Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Muutokset eivät tapahdu ilman kipua- ei tämäkään paluumuutto

03.03.2020

Istun sänkymme laidalla ja selaan kirjaa, jonka Kuopuksen luokan vanhemmat antoivat minulle läsiäislahjaksi.
Se on kirja Kalifornian rannikosta. Kukkuloista ja hiekkarannoista. Kaikki muistot hyökyvät ylitseni ja itkusta ei meinaa tulla loppua. Sydämeni tuntuu pakahtuvan ikävästä enkä muistanutkaan miten kivuliasta ikävä voikaan olla.

Nämä kuluneet kolme kuukautta ovat olleet henkisesti sellaista muurien pystyttämistä. Olen tietoisesti nostanut kiven kerrallaan, rakentanut muuria joka suojelee minua kaikilta tunteilta. Keskittynyt siihen miten meidän täällä Suomessa olemiselle rakennetaan mahdollisimman tukeva perusta.
Askel kerrallaan, pala kerrallaan. Lasten päiväkoti, minun työt, Esikoisen tuleva koulu, pala palalta me olemme rakentaneet elämäämme. Olemme nielleet välillä esiin nousevat kyyneleet ja jatkaneet vain matkaa.

Nyt kun ne palaset vihdoinkin alkavat loksahdella, nyt kun elämä alkaa asettua uomiin, tai ainakin meillä on ne uomat näkyvissä, nyt tuntuu olevan myös aikaa tunteille.
Ja ikävälle.

Sillä helppoa tämä ei ole ollut. Tämä kaiken alusta aloittaminen. Se on vaatinut niin monta kertaa oman mukavuusalueen piiristä lähtemistä, niin monta askelta kohti tilanteita, jotka ovat tuntuneet kaikkea muuta kuin miellyttäviltä.
Näihin kuukausiin on liittynyt niin paljon epävarmuutta, niin paljon vaiettuja pelkoja, että yhden käden sormet eivät niitä riitä laskemaan.

Olen kyseenalaistanut päätöstämme lähteä takaisin Suomeen, myönnän sen täysin. Toki ne hetket ovat olleet yön pimeinä tunteina, ne hetket ovat olleet ohikiitäviä kuin häiväydyksiä. Ne ovat olleet läsnä silloin kun olen ollut heikoimmillani.


En minä oikeasti ole katunut tätä kertaakaan. Tunnen suurta helpotusta siitä, että me saamme kasvattaa lapsemme maassa joka on turvallinen. Maassa, jossa voimme kasvattaa heidät arvoihin jotka me koemme tärkeiksi.
Kaikki, aivan kaikki järkevät syyt olla täällä, ovat kristallinkirkkaina mielessäni.
Tiedän myös rakastavani tämän maan oikeita vuodenaikoja, nyt jo piteneviä päiviä ja aivan kohta alkavaa loputtoman valon kautta.
Tiedän rakastavani mahdollisuutta tehdä työtä jossa olen hyvä ja josta olen ylpeä. Tiedän rakastavani täkäläistä koulusysteemiä.

Mutta eivät tunteet kysy olemasaololleen lupaa järjeltä. Ei se niin vain toimi.
Ja totuus on, että me jätimme taaksemme tunnetasolla sellaisen ystävien kirjon, jota ei koskaan kukaan voi korvata. Eikä toki tarvitsekaan.
Mutta siitä erosta toipuminen vie aikansa.


Huomaan puhuvani työkavereille, naapuri-ystävälle ja vanhoille ystävilleni paljon niistä “Piilaakson ystävistäni”. Puhun heistä hymyillen, muistelen aikaani heidän kanssaan.
Ja älkää käsittäkö väärin, ei kyse ole siitä ettenkö olisi heihin enää yhteydessä.
Olen minä.
Viestit kulkevat halki bittiavaruuden, meren ylitse, yllättävän nopeasti. Mutta aikaero, yhteisen arjen puuttuminen vievät yhteistä kuplapintaa kauemmaksi. Sille ei voi mitään.
Se on tosiasia, joka ei muutu.


Ajatukseni keskeytyvät kun puhelin soi.
Äitini nimi välkkyy näytöllä.
Vastaan videopuheluun ja näyttöni täytyy Kuopuksen ja Esikoisen hymyilevistä naamoista.

He ovat menneet viettämään omaa hiihtolomaansa Pohjois-Karjalaan. Minulla ja Puolisolla ei ole lomia tänä vuonna kuin pieni ripaus, mutta me halusimme, että lapsilla kuitenkin on lomat.
Joten kun vanhempani ehdottivat, että lapset tulisivat viettämään hiihtolomaa heidän luokseen, suostuin ilomielin.

 



Ja ehkä juuri tämä saa minut taas ymmärtämään miksi haluan olla täällä.
Miksi kaikki tämä ikävän tuoma kipukin on siedettävää.
Meidän lapsemme voivat nyt matkustaa isovanhempien luo junalla. He näkevät heitä useammin kuin kerran vuodessa. Äitini voi soittaa minulle, tai minä hänelle tuosta noin vain, ilman ennakkoon sopimista.

 



Kuopus selittää tohkeissaan miten pohjoisessa on lunta. Ja miten he aikovat mennä tähtitorniin katsomaan tähtiä ja planeettoja. Ja tänä iltana katsomaan näkyisikö revontulia.
Revontulia.
Meidän lapsemme, nuo samaiset, jotka vielä vuosi sitten juoksivat rannalla kilpaa matalalla lentävien pelikaanien kanssa, nyt he saavat elää lapsuuttaan revontulitaivaan alla.

Minun onnipankkini holvi tulvii kultaa.
Sydämen kipu on sen arvoista.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Yksi vastaus artikkeliin “Muutokset eivät tapahdu ilman kipua- ei tämäkään paluumuutto”

  1. Reetta sanoo:

    Viitisen vuotta USAssa ja viime syksynä paluumuuttaneena samaistun paljon näihin sun teksteihin. Vielä en ole valmis muuttamaan kotipaikkakuntaa Facebookin omiin tietoihini, ehkä jonain päivänä vielä ❤️

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »