Muistojen avulla me rakennamme tulevaisuuden

Aamupalaksi uunituoreita croisanntteja. Ulkona paistaa aurinko. Esikoinen heräsi taas aivan liian varhain, kun menen käymään hänen huoneessaan kertomassa aamupalan olevan valmis selviää syykin, pimennytverho on tippunut taas alas. Lapsi herää valoon.

Tietokoneen näytöllä on auki taas kerran vuosikirjaprojektini. Olen siinä aina jäljessä. Nytkin taas menossa vasta vuosi 2019. Luonteeni ei yleensä ole erityisen pedantti, mutta näitä kirjoja tehdessä löydän itsestäni sen puolen, joka viilaa kuvia loputtomasti. Mistä tulisi paras kokonaisuus, onko tämä kuva oleellinen kertomaan elämästämme, voinko laittaa tämän kuvan tähän isolla kun se niin hieno vai pitäisikö vain laittaa viisi pientä kuvaa, jotka ovat kaikki ihan ok hienoja. Loputonta päätöksentekoa ja elämän säilömistä valokuvakirjan muotoon.

Vuosi 2019 oli se viimeinen Amerikan vuosi. Kun selaan kuvia läpi näyttää siltä, että me olemme lähinnä viettäneet aikaa rannalla ja kukkuloilla. Väliin on mahtunut kyllä leikkipuistoja, arkea ja koulua, mutta paljon olen viettänyt aikaa hiekka varpaiden välissä ja kukkuloiden polkuja tallaten.

Kuvat vievät muistojen äärelle. Tulee haikeus ja ikävä. Katson kuvia lapsista juoksemassa kukkulan rinteitä ja seisomassa kimmeltävän  meren rannalla. Muistan miten tammikuiset laskuvesialtaat olivat täynnä meritähtiä ja rapuja, muistan miltä cashewpähkinämaitoon tehty kuuma kaakao maistui seetripuumetsän siimeksessä.

Kuvissa näkyy paljon hetkiä aamuista kaksistaan Kuopuksen kanssa. 2019 oli se vuosi, jolloin vietin paljon aikaa Kuopuksen kanssa, Esikoinen oli jo koulussa, joka päivä kello yhdeksästä kolmeen. Kuopus kävi kolme kertaa viikossa päiväkodissa, joista kerran viikossa minä olin hänen kanssaan siellä töissä. Olimme paljon yhdessä, arvostan tuota vuotta paljon. Se antoi minulle takaisin jotain, minkä Kuopuksen vauvavuotena menetin. 

Voisin kullata muistoja, kiillottaa ne oikein loistaviksi ja muistella Piilaakson vuosia elämäni parhaina vuosina. Ne olivat kieltämättä hyviä vuosia, mutta en halua huijata itseäni unohtamaan niiden rankkuutta. Muistan sen väsymyksen ja elämän epävarmuuden, muistan ihanan luonno, mutta myös tuon ilmaston tuomat kuumuudet, tulipalot ja tulvat. Muistan maanjäristykset ja ihmisten ahdasmielisyyden. Muistan amerikkalaisen näennäisen ystävällisyyden, mutta myös sielua repivän yksinäisyyden arjessa.

En vaihtaisi yhtäkään noista vuosista pois. En varsinkaan nyt kun katson niitä taaksepäin.
Silloin raskaina aikoina, kun koin olevani yksin ja pahimmillaan ajattelin uhranneeni työurani tämän seikkailun tähden en aina osannut nähdä sitä ainutlaatuista merkitystä, jonka nämä vuodet ovat meille suoneet.

Kun palasimme Suomeen kirjoitin paluun aiheuttamista tunteista. Kirjoitin, että neljä vuotta on pitkä aika kutsua tiettyä paikkaa kodikseen. Olen sitä mieltä edelleen. Eräs ystäväni sanoi lukeneensa, että kestää saman aikaa sopeutua takaisin lähtömaahan, kuin mitä on ollut siitä poissa. Tuolloin hymähdin aikamääreelle ja sanoin uskovani vuodessa kyllä sopeutuvani.

Ja olemmehan me sopeutuneet. Lapset ovat saaneet ystäviä, minäkin olen löytänyt koronasta huolimatta ihmisiä elämääni, joiden kanssa jakaa jopa arjen pieniä hetkiä. Olemme oppineet toimimaan taas sen mukaan miten tässä maassa toimitaan, enää en hätkähdä kaupan kassojen puhumattomuutta, vaikka itse olenkin edelleen se puhelias asiakas. Solahdin työelmään nopeammin ja kivuttomammin kuin kukaan olisi uskonut, ja olen pitänyt siitä valtavan paljon. Kuluneiden kolmen kuukauden aikana olen ollut enemmän kuin kiitollinen suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä, jonka ansiosta melanoomaleikkaus, kystan poisto munasarjasta ja nivelreumani on hoidettu minimaalisin säädöin. Olen päässyt hoitoon ajallaan ja kaikki on järjestynyt. Ilman vakuutusta, julkisin verovaroin. Kehoni tarvitsi suurta remonttia ja tämä sosialistiseksi kommunistivaltioksi haukuttu maa on pitänyt minusta huolen, jättäen minulle maksettavaksi vain joitakin kymmeniä euroja tuhansien laskuista. Sen ansiosta minä juoksen, hypin ja elän taas täyttä elämää.

Elämämme on sujunut ja soljunut eteenpäin koronan paiskoessa maailman polvilleen kerta toisensa jälkeen. Me olemme olleet hyväosaisia tietotyöläisiä, olemme saaneet pitää työmme. Lasten ollessa alle 12 vuotiaita eivät kovimmat rajoitukset ole viime kevään jälkeen koskeneet heitä, emmekä me ole joutuneet pitämään heitä  kotona satunnaisia altistuskaranteeneja lukuunottamatta.

Juurtuminen Suomeen on ollut hidasta, mutta sitä on tapahtunut. Emme ole päässeet kokemaan kaikkea sitä, josta unelmoimme takaisinmuuton yhteydessä. Oma ja kaksinkeskinen aika on meille edelleen lähes täysin tuntematon käsite Puolison kanssa ja kulttuurinnälkämme on lähinnä kasvanut sen sijaan, että olisimme vihdoinkin taas päässeet konserttien, taiteen ja teatterin äärelle vuosien tauon jälkeen.
Siitä huolimatta olemme sopeutuneet ja löytäneet tämän pohjoisen maan kauneuden sen luonnosta ja ihmisistä. Olemme löytäneet sen rauhan, jota tämä maa voi antaa asukeilleen. Olemme löytäneet sen vapauden ja turvan, joka on erilaista kuin monessa muussa asumassamme maassa.

Mutta se ei tarkoita ettenkö minä ikävöisi. Etteikö maaliskuun tuodessa Suomeen lunta, minun sieluni olisi huutanut ikäväänsä Kaliforniassa alkavaa kevättä kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö lähes viikottain tulisi hetkiä kun kaipaan ihmisiä, jotka jätin taakseni. Kaipaan keittiönpöytien ääressä käytyjä keskusteluita, kahvikupposia puutarhoissa ja pitkiä väittelyitä leikkipuistojen puiden alla. Kaipaan kahviloissa juotuja latteja ja koulupäivän jälkeisiä treffejä meren rannalla.
Kaipaan kukkivia unikoita ja rypsipeltoja. Kaipaan pelikaanien liitoa ja töitä kodittomien keskuksella. Kaipaan elämää, jonka loimme ja, jonka niin harva täällä Suomessa tunnistaa.
Kaipaan sitä elämää, jonka jätimme tietoisesti taaksemme, tietäen että sitä ei enää koskaan siinä muodossa tule.

Lapsemme puhuvat Amerikan kodista rakkaudella. Muistoista ja elämästä siellä. Ja tämän minä haluan heidän säilyttävän. Haluan heidän muistavan kaiken kauniin ja hyvän tuosta maasta silloinkin, kun he isompina oppivat miksi me halusimme sieltä pois. Haluan heidän muistavan ihmisten ystävällisyyden ja heidän lapsuutensa onnellisuuden, vaikka he oppisivatkin eläneensä maassa, joka polkee ihmisoikeuksia ja jossa rahalla on suurempi merkitys kuin kulttuurilla tai rakkaudella. Haluan heidän muistavan että me olimme valtavan onnellisia  ne vuodet kun siellä olimme.

Onneksi on tämä blogi, ajattelen. Tämän ansioista olen kuvannut vuodeta 2014 asti jatkuvasti arkeamme. Elämäämme. Tämä julkinen päiväkirja on pakottanut minut tarttumaan kameraan niinäkin päivinä, kun en muutoin ehkä olisi jaksanut. Kuvaamaan ja tallentamaan tuota matkaamme kuuman auringon maassa. Missään muualla en ole samalla tavalla dokumentoinut matkaamme, en Englannissa, en Intiassa, en Berliinissä. Onneksi tein sen nyt.

Tätä viimeistä kappaletta kirjoittaessani päivä on jo soljunut ohitse, aurinko on noussut ja laskenut. Kevätpäiväntasaus tuo tullessaan lupauksen kesästä, alati pitenevästä päivästä ja sen mukana tulevasta vapaudesta. Pohjoinen maa kääntää kylkeään ja esiin puskevat ne tämän oudon mantereenkolkan kauneimmat puolet. Astelimme tänäänkin meren äärellä. Kovin erilaisen, paljon tummemman ja kylmemmän tosin, kuin sen Kalifornialainen sukulainen. Katselimme lokkien liitoa ja joutsenten soidintanssia taivaalla. Jäähileet soittivat omaa konserttian iskeytessään rannan kallioihin ja aurinko värjäsi taivaan ja meren vihreän ja sinisen eri sävyihin. Olin onnellinen. Siinä hetkessä tiesin, että tämä matka, jota me kuljemme välillä haparoiden, välillä itsevarmoin askelin, on se oikea. Tämä on meidän polkumme. Meidän outo tapamme tallustaa tämä vaelluksemme tällä pallolla. Se ei sido paikkaan, ei aikaan. Meri on seikkailujemme suurin yhdistäjä. Kunhan se löytyy, olemme onnellisia.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com