Nomandin juuret

Astun sisään kuplaan.

Tähän vanhaan kyläkoulun sisään rakennettuun salaiseen puutarhaan.

Tässä maailmassa minä olen minä, ilman titteleitä, ilman menneisyyttä.

Täällä minun puuni löytää juurensa.

Seisoo paikoillaan huojumatta.

Lunta.

Pakkasta.

Esikoinen, tuo pakkasen poika, keskelle lunta syntynyt, hän on yhtä hymyä.

Voisi olla ulkona ikuisuuden.

Posket hehkuvat punaisena, hymy yltää sinisiin silmiin.

Ukki, ukki, ukki.

Maailmaan ei meinaa ukin ja serkun lisäksi mahtua muita.

Verstas, leikkihuone.

Mummin ruuat.

Meidän Esikoisemme on onnellinen. Niin onnellinen että sydäntä kivistää nähdä hänen onnensa.

Tämän takia meidän on tultava takaisin, lopulta. Tähän jylhään Pohjolaan.

Tämän siteen takia meidän matkamme päättyy lopulta tänne.

Tämän takia meidän juuremme asuvat tämän maan kallioissa.

Syvällä ja tiukassa.

Aamu alkaa aikaisin, jetlag herättää ennen aurinkoa.

Puoliso nousee lasten kanssa leikkimään.

Serkut heräävät seuraksi.

Kuuntelen lasten ääniä ja yritän saada vielä nukahdettua.

Uni ei tule, mieli on vielä väärässä ajassa, väärällä mantereella.

Valo tunkee läpi verhojen.

Katselen huoneen seiniä.

Tämä oli isoveljeni huone.

Täällä minä opin kuuntelemaan Marillionia ja Rushia.

Täällä minä sain maata veljen vieressä sängyllä lukemassa sarjakuvia.

Lapsuus, muistot siitä tulevat rytinällä mieleeni.

Ei ole toisia ihmisiä tässä maailmassa kenen kanssa olisi helpompi olla kuin sisarusten.

Me emme puhu liikoja. Emme hempeile.

Mutta me katsomme.

Väläytämme hymyt.

Kosketamme olkapäätä ohi kävellessämme

Pidämme toistemme lapsia sylissä.

Tiedämme toisen asennosta mielialat.

Me kasvoimme yhdessä.

Tässä kodissa.

Me olemme yhtä puuta.

Perhettä.

Oleminen on ajoittain kaoottista. Viisi lasta, yhdeksän aikuista. Hälinää, sähellystä.

Mutta me kaikki olemme kotona.

Me kaikki tiedämme että me rakennamme lapsiemme lapsuutta, muistoja.

Muistoja tädeistä, enoista, sedistä.

Muistoja serkuista.

Muistoja isovanhemmista.

Muistoja, jotka kantavat läpi elämän.

Ja me muut, me aikuiset. Me ruokimme juuriamme. Me annamme niille vettä. Me varmistamme että ne pysyvät hengissä, sisällä maan sisällä.

Täällä metsän keskellä, Kolin kupeessa.

Hiljaisuudessa, syvällä susirajan tuntumassa.

Täällä meidän sielumme lepäävät.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com