden vuoren rinnettä ylös, toista alas. Kaukana alhaalla siintävät kaupungin valot, meri ja purppuraksi värjäytynyt taivas.

Lapset ovat nukahtaneet takapenkille ja takana on pienenmoinen säätö auton vuokraamisen ja kauppaan ehtimättömyyden kanssa.

Kun saavumme talolle on jo pimeää.

Meitä vastassa on lämminsydäminen omistajapariskunta, joka näyttää talon toimintatavat ja kertoo ostaneensa meille iltaruokaa ja aamupalaa valmiiksi.

Kun jäämme kahden kannamme lapset autosta sänkyyn ja astelemme vielä pihan uima-altaan luo.
Ulkona soittavat kaskaat.  Kukkuloilta käy leppeä ja lämmin tuuli, ilma on kuin linnunmaitoa. Mustalla taivaalla loistaa kuu.

 

 

 

Kello seitsemän aamulla seisomme kaikki neljä uima-altaan reunalla ja ihastelemme kirkasta aamua. Tuuli on kova ja heiluttelee ympärillä kasvavaa metsikköä rajusti.
Kukkulat piirtyvät selkeinä ympärillämme. Tummat pylväskatajat ja erilaiset lehtipuut. Jossain vähän matkan päässä kiekuu kukko.
Katselen kuinka Puoliso seisoo uima-altaan reunalla Esikoisen kanssa, silmät vielä väsymyksestä sirillään, unen jäljet poskilla, hiukset pystyssä.
Rakastan niin lujaa, että henkeä salpaa.

 

 

Ajamme kaupasta kohti kotia, Kuopus nukahtaa takapenkille. Mietin miten hyvältä tuntuu taas olla jossain, liikkellä, keskellä jotain uutta. Miten hyvältä tuntuu olla keskellä vierasta kulttuuria, seistä kaupassa ymärtämättä sanaakaan mitä toiset ympärillä puhuvat. Ymmärrän kuinka olen kaivannut matkustamista.
Katson Puolisoa, kiitän häntä siitä, että hän järjesti tämän kaiken.
Koska rehellisyyden nimissä, minä en ole kyennyt laittamaan tikkuakaan ristiin tämän matkan hyväksi.
Olen vain nyökytellyt puolison ehdotuksille, mutta järjestelyt on hän kaikki hoitanut. Kiitän, kerron arvostavani ja tiedostavani. Puoliso katsoo minua, hymyilee vähän ja sanoo, “Tämä on sitä tasa-arvoa”. Hymyilen takaisin, “Niin”.

 

Loikoilen aurinkotuolissa ja katselen kuinka lapset leikkivät uima-altaassa Puolison kanssa.
Taivas on sininen, kesäkeittiökatoksen alla pesivä pääskyspari lentää matalalla pyydystäen hyönteisiä.
Tuuli tuo pihalla kukkivien laventelien tuoksun luokseni. Lasten nauru, auringon lämpö, tieto siitä että Puoliso on tuossa vielä monta monta päivää, ihan vain tuossa, meidän kanssa.
Juuri sinä hetkenä, siinä en haluaisi olla missään muualla kuin juuri siinä.
Unohdan kaiken hankalan, kaiken tuskallisen mitä viimeiset kolme kuukautta ovat pitäneet sisällään.
Juuri nyt on hyvä.

 

Puoliso tekemässä ruokaa ulkokeittiössä.
Tulisijassa hehkuu hiillos jolla kalat paistuvat. Klassinen musiikki täyttää pihan ja lasten leikkien äänet kaikuvat sisältä olohuoneesta.
Katselen kukkuloita, katsleen taivasta.
Tunnen mieleni tyhjenevän.
Katselen Puolisoni selkää, tuota tuttua niskan kaarta ja hämmästyn miten voinkaan edelleen 16,5 vuotta tapaamisestammekin tunteä näin voimmakkasti, väkevästi ja syvästi.

Päivä kääntyy iltaan. Aurinko laskee kukkuloiden taakse ja taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi.
Katselen kauas horisonttiin, annan tuulen käydä kasvoillani, annan sen hivellä auringon lämmittämää ihoani.
Hengitän kevyesti, juuri nyt minun on hyvä.
Niin hyvä, että hymy ei sammu huulilta.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »