One glass of milk, please

Muistoja Välitilan Suomesta

17.07.2017

Suomessa tuntuu tällä hetkellä olevan valloilla ilmapiiri, joka oikeuttaa sanomaan toisesta ihmisestä mitä vain. Mitä pahemmin sanot, sen parempi. Eikä kukaan välitä.

Minä en ole naiivi ja kuvittele, etteikö näitä ihmisiä olisi aina ollut, eivät ne nyt yllättäen ole ilmestyneet Suomeen, sen yhden vuoden aikana jonka me olemme olleet poissa. Mutta se mikä on muuttunut, nopeasti ja pelottavasti (ainakin pääkaupunkiseudulla) on ihmisten ottama lupa huutaa ne ajatukset ääneen.
Ja yleisön tapa vaieta.

Minä kirjoitin viimeisimmän postaukseni perheestäni.
Sen ansiosta sain myös ensimmäistä kertaa blogini historian aikana vihasähköpostia.
En toista teille niitä sanoja.
Mutta kerrottakoon, että tämä henkilö kuvitteli, ehkä sukunimeni perustella, että olemme pakolaisia. Että vanhempamme ovat tulleet tänne meidän lasten jälkeen. Että me olemme saaneet toisemme tänne perheenyhdistämislain perusteella.

Hän käytti vahvoja ilmaisuja.
Hän puhui meistä äpäröinä.
Hän puhui meistä pakolaispaskoina.
Haluan kertoa teille vielä enemmänkin siitä mitä hänen meilinsä minussa herätti, mitä ajatuksia mieleeni nousi.
Minun pitää kuitenkin hetki vielä jäsennellä ajatuksiani, tarpeeksi selkeäksi, että tekin ymmärrätte vivahteet, ettei samankaltaisia posteja enää tarvitsisi lukea.

Meidän välitilamme jatkuu edelleen. Mutta tämä 5kk Suomessa, ilman omaa kotia, ilman tietämystä siitä koska voimme palata takaisin Kaliforniaan, on saanut minut jo useamman kerran pohtimaan ja katselemaan tätä maata kriittisesti. Ei arvostelevasti, mutta pohdiskelevasti. Olen miettinyt mitä minä täältä kaipaan, mitä minä täältä haluan muistaa.

Mitä minä haluan tästä välitilasta muistaa, mitä minä haluan lastemme muistavan.

Haluaisin, että Lapsemme muistaisivat ne aurinkoiset hetket Kaivopuistossa, lukuisat kahvilahengailut Punavuoren ja Ullanlinnan kahviloissa.

Haluaisin, että he muistaisivat viikot Kroatiassa.
Haluaisin, että he muistaisivat ihanan kesäparatiisin Meilahdessa.
Haluaisin, että he muistaisivat serkkujen kanssa vietetyt äärettömältä tuntuvat lomapäivät Pohjois-Karjalassa.
Haluaisin, että he muistaisivat päivät ystävien mökeillä.
Haluaisin, että he muistavat veneseikkailut ja kalliokiipeilyt.

Minä haluaisin itseni muistavan miten aurinko nousi kaivopuiston rannassa kevätaamuisin.
Haluan muistaa sen onnenhetken kun lehdet viimeinkin puhkesivat puihin.
Haluan muistaa, miten hämmentävän ihanaa on ollut tutustua uusiin ihmisiin.
Haluan muistaa, miten hyvältä tuntui taas tehdä välillä myös ihan omia töitä.
Haluan muistaa, että meillä oli Puolison kanssa enemmän yhteistä aikaa mitä meillä oli ollut yhteensä vuosiin.
Haluan muistaa, miltä kevät tuoksui.
Haluan muistaa Kroatian luoman onnellisuuden kuplan.
Haluan muistaa Kaurilan Aseman väliaikaiskodin lautalattiat paljaiden jalkojen alla ja sen tunteet kuin olisi tullut kotiin.

Haluan muistaa saunan tuoksun ja kynttiöiden kajon.
Haluan muistaa lapsuudenkodin pihalla roihuvan nuotion ja klaanin sen ympärillä.
Haluan muistaa syreenin tuoksun ja naurulokin huudon, joka kantautuu pihaan seurasaaresta.
Haluan muistaa, miten oivalsin kuinka paljon ympärillämme onkaan upeita ihmisiä.
Haluan muistaa sisarusteni naurun, vanhempieni puutarhan ja lapsuudenkodin tuoman rauhan.

Haluan muistaa sen hetken kun istuin juhannussaunan jälkeen saunan terassilla, katselin pellavapyyhkeisiin kääriytyneitä lapsiani ja Puolisoa vierelläni. Haluan muistaa miten juhannusruusut tuoksuivat ja kynttilän liekki lepatti hiljaa illassa. Haluan muistaa miten sora rahisi askeltemme alla kun kävelimme juhannusiltana Mattolaiturilta Kaivopuiston läpi Puolison kanssa. Miten ohijuokseva nuoriso sai meidät hymyilemään ja tuntemaan itsemme vanhaksi.

Haluan muistaa miten ihanalta tuntui nähdä vanhoja ystäviä, miten mukavalta tuntui kokoontua taas yhteen ja nauraa yhdessä.

Miten helpolta tuntui viettää vappua tutussa seurueessa ja miten olen kerta toisensa jälkeen ymmärtänyt ja ollut sydämeni jokaiseen sopukkaan asti kiitollinen siitä, että meillä on elämässä niin paljon niin upeita ihmisiä.

Haluan muistaa ihmisten auttavaisuuden, kuinka ystävät, tutut ja jopa tuntemattomat ovat antaneet meille lainaan vaatteita, rattaita, syöttötuoleja, leluja, kirjoja, lippuja Heurekaan ja nukketeatteriin. Haluan muistaa ne lukuisat ihon alle menneet keskustelut, ne jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja pohtimaan elämää vielä astetta syvemmin. Haluan muistaa ne ystävyyssuhteet, jotka ovat tänä aikana syntyneet ja syventyneet.

Haluan muistaa, että me merkitsemme ihmisille kaikkien näiden vuosien ja kilometrienkin jälkeen samaa kuin he meille.

Haluan muistaa ratikassa kohtaamani ihmisten hymyt, nuoren teekkarimiehen spontaanin halauksen vappuna Stokkan kellon alla,  Kerjäläismiehen kyyneleet kun Esikoinen halasi häntä. Haluan muistaa satakielen laulun kesäyössä kun aurinko ei laske. Haluan muistaa ne kymmenet auringon punaiseksi värjäämät taivasmaisemat, joita katselin ajaessani pitkin Suomen maanteitä reissujemme aikana.

On asioita joita en haluaisi Lastemme muistavan tästä Välitilasta.

En haluaisi, että he muistavat sen epävarmuuden ja epätietoisuuden, joka leimaa olemistamme täällä.
En haluaisi, että he muistavat kuinka minun ja Puolison antamat lupaukset siitä että olemme vain pari viikkoa Suomessa, ei pitänytkään paikkaansa.
En haluaisi, että he muistavat sen pikkutytön joka leikkikentällä sanoi Esikoisen puhuvan Rumaa kieltä.
En haluaisi, että he muistavat sen naisen, joka kutsui meitä saatanan ryssiksi.
En haluaisi, että he muistavat sen miehen, joka sylkäisi kuopuksen naamaan ja käski tätä painumaan takaisin Venäjälle.
En haluaisi, että he muistavat sen äidin, joka kielsi tytärtään leikkimästä lastemme kanssa koska “He ovat ihan likaisia ja sinun mekkosi on aivan uusi”.
En haluaisi, että he muistavat sen mummon, joka raitiovaunussa tönäisi kävelykepillä Esikoista selkään ja sanoi “Oikeilla pojilla on lyhyet hiukset ja traktoripaita.”

Minä en haluaisi muistaa, sitä voimattomuuden tunnetta, jonka tilanteemme minussa aiheuttaa, kerta toisensa jälkeen.
Minä en haluaisi muistaa sitä hetkeä kun itkin Uudenmaankadun huoneistohotellin olohuoneen lattialla, yöllä kello 12, kun saimme tiedon että emme ehkä pääse ennen syksyä kotiin.
Minä en haluaisi muistaa niitä öitä kun Esikoinen näki painajaisia siitä, että me emme koskaan enää pääse kotiin ja kaikki ihmiset hylkäävät hänet.

Minä en haluaisi muistaa kuinka kerta toisensa jälkeen jouduin todistamaan ihmisten rasistisia huuteluita toisille ihmisille.
Minä en haluaisi muistaa niitä kymmeniä kertoja, jotka olen joutunut pakkaamaan matkalaukkumme uudelleen ja uudelleen kun kotimme on vaihtunut täällä olomme aikana.
Minä en haluaisi muistaa sitä häilyvää juurettomuuden olotilaa, sitä etten tiedä mihin tässä maailmassa enää kuulun, joka leimaa olemistani tämän liian pitkäksi venyneen välitilan aikana.
Minä en haluaisi muistaa unettomia öitä, väsyneitä päiviä, epätietoisuuden aiheuttamaa stressiä joka saa minut voimaan fyysisesti huonosti.

Minä tiedän kuitenkin, etten minä voi määritellä asioita, joita minä tai Lapsemme muistavat.

Enkä minä ole varma onko hyvä unohtaa niitä huonojakaan asioita. Koska ei kai muutos tapahdu ilman, että katsomme totuutta silmiin.

Emme me voi loputtomiin kohauttaa harteitamme ja unohtaa kaikki jullmia sanoja. Jossain vaiheessa, ennenkuin on liian myöhäistä on meidän tehtävä jotain, ettei niitä sanoja, tekoja, enää tulisi.

Mutta minä haluan toivoa, että joskus tulevaisuudessa Välitilaamme leimaavat enemmän hyvät muistot kuin huonot. Minä toivot, että Lapsemme muistavat tämän kevään ja kesän onnelliset hetket ja ravistavat ne synkät harteiltaan.

Minä toivon että he muistavat kukon huudon aamuisin, Meilahden vihreyden, kallioiden lämmön, serkkujen naurun, loputtomat kesäpäivät ja hetket kissojen kanssa keittiön matolla.

Minä toivon, etteivät huonot kokemukset koskaan estä meitä palaamasta.

Minä toivon, että tämä maa säilyttää mielessämme asemansa tukikohtana, että tämä maa on se johon me tulevaisuudessakin voimme upottaa juuremme, josta saamme energiaa ja johon haluamme lopulta palata pysyvästi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *