Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Mitä tapahtuu tonttuoven toisella puolella

23.11.2019

Oli kylmä ja lumimyrskyinen yö…
Ei tosikaan. Todellisuudessa oli kuuma ja aurinkoinen kesäpäivä kesäkuun puolessavälissä.
Minulla oli päälläni kesämekko ja kainaloissa vienoinen hienhaju.
Kuuma auringonpaiste ja voikukkien loiste tienposkilla unohtuivat kuitenkin hyvin äkkiä kun minut repäistiin erään Herttoniemessä sijaitsevan rakennuksen sisään.
Olin astunut eräänlaiseen Narniaan. Tosin jouluaiheiseen sellaiseen. Ei siihen tarvittu pipareita eikä glögiä, tähän joulutunnelmaan astuttiin ehkä eniten lapsuusmuistojen kautta.


Minulla oli ilo ja ylpeys olla pikkukakkosen tämän vuoden joulukalenterin pääkallopaikalla, nimittäin suoraan siellä studiolla missä sarjaa luotiin.

Muistan katkonaisesti erilaisista joulukalentereista jotain pätkiä, oikeastaan ainoa jonka pystyn täysin muistamaaan on myöhemmin uusintana esitetty Histamiinin joulukalenteri. Rakastin Histamiinista tehtyä televisiosarjaa, joten sen ennen minun syntymääni alunperin tehty joulukalenteri kolahti minuun aikanaan todellakin kovaa.
Moni ikäiseni muistaa sen sijaan Tonttu Toljanterin, joka seikkaili joulukalenterissa vuodesta 1998 aina vuoteen 20013 saakka. Eli oikeastaan juuri minun Suomessa vietettyjen ala-aste vuosien lävitse. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ole jättänyt minuun sen suurempia muistijälkiä.


Kun sitten tämän vuoden joulukalenterin lavasteiden keskellä ohjaaja Jussi Lehtomäki kertoo toivovansa, että hän onnistuisi nyt luomaan uudelleen sen Histamiini efektin, että tämä nyt käsissä oleva ohjaus olisi se tämän vuosikymmenen Histamiini, läikähtää sydämessäni lämpimästi ja odotukseni nousevat korkealle.

Olen viettänyt satoja tunteja elokuvan lavasteiden keskellä toimiessani stilli kuvaajana.  Mutta koskaan ei ole minua heitetty keskelle lapsille suunnatun tv-tuotannon toimintaa. Ympärillä pyörii kymmeniä ihmisiä ja näiden kaikkien tarkoituksena on tuottaa jotain joka ilahduttaa nimenomaan lapsia.  Se sykähdyttää jollain tavalla jota on vaikea kuvailla.


Seison keskellä joulumaailmaa, ympärilleni levittyy joulukoristeita, lahjapaketteja, havuköynnöksiä ja ainakin mielessäni kuulen kilikellojen kilinää. Mistelitapetit seinillä luvat oman tunnelmansa ja seinustalla oleva suuren piparipossun muotoinen ihmislasten urkintamasiina vakuuttaa pätevyydellään kyynisemmänkin aikuisen.

Tiedättekö ne tonttuovet, joita ilmestyy joulukuussa joka paikkaan. Jopa siihen vähän piskuiseen lähialepaan. Niille tupataan naureskella hyväntahtoisesti ja vitsailla aikuisista, jotka jaksavat niitä tuunailla ja näpertää. Tämä studio on nyt täynnä aikuisia, jotka ovat menneet siinä näpertelyssä vielä astetta pidemmälle.
He ovat luoneet maailman joka avautuu tonttuoven toisella puolella.


Edessäni on Tonttuakatemian tilat.
Täällä joulutontuksi aikovat opiskelevat tonttuilun salat.
Tarina saa alkunsa kun kouluun kiirehtivät kotitonttu Kaneli törmää Persilija-peikkoon ja tämän häntä katkeaa. Kaneli järkeilee joulupukin voivan korjata tilanteen ja kiikuttaa Persilijan mukanaan kouluun, paljastamatta kuitenkaan muille tontuille hänen olevan oikeasti peikko.


Voiko peikko valmistua joulutontuksi? Mitä tapahtuu jos muut huomaavatkin hänen olevan peikko eikä tonttu, onko joulu silloin pilalla? Entä osaako joulupukki oikeasti korjata peikon hännän?
Erilaisuuden teemaa lasten keskuudessa käsitellään Persilijan peikkouden välityksellä ja ydinajatuksena tarinassa on toisten huomioiminen ja yhdessä tekeminen. Mikä lopulta erottaa peikon tontusta, paitsi häntä?

Tarinan edetessä paljastuu tonttuakatemiasta hyvin yllättäviä asioita kuten urkinnan tarkkailuerikoisyksikkö vm 95, se miten joulutontut oikeasti syntyvät, sekä mikä oikein onkaan Joulumieli. Yhtäkään pelottavaa hahmoa ei Kaisa Kuikkaniemen käsikirjoittamaan tarinaan ole piilotettu, vaan sarjaaa on alusta asti tehty myös perheen pienimpiä ajatellen.


Ohjaaja Lehtomäki kertoo haluavansa tehdä pöhköä tarinaa rakkaudella, nimenomaan lapsille.
Ja siltä tämä koko tuotanto vaikuttaa.
Koskaan en ole nähnyt aikuisten ihmisten olevan yhtä hellyttävän innoissaan kuin mitä esimerkiksi Julius Seppänen on esitellessään tonttuhahmojen korvia tai ohjelman tuottajan Kaiho Republicin Pete Eklundin kertoessa tuotannon faktalukuja: sarjassa on 24 osaa, joka tarkoittaa 40 kuvauspäivää, 205 näyttelijäpäivää ja rooleissa on 6 keskeistä tonttua.


Maailma joka on rakennettu vastaamaan tonttuoven toisella puolella olevaa maailmaa on yksityiskohtia myöten kiehtova. Oletko koskaan pohtinut mitä kaikkea kirjallisuutta tonttujen tuleekaan lukea selvitäkseen tonttuilun vaativasta ammatista?
Tai tiedätkö mitä tapahtuu talvipuutarhassa yhden ainoan yön aikana?

Mitään vastauksia minä en tietenkään voi teille tarjoilla, vaan meidän kaikkien tulee kiltisti istuttaa itsemme ja lapsemme tvn ääreen 1.12 alkaen ja seurata tapahtumia pikkukakkosen joulukalenterista.


Harvoin minä olen innostunut joulukalenterista, mutta tässä sarjassa on nyt jotain joka kutkuttaa. Ehkä kyse oli siitä aikuisten ihmisten innostuksesta, ehkä siitä, että tällä kertaa koko konsepti tonttuovineen ja -akatemioineen oli minulle tarpeeksi konkreettinen johon tarttua.
En tiedä.

Mutta jään innolla ja jännityksellä odottamaan Persilijan, Kanelin, Seljan, Viherpippurin, Nissen, Kardemumman, rouva Mantelin ja Rehtori Ruusukaalin edesottamuksia.
Minäkin haluan tietää miten Persilijan lopulta käy. Ja löytyykö Joulumieli.

 Tonttuakatemia nähdään joka päivä 1.12.-24.12. Yle TV2:lla ja Areenassa. Sarja on myös kuvailutulkattu.

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »