Nuku vauva, nuku… tai sitten et

“Kyllä meidän vauva nukkuu. Ja jos ei nuku pidän unikoulun. Kyllähän lapsi oppiin nukkumaan kun sen vain opettaa. “

Näin puhui ja ajatteli Annuska, ennen lapsia.

Lapsen Maailma lehden uusimmassa numerossa on artikkeli vauvan nukkumattomuudesta. Se kertoo yleisellä tasolla, että hyvin harva vastasyntynyt nukkuu yöt läpi. Siinä kerrataan myös unikoulun eri vaiheita ja korostetaan ettei unikoulu toimi ellei lapsi ole kypsä siihen. Useimmilla lapsilla huonosti nukkuminen ja heräily loppuun noin vuoden ikäisenä.

Meidän lapsemme ovat nyt 4,5v ja lähes 3v.
Meillä nukutaan ehkä 3 yötä viikossa siten, ettei kukaan herää.
Kertaakaan.
Paitsi minä, omia aikojani.

Yritin aluksi kirjoittaa sellaisen yltiöpositiivisen ja rohkaisevan tekstin siitä miten nämä asiat kyllä sujuvat niin kuin itse ne haluaa.
Että ei se lopulta niin kamalaa ole, vaikka välillä vähän valvoisikin.
Että kyllä se viimeistään silloin loppuu kun lapsi täyttää vuoden.
Tuijotin kirjoittamaani tekstiä ja pyyhin sen kaiken pois.
Koska ei se niin mene.
Valvominen on oikeasti aika kamalaa.
Kun se jatkuu pitkään katoavat elämästä värit.
Jos se jatkuu vielä pidempään katoavat elämästä myös maut.
Ainoa asia,  joka silloin tuntuu, on hapan kuristus kurkussa, samea näkymä silmissä ja vieno humina korvissa.
Sitä väsymystä ei soisi kenellekkään.
Sellainen väsymys ei ole mikään äitiyden tai isyyden tulikoe. Sellainen väsymys ei tee meistä parempia vanhempia.

Mutta.

Eikö kaikissa tarinoissa ole aina mutta.
Jos nyt kuitenkin etsittäisiin niitä hyviäkin puolia.
Me selvisimme omasta vauvavuosihässäkästä.
Me emme eronneet.
Meidän perheemme ei mennyt rikki.
Ja nykyään meidän lapsemme kuitenkin nukkuvat, eivät täysin heräämättä aina mutta silti.

Siksi kerronkin teille meidän vauvavuosien valvomistarinan.
Siinä on onnellinen loppu.

Meille syntyi Esikoinen, tuo kaiken mullistava lapsi, joka käänsi minun kaikki periaatteeni ja uskomukseni päälaelleen.
Esikoinen ei ollut koskaan hyvä nukahtaja. Hän valvoi ja valvoi, nukahtaminen kesti tunteja. Tämä siis jo ihan pienenä vauvana.
Siinä eivät auttaneet sen lapsettoman Annuskan hyvät ajatukset siitä että lapsen voi vain opettaa nukahtamaan omia aikojaan. Siihen ei auttanut se, että minä yritin päättää, että meidän lapsi on hyvä nukkuja.
Siihen ei auttanut oikein mikään, paitsi lopulta aika.

Puoliso ei kelvannut nukuttajaksi, ei ennenkuin monen kuukauden jälkeen vasta. Siinä vauvahuumassa, siinä hormonien pyörityksessä asialla ei oikeastaan ollut niin suurta merkitystä. Ei ennen kuin noin viiden kuukauden kohdalla minä aloin väsymään.
Väsymään siihen, että valvoin vielä klo 02 yöllä hyssyttäen lasta sylissäni, imetin 4 kertaa yössä jonka jälkeen nukahtaminen kesti Esikoisella vähintään puolituntia.

Me teimme kaikkien ohjeiden mukaan: syötimme, kylvetimme, samat rutiinit joka ilta.

Se missä teimme ehkä virheen, jos sitä nyt virheeksi haluaa kutsua, on se että me nukutimme lopulta Esikoista sylissämme. Nukutimme hänet syliin, koska sängyssä hän vain huusi. Tunnista toiseen. Eikä minun sydämeni, tuoreen äidin psyyke, kestänyt sitä. Tuo pieni lapsi, joka oli annettu meille kuin ihmeen kautta, tuo lapsi jota meidän ei pitänyt edes saada, en kestänyt hänen itkuaan, en yhtään enempää kuin en myöhemmin kestänyt Kuopuksenkaan itkua.

Tein paljon asioita vastoin yleisiä neuvoja. Kuuntelin jotain sisäistä ääntäni, äidinvaistoksi sitä kai yleensä kutsutaan. Esikoinen ei suostunut syömään vellejä, puuroja eikä juomaan korvikkeita.
Ei annettu.
Hän ei kolmen kuukauden jälkeen halunnut enää syödä tuttia, ei sitten annettu enää.
Hän nukkui lähes vuotiaaksi asti kahdet jopa kolmet päiväunet. Aina vaunuissa tai kantoliinassa, vain liikkeessä. Minä kävelin ja kannoin.

Lapsi kulki mukana töissä, koulussa (silloin opiskelin yrittäjän ammattitutkinnon) ja joka paikassa mukana. Hän söi hyvin, oli terve. Hän vain vihasi nukkumaanmenoa. Vihaa edelleen. Ei hän nukkumista vihaa. Vain sitä hetkeä kun pitäisi malttaa olla rauhassa, maata hiljaa ja odottaa kunnes uni tulee. Esikoinen ei ole koskaan kyennyt olemaan paikallaan. Kun iltaisin yritimme laittaa Esikoista sänkyyn alkoi itku, se sydäntäraastava huuto joka viiden minuutin jälkeen muuttui paniikinomaiseksi. Hän rauhoittui vasta sylissä. Jossain vaiheessa lakkasimme nukuttamasta muutoin kuin syliin.

Esikoinen lakkasi itse syömästä päivämaitoa kuuden kuukauden iässä. Mutta yömaidostaan hän piti kiinni. Päättäväisesti ja tomerasti.

Minä en erityisemmin pitänyt imettämisestä. En kokenut sitä vastenmielisenä, mutta en saanut siitä mitään irtikään. Esikoinen ahmi ruokansa, hakkasi rintaani saadakseen nopeammin enemmän maitoa ja viidessä minuutissa toimitus oli ohitse. En koskaan imettänyt lastani tuntikausia harmonisen idyllin vallassa tuijotellen häntä silmiin hänen silittäessä samalla rintaani. Ei, ei meidän Esikoisemme. Eikä Kuopuksemmekaan.

Esikoinen heräsi kahden- kolmen tunnin välein öisin huutamaan maitoa.

Kahdeksan kuukauden iässä yritin ensimmäisen kerran vieroittaa häntä yömaidosta. Vähensin syöttökertoja, lapsi huusi. Huusi tuntitolkulla, yöstä toiseen, kunnes nukahti uupumukseen. Aamuisin ahmi aamupalaa ja nukkui vajaita yöuniaan pois pitkillä päiväunilla. Ystävät kehottivat pysymään tiukkana, kyllä vauva tottuu, älä huoli. Neuvola neuvoi samaa. Pysy tiukkana.

Sitten tuli se yksi ilta kun olin menossa nukkumaan. Asuimme silloin Puistolassa, pienessä ateljeekodissa. Suuret ikkunat, korkeat huoneet. Ulkona oli syksy, tuuli puhalsi nurkissa, pihavalo paistoi keltaisena verhojen välistä. Katselin Esikoista joka liikehti levottomasti pienessä pinnasängyssään.
Istuin sängyn laidalla ja katselin kuinka Puoliso puki päällensä yöpaitaa. Hitain väsynein liikkein.
Imetyksen lopettamista oli nyt kestänyt 4 viikkoa viisi päivää. Neljä viikkoa lapsen joka öinen itku oli valvottanut meitä. Neljä viikkoa huutoa, neljä viikkoa väsynyttä perhettä. Katselin lapsen nukkuvia kasvoja ja kuulin kuinka sanoin Puolisolle ääneen “Minä lopetan nyt tämän kokeilun, aloitan yöimetyket uudestaan, ihan sama mitä kaikki muut sanoo. Meidän pitää nukkua.” Ja niin minä aloitin uudestaan.

Imetin 3-4 kertaa yössä. Heräilin ja ruokin lapsen, nukutin hänet taas. Olin väsynyt, mutta jossain syvällä sisälläni tiesin tekeväni oikein. En uskonut pakottamiseen, en uskonut siihen, että huudattamisella saataisiin hyvää lopptulosta. Toki olin edelleen väsynyt, mutta vähemmän minua väsytti imetys kuin huudatus. Kun Esikoinen täytti 11 kuukautta, lopetin imettämisen uudestaa, askel askeleelta, ilman mitään ongelmia. Vauva sopeutui ilman yhtäkään huutoa väheneviin syöttökertoihin, kunnes lopulta en imettänyt enää lainkaan.

Aiemmin aika ei ollut kypsä. Ei vaikka oppaat niin sanoisivat. Ei vaikka toisissa perheissä se oli onnistunut juuri sen ikäisenä.
Äidinvaisto, se on voimakas asia.

Me teimme Esikoisen kohdalla monia “virheitä”. Niitä samoja joille myöhemmin nauraa, niitä samoja joita niin moni ensimmäisen lapsen vanhempi tekee. Ponkaisimme aina heti katsomaan kun hän inahtikin vauvuissaan tai sängyssään. Totuimme hänet nukahtamaan kosketukseen. Silitimme häntä öisin kun hän oli unen ja valveen rajamailla, rauhoittelimme takaisin uneen antamatta hänelle mahdollisuutta oppia nukahtamaan itsekseen.

Näiden käytöntöjen satoa saimme sitten poimia pitkään. Nukuttaa häntä vielä pitkään sylissä uneen. Nousta rauhoittelemaan öisin vielä 3-vuotiasta lasta, silittämään ja istumaan sängynlaidalla keskellä yötä. Esikoinen oppi nukahtamaan iltaisin hetkessä vasta kun päiväunet jäivät pois. Vasta kun tulimme siihen tilanteeseen että hän on iltaisin niiin väsynyt ettei vain yksinkertaisesti pysy hereillä. Edellleen jos ulkoilua on päivässä takana vain kaksi tuntia neljän sijaan, pyörii hän levottomana sängyssään eikä osaa rauhoittua uneen. Olosuhteiden pitää olla hänelle juuri oikeat. Koska olimme aina hypänneet hänen jokaisesta äännähdyksestään katsomaan mikä oli hätänä, ei lapsi ollut oppinut nukahtamaan yksin. Joten oikeastaan vasta kun lapsi alkoi nukkua koko yön heräämättä, lakkasi hän huutamasta jompaa kumpaa meistä aikuisista viereensä keskellä yötä.

Aika kuitenkin teki tehtävänsä.
Lapsi nukkuu nykyään lähes kaikki yöt läpi, omassa sängyssään.
Kuopuksen kohdalla päätimme hyvin päättäväisenä tehdä asiat aivan toisin.
Noudattaa kaikkia unikoulukirjojen malleja. Olla jämptejä. Opettaa lapsi nukkumaan itsekseen, opettaa lapsi nukahtamaan itsekseen.
Toista kahta vuotta emme valvo, jupisimme.
Vahinko vain että Kuopus ei oikeastaan vähääkään välittänyt meidän päätöksistä tai jämptiydestä.

Kuopus oli refluksikko lapsi.
Samalla kun tuo pieni suurisilmäinen lapsi alkoi oksentaa kaiken maidon ulos välittömästi kun hänet laski makuuasentoon ja veti selkäänsä kaarelle huutaen kipuitkuaan kaatuivat myöskin meidän niin määrätietoiset päätöksemme ja toimintasuunnitelmamme.

Kaikki ajatukset siitä, ettei lasta tarvitse mennä katsomaan jos hän vähän parahtaa yöllä, että lapsi saa nukkua alusta asti omassa sängyssään, joskin meidän huoneessa, kaikki nämä suunnitelmat siitä miten tästä lapsesta tehdään hyvin nukkuva, valuivat puutalomme lattialistojen väliin kuin kaatuntu maito.

Jokainen itku saattoi merkitä sitä että lapsi on oksentamassa ja silloin häntä ei voinut jättää yksin.
Jokainen äännähdys saattoi merkitä että puklua oli jäänyt ruokatorveen ja lapsen oli vaikea hengittää.
Jokainen yksinjättäminen saattoi tarkoittaa että lapsi kellahti asentoon jossa maito valui hänen suustaan ja nenästään kuin hanasta poltellen kurkkua kivuliaasti.

Kuopukselle kelpasin vain minä. Ensimmäiset kahdeksan kuukautta Puolisoni, tai kuka tahansa muu, sai lapsessa vain paniikinomaisen itkukohtauksen aikaan joka päättyi lopulta valtavaan oksennuskaareen. Lakkasimme yrittämästä hyvin pian.
Minä valvoin.
Puoliso hoiti Esikoisen heräämiset ja kävi töissä.
Pahimmissa valvomisputkissa hän vetäytyi työhuoneeseen nukkumaan, saadakseen nukkua koko yön heräämättä.

Minä itse ehdotin sitä. Ehdotin vaikka tilanne oli minusta kamala. Ehdotin ja komensin vaikka joka kerta kun hän meni pois meidän sängystämme nukkuakseen minulta valuivat kyyneleet silmistä. Silti koen että se oli meidän pelastuksemme. Että edes toinen meistä säilytti vireystilansa, edes toinen välttyi siltä sumuiselta väsymsuupumukselta. Että edes toinen kykeni toimimaan ja olemaan Esikoiselle se kärsivällinen vanhempi hänen kärsiessä uhmasta.

Meidän onnemme oli että Kuopus oli alusta asti hyvä nukahtaja.
Hän ei tarvinnut syliä, muuhun kuin pystyasennosa pysymiseen.
Hän ei tarvinnut silittämistä.
Hän ei tarvinnut oikeastaaan mitään nukahtaakseen. Kun hän painoi silmänsä kiinni, hän nukahti.
Vain kivut valvottivat häntä. Sen me tosin opimme vasta monen kuukauden jälkeen.

Ja ihan oikeasti ymmärsimme sen vasta kun lapsi 1,5 vuoden iässä lakkasi oireilemasta refluksia ja näimme millainen hän on kivuttomana. Kuopuksemme ei ollut nukkumaton lapsi. Kyllä hän olisi nukkunut jos olis voinut. Mutta vauvavuonna hän ei kipujensa takia voinut. Eikä vielä pitkään senkään jälkeen kun vauvavuosi virallisesti oli jo ohitse ja kaikkien tilastojen mukaan lapsen olisi pitänyt jo nukkua kunnon yöunia, heräämättä.

Pahimpina aikoina heräsin 15-25 kertaa yössä nostamaan lapsen syliin, pyyhkimään suuta, tarjoamaan tuttia, hyssyttämään takaisin uneen.
Tiesin jo sitä tehdessäni kaivavani syvää kuoppaa tulevaisuuden heräilylle.
Lapsella ei ollut koskaan mahdollisuutta oppia nukahtamaan itsekseen, ei ollut koska meidän pelkomme oli liian suuri. Kun refluksi hellitti, Kuopus jatkoi silti heräilyä. Tutti kadoksissa, kasvukipuja, hammaskipuja, painajaisia. Aina oli jotain.
Ei siihen auttaneet sadatkaan tutit siellä sängyssä, ei auttanut vaikka siinä vaiheessa yritimme käydä läpi jotain unikouluja. Kuopus heräsi ja vaati ja tarvitsi aikuisen nukahtaakseen uudelleen.
Mutta me tuuletimme.
Lapset heräilivät enää 1-3 kertaa yössä!

Tätä on nyt jatkunut noin vuoden verran.
Ja meille tämä on luksusta.
Me ja varsinkin minä emme ole tätä viimeisintä vuotta edeltävät vuodet nukkuneet vain 2-3h pätkissä, neljän vuoden ajan. Välissä oli ehkä yö siellä toinen täällä joka sujui paremmin.
Puolisolla kokonaisia öitä oli enemmän, työmatkojen ja syvemmän unenlahjojen tähden.
Väsymyksen tuoma sumu on väistynyt, eikä kolmekkaan herätystä yössä vedä enää elämää täysin sekaisin.

“Kyllä se aikanaan loppuu. Yleensä yhteen vuoteen.” on toteamus jota moni tykkää viljellä jos äiti tai isä vanhingossa ilmaisee lapsensa heräilyn aiheuttamasta väsymyksestä.
Niin, loppuhan se.
Toisilla nopeammin kuin toisilla.
Väsymys on silti aina raskasta.
Eikä silloin lohduta se että se loppuu joskus.

Minulla ei oikeastaan ole suuri neuvoja tässä tilanteessa eläville. Jokainen perhe, jokainen tilanne on niin uniikki. Niin erilainen. Jokainen valvottu tunti on erilainen kokemus, riippuen kokijan taustasta, ympäristöstä, siitä mitkä ovat lähtötilanteet.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että väsymykseen on vaikea löytää lääkettä johon kukaan ulkopuolinen voisi auttaa. Ei minua olisi auttanut se että joku muu olisi hoitanut lastani öisin. Sitten minä olisin maannut sängyssä yksin, valvoen, sydän sykkyrässä hapan maku kurkussa. Kuunnellut lapsen ääniä, valvonut miettien miten se kaipasi minua. Valvonut ja voinut pahoin. Minä koin että minun piti valvoa lapseni kanssa, koska minä olin se jonka hän halusi. Ei muita.

Mutta laitan tähän kuitenkin nyt jotain asioita, joita ajattelin kun itse kävin läpi tuota nukkumattoman vauvan kautta, kaksi kertaa.

Luota itseesi.
Luota siihen, että juuri sinä tiedät miten asia ja tilanne on paras hoitaa juuri silloin.
Lapsen vanhemmat tuntevat oman lapsensa parhaiten. Vaikka paras ystäväsi olis samassa tilanteessa ja tekisi asiat täysin toisin kuin sinun vaistosi sanoo, ei teistä kumpikaan ole enempää oikeassa tai väärässä. Sinun ei tarvitse tehdä niinkuin hänen, eikä hänen niinkuin sinun.
Tämä pätee kaikkiin neuvojiin, neuvolaan, omiin vanhempiin, sisarusksiin, ystäviin.
Sinä tunnet lapsesi.
Luota siihen.

Koita nähdä lapsenne elämä suurempana kokonaisuutena kuin vain sinä vauvavuotena. Jos äiti valvoo vauvavuotena isän nukkuessa jaksaakseen töissä, kannattaa tarkoin miettiä onko se katkeroitumisen paikka. Jos tilanne häiritsee ylitsepääsemättömän paljon, keskustelkaa. Keskustelkaa keskenänne, älkää toistenne tunteista tietämättöminä ystävienne kanssa.
Jos äiti hoitaa lapsen ensimmäisen vuoden, ehkä toisenkin, niin mieti lapsen elämää pitkällä aikajanalla. Kuka hoitaa myöhemmin harrastuksiin viemiset, kuka menee metsään, kuka leikittää, kuka riehuu lapsen kanssa. Väsynyt saa olla, omista voimavaroistaan saa pitää huolta, mutta älkää murjoko oman perheenne kivijalkaa: vanhempien välistä parisuhdetta.

Jos joudut valvomaan refluksilapsen kanssa öisin, nukuttamaan häntä pystyasentoon nojatuoliin, etkä osaa itse nukkua siinä, katso elokuvia. Minä katsoin öisin kymmeniä elokuvia noina Kuopuksen elämän ensimmäisinä kuukausina. Katsoin myös koko sopranos sarjan läpi. Valvomiseenkin tottuu jollain oudolla ja kieroutuneella tavalla.
Ei se hyvää tee, ei se tee elämästä erityisen hyvää, mutta siihen tottuu. Sitä tekee kun on pakko.

Kutsu ihmisiä kylään, kutsu vaikka olisit väsynyt etkä jaksa tehdä mitään tarjottavaa. Kerro heille että tuovat omat eväänsä. Meille oli pelastus, että vaikka useat ystävämme lakkasivat vierailemasta Kuopuksen syntymän jälkeen koska ajattelivat meidän haluavan olla rauhassa huutavan lapsen kanssa, oli silti muutama joka sitkeästi kävi meillä. Saunassa, syömässä, grillailemassa.
Oli iltoja kun minä kuljin lähes koko ajan vain huutava vauva sylissä enkä ehtinyt vaihtaa kuin pari sanaa.
Oli iltoja kun Kuopus istui viel kello 23 sylissämme eikä nukkunut vaan kuunteli juttelevaa pöytäseuruetta.
Oli iltoja kun lapset nukkuivat, mutta sekä minä että Puoliso olimme niin väsyneitä että emme kyenneet osallistumaan keittiönpöydän ääressä käytyyn keskusteluun kuin harvoilla hymähdyksillä.

Mutta se, että sai kokea muiden ihmisten läsnäolon, sai kokea olevansa edelleen jonkun ystävä, sai kuunnella tarinoita jotka eivät liittyneet refluksiin, lapsen vatsan toimintaan, siihen mitä seuraavana päivänä syödään lounaaksi, se piristi paremmin kuin pitkät päiväunet.

Jos sinulla on jokin harrastus tai pieni osa-aikainen työ, pidä siitä kiinni. Kaiken väsymyksen keskellä kaikki toiminta joka ei liity kotiin ja arkeen, helpottaa oloa. Univelkaa on vaikea purkaa yhden yön hyvillä unilla, mutta mielen saa virkeäksi ihan vaikka vain tunnin juoksulenkillä.

Älä hukkaa rakkautta. Älä hukkaa erotiikkaa. Puolisosi on se ihminen kenen kanssa sinä olet perheen perustanut. Pitäkää yhtä. Muistakaa että valvomisvuodet ovat vain välitila. Muistakaa se suurempi kokonaisuus. Muistakaa ne vuodet joita teillä on vielä edessä. Nipistäkää niistä harvoista nukutuista tunneista, harrastakaa seksiä, katsokaa elokuva. Naurakaa huonoille vitseille silläkin uhalla, että lapsi herää nauruunne.

Ja sitten jonakin päivänä, ihan varmasti, jonakin päivänä te havahdutte hereille kirkkaana aurinkoisen aamuna ja huomaatte että teidän lapsenne nukkui koko yön heräämättä.
Olen onnellinen jokaisen vanhemman puolesta, jolla on hyvin nukkuva lapsi.
Olen myös toiveikas jokaisen vanhemman kohdalla jonka lapsi ei nuku hyvin.
Vielä jonain päivänä hän nukkuu.
Ja niin nukut sinäkin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com