Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Onko Suomessa lapsi näkymätön?

27.08.2019

Mietin välillä mitkä ovat niitä asioita joita haluaisin viedä täältä mukanani Suomeen.
Tietenkin hiekkarannat, mutta jos puhutaan enemmänkin asioista jotka voisivat olla mahdollisia. Kulttuurillisia tekijöitä.
Silloin vahvin ehdokas olisi juuri nyt lasten näkyvyys. Enkä tarkoita tällä näkyvyyttä mediassa, tai ylipäätään näkyvyys välttämättä sanan julkisessa merkityksessä. Tarkoitan sillä yksilön tapaa huomata ja huomioida lapsi ihmisenä.

Työskentelen Kuopuksen luokassa viikottain. Torstait ovat vakituisia työpäiviäni, joskus teen myös toisina päivinä töitä jos tarve vaatii.
Kerron teille myöhemmin lisää Kuopuksen koulusta, nyt haluan kirjoittaa ajatuksista joita työpäiväni jälkeinen tapahtuma minussa kirvoitti. Nimittäin kulttuurierot. Kulttuurierot vanhemmuudessa Suomen ja Piilaakson välillä. Tapa suhtautua lapsiin ja muihin vanhempiin.

Selvennetään heti aluksi, että vaikka kirjoitankin nyt eroista, en tee tätä kauhistellen. En tee tätä arvostellaakseeni toista tai vähätelläkseni toista. Vaan puhtaasti siitä syystä että nämä erot paistavat minulla silmiin, nousevat pintaan ja aiheuttavat ajoittain ehkä jopa lievää huvittuneisuutta.
Minä ymmärrän että maat ovat erilaisia, ymmärrän että historia muokkaa kulttuuria ja siksi eri maissa käyttäydytään eri tavoin. Mutta jotkut asiat ovat sellaisia, etten voi olla miettimättä voisiko jokin toinenkin kulttuuri ehkä oppia hieman jotain toiselta
Ja päinvastoin.

Mennään hetkeksi takaisin luokkahuoneeseen.
Teetän lapsilla piirustustehtäviä “The purple cryon” kirjan pohjalta. Eräs lapsi viihtyy piirustuksensa ääressä todella pitkään, puhumme siitä mitä hän piirtää ja kaikesta maan ja taivaan välillä. Sama lapsi tulee myöhemmin istumaan ulkona pöydän ääreen kun leikitytän Kuopusta aakkospelillä. Heitän lapsille aakkostaulusta aakkosia ja heidän tulee kertoa mikä aakkonen kulloinkin on kyseessä. Kuopus jatkaa aakkosten ääneen sanomista välittämättä toisen pojan läsnäolosta, ensimmäinen kerta kun Kuopus uskaltaa puhua englantia toisen luokkalaisen kuullen. Toinen lapsi kääntyy häntä päin ja toteaa ilahtuneen “Sinä puhut! “
Minua hymyilyttää.
Kerron tapauksesta koulun jälkeen lapsen äidille. Kerron miten hänen lapsensa niin kauniisti kommentoi tapahtunutta ja aidosti iloitsi Kuopuksen saavutuksesta. Kerron hänelle miten hänen lapsensa on ihana ja miten jokin tuossa pienessä resonoi minun sisälläni syvästi. “Sinulla on ihana lapsi” totean lopuksi. Äiti katsoo minua lähes kyyneleet silmissä, kiittää ja lopuksi halaa.


Jään miettimään miten tämä kohtaus oli mennyt Suomessa. Suurinpiirtein näin minä näen kohtauksen silmissäni:
Jos minä olisin kertonut lapsemme luokkalaiselle tai kerhokaverin vanhemmalle miten ihana hänen lapsensa on, olisin todennäköisesti saanut vastaukseksi hieman vaivaantuneen naurahduksen ja toteamuksen tyyliin “No jaa on hänellä hetkensä. Mutta näkisitpä hänet kotona!” Tämän jälkeen välillemme olisi laskeutunut vaivaantunut hiljaisuus ja lopulta olisimme sanoneet molemmat moikat emmekä oikein viitsineet puhua toisillemme jatkossa enää.
Koska onhan sen nyt tosi outoa kehua toisen, pitkälti täysin vieraan, ihmisen lasta tälle.
Mitä sellaisesta oikein pitäisi ajatella.

Tämä ajatusketju havahdutti minut tähän eroon johon olen täällä törmännyt useasti. Tai olen törmännyt siihen eroon täällä ja Suomessa. Molemmissa maissa jäänyt ihmettelemään sitä miten eri tavoin kulttuuri ottaa vastaan lapset.
Ja taas, ei, en ole toitottamassa, että Suomi vihaa lapsia, vaan oikeastaan vain ääneen ihmettelemässä sitä kulttuuria jossa lapsen olemassaolo on vähemmän näkyvää.
Ja onko se oikeasti sitten se mitä me haluamme ylläpitää?


Se mistä minä pidän täällä Piilaaksossa(Sanon Piilaaksossa, koska en voi tietää koko Amerikan tapaa suhtautua lapsiin, mutta tämän alueen kuitenkin tiedän) erityisen paljon on ihmisten tapa suhtautua lapsiin.
Juu, löytyy täältäkin niitä jotka pyörittelevät silmiään, mulkoilevat tai sanovat rumasti. On minulle täälläkin tokaistu että minä jätin lapseni heitteille kun annan heidän pyöräillä puistossa 50m edelläni, tai on meillekin ravintolassa tokaistu, että voisimme sitoa lapsen tuoliin kiinni jos se ei kerta osaa pysyä paikoillaan.

Mutta yleisellä tasolla, täällä lapsi on ihminen. Lähes jokainen aikuinen jonka tapaan, tutun tai tuntemattoman, tervehtivät täällä aina erikseen myös lasta. Toki täällä oletetaan lapsen myös tervehtivän takaisin ja sanovan nimensä. Lähtiessä hyvästellään myös lapset ja oletetaan lapsenkin niin tekevän. Ei se tervehtiminen pienille lapsille tarvitse olla mikään muodollinen kädestä päivää, paljon tuntuu menevän niin että tervehtiessä voidaan sanoa ihan vain hei, ja lähtiessä usein meidän lapsille tarjotaan ylävitosta. Tähän pystyvät nämä ujommatkin yksilöt oikein  hyvin.


Ja minun kokemukseni Suomesta on sitten taas hieman erilainen. Siellä välillä jopa ystävämme jättivät tervehtimättä lapsia jos menimme vierailulle. Se tuntui oudolta, varsinkin kontrastin jälkeen kun oli täällä tottunut toisenlaiseen elämään. En sano että se on suoraan väärin, kyse on vain erilaisesta tavasta. Mutta myönnän pitäväni tästä tavasta hieman enemmän.

Itsehän olen syntyjäni kulttuurista jossa annetaan poskisuudelmia, ei vain yksi vaan kolme.
Puoliso joskus tuskaili sveitsiläistä tapaa kun koskaan ei tiennyt ketä suudellaan ja koska. Kieltämättä koodisto voi vaikuttaa monimutkaiselta jos siihen ei ole syntynyt. Yhtä oudolta tuntui aluksi se ettei kukaan oikein ymmärtänyt kolmen poskipusun päälle. Tuntu lähes nololta kun sen väkisin väännetyn yhden tai kahden jälkeen ihmiset vetäytyivät, mieluiten Suomessa ylipäätään tarjottiin vain kättä. Että älä nyt vaan pussaille. Lähimmät ihmiset voivat halata.

Suomessa tilanteet tuntuivat lähinnä hullunkurisilta. Olin esimerkiksi lasten kanssa vaatekaupassa. Myyjä tuli kysymään mitä etsin. Osoitin lapsiani ja kerroin etsiväni heille paitoja. Myyjä vilkaisi lapsiin ja jatkoi tervehtimättä heitä minulle puhumista. Että minkä sorttista. Kerroin lasten voivan kertoa mitä haluavat, myyjän katse pysyi tiukasti minussa.
Kun olimme ostokset tehneet, lapset ottivat pussinsa ja sanoivat kiitos ja hei. Myyjä ei vastannut heille mitään. Se oli hassua. Eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen samankaltainen hetki. Niitä tuli esiin kahviloissa, kirjastossa, ratikassa, ystävien kanssa, puolituttujen kanssa. Lapsia ei yksinkertaisesti tavallaan kohdeltu ihmisenä. En tiedä missä se henkinen ikäraja menee, että lapsesta tulee näkyvä, ainakaan kuusi vuotias ei selkeästi sitä vielä ollut kohtaamisiemme perusteella.



Samankaltaisena kulttuurierona koen tämänkin. Ja samalla tavalla ymmärrän, etteii mikään asia muutu äkkiseltään. Vaikea koko Suomen kansan on oppia tyhjästä tervehtimään lapsia.
Mutta kun mietin, että tulevaisuudessa meidänkin perheemme taas rantautuu Suomeen, niin tämä on asia jonka minä haluan viedä mukanani. Tavan nähdä lapset. Muutkin kuin omani. Tavan tervehtiä ja puhua lapsille kuin muille kanssaihmisille.
Ja myös tavan puhua muille vanhemmille, heidän lapsistaan.
Kertoa niitä kauniita asioita, vaikka se olisi kuinka outoa. Kertoa vaikka bussissa sille toiselle äidille, että hei sun lasten juttu oli superkiinnostava minkä ne just kertoi. Tai sanoa sille luokkakaverin isälle, että sun lapsesi on auttanut meidän lasta hirmu paljon koulussa, hän on ihana.

 


Muutoshan lähtee vain jos sitä tehdään. Ei se itsekseen synny. Joten ehkä tämä on se yksi asia johon minä, sinä ja meistä jokainen voidaan vaikuttaa. Tehdä lapset näkyäksi, tehdä vanhemmuus näkyvämmäksi, kertoa edes yksi hyvä asia viikossa toiselle vanhemmalle.
Siinä lienee jo tavoitetta kerrakseen.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

3 vastausta artikkeliin “Onko Suomessa lapsi näkymätön?”

  1. Marvin sanoo:

    Hassua miten oma kokemukseni Piilaaksosta on täysin vastakohtainen. On totta, että lapsia tervehditään ja heille tarjotaan tarraa tai tikkaria, mutta siihen se sitten jääkin. Lasten juttuja pidetään söpöinä, mutta toisarvoisina. Aikuiset sitten puhuvat niistä tärkeistä asioista kuten mitä ruokaa lapsille tilataan ravintolassa tai mihin iltapäiväkerhoihin aikuiset haluavat lapsensa laittaa. Omat lapseni harmistuvat, kun ensin heiltä kysytään perinteiset “millä luokalla olet?” ja sitten käännytään aikuisen puoleen kysymään sitä oikeaa asiaa. Itse kyllä tässä vaiheessa ohjaan kysymyksen suoraan lapselle, mutta ei se sitä mitättömyydentunnetta lapselta poista. En ole Suomessa huomannut samaa ongelmaa, mutta ehkä lapseni ovat ylittäneet sen henkisen ikärajan.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos kommentistasi.
      Olet oikeassa, näitä kokemuksia varmasti löytyy myös täältä. Amerikkalainen kulttuuri ehkä yleisesti on aika pinnallinen, joten ehkä kokemuksesi toisarvoisuudesta liittyy siihen? Että kysytään kyllä miten voit, mutta ei ketään oikeasti kiinnosta puolitutun ihmisen oikeat kuulumiset. Ehkä tämä on sitä samaa.
      Olen ehkä itse vain jo turtunut tai tottunut siihen että se huomion antaminen menisi syvemmälle kuin siihen hetkeen, joten en ajatellut asiaa siltä kantilta että Suomessa mahdollisesti lapsiinkin kiinnitetään huomiota samalla tavalla kuin aikuiseen: silloin kun aidosti kiinnostaa, ei vain tavan vuoksi.
      Hyvä huomio, kiitos siitä.
      Annuska

  2. Päivi Koskimäki sanoo:

    Kiitos mielenkiintoisesta blogikirjoituksestasi !
    Olen jo ‘isoäiti’ – iässä oleva nonna – jolla on kaksi puoliksi amerikkalaista USAn itärannikolla asuvaa lastenlasta, joista toisella on takana Kindergarten vuosi ja toisella preschool..
    Kirjoituksesi ( ja toinenkin koulumaailmaa käsittelevä blogisi ) kolahti kohdalleen ja sai sana-arkkuni aukenemaan .. kuin myös mieleni muistelemaan omia kokemuksiani aikoinaan, kun muutimme ulkomailla syntyneiden ja Hollannissa jo vuosia kouluja käyneiden lasten kanssa Suomeen..
    Aiheesi kun on aina kiinnostava -varsinkin kun nyt tulee katsotuksi sitä myös nykyisen asuinmaani Ranskan ja lastenlasten USAn kannalta ..

    Hollannissa tottui myös siihen, että vanhemmat osallistuivat aktiivisesti koulujen toimintaan – oltiin luku -tai puutarha – äitejä – ilahduttavasti samaa on tehnyt tyttäreni USAssa – käymässä Kindergarten luokassa lukemassa ja lukuohjaamassa . Näin ovat vanhemmat mukana lapsen koulumaailmassa !

    Suomen peruskoulu ( 90-luvulla) oli kuin tehdas, jonne lapset lähetettiin päivittäin ; kommunikointi oli ns. reissuvihkon varassa .. edes koulunpihalle ei vanhemmilla ollut asiaa ..” näin sinut eilen koulunpihalla-oliko jotain asiaa ” oli viesti reissuvihkossa, kun olin saattanut kuopukseni (7v) kouluun ..

    Muualla päin maailmaa ajatellaan , että lapset kasvatetaan yhdessä – vanhemmat ja opettajat mm. siihen osallistuen !

    Suomessa lapset eivät -silloinkaan!- tervehtineet koskaan, juuri mitään kanssakäymistä muiden vanhempien kanssa ei ollut.
    Kun kuopus kohteliaasti kysyi välituntikavereilta ” anteeksi, saisinko minäkin mahdollisesti pelata jalkapalloa kanssanne ..?” Oli vastauksena torjuva huitaisu .. ”***tu , no et varmaan ..”

    Muutama vuosikymmen on kulunut, mutta tuntuu siltä, että mikään ei ole muuttunut.
    Suomessa käydessämme, olemme vierailleet perheissä, joissa on koulu-ikäisiä lapsia. Kukaan ei juuri koskaan sano päivää tai näkemiin.
    Alkeellisimmatkin sosiaaliset taidot puuttuvat-vaikka kuinka PISA kokeissa menestytään !

    Täällä Ranskassa pienetkin lapset tervehtivät aina. He sanovat päivää, kiitos, anteeksi ja näkemiin – ja odottavat, että aikuinen kumartuu alas antamaan poskisuudelmat – koska niin on täällä tapana tervehtiä !

    USAssa on paljon parannettavaa – niin koulumaailmassa kuin muussakin – mutta sosiaalisia kanssakäymisen taitoja siellä varmasti oppii – ja kannustamisen taitoja – Good for you -ajattelua kateuden sijaan!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »