Mitä minulle kuuluu?

Ikkunalaudalla kukkii violetti orkidea, vaahteranoksat heiluvat hiljaa tuulessa ja aurinko värjää maisemaa kellertäväksi.
Ulkoa hiipii sisään huumaava ruusujen ja syreenien tuoksu johon sekoittuu lämmitetyn saunan savua. Katselen toisella ikkunalaudalla venyttelevää kissaa ja mietin mitä teille kertoisin.
Mitä kertoisin tästä elämästä, jossa juuri nyt askellamme eteenpäin.

Eräs ystäväni kysyi minulta muutamia päiviä sitten mitä minulle kuuluu, miten oikein voin tämän kaiken keskellä.
Yksinkertainen, mutta samalla niin pysähdyttävä kysymys.
Jos mietin, miten voin nyt tässä puutalossa, minun pakko vastata, että hyvin. Kaikki muu olisi valetta.

Vasta saavuttuamme tähän taloon, ymmärsin täysivaltaisesti miten valtavan raskasta oli ollut asua huoneistohotellissa, kerrostaloasunossa ilman mitään omaa ulkotilaa. Tänne saavuttuamme ymmärsin, miksi kurkkuani oli puristanut joka kerta kun olin ajatellut lomamme aikana paluuta Suomeen.
Paluuseen liittyi mielikuva kliinisestä asunnosta, koneellisesti ilmastoidusta huoneistosta, jossa kaikui ja taivaan näki vain kurottamalla kaulaansa ikkunasta ulos.
Niissä neliöissä lapset sinkoilivat pitkin seiniä, iho kuivui ja aamuisin silmiä kirveli.

Nyt kun siirsimme kaksi matkalaukkuamme tähän keltaiseen puutaloon, keskelle Meilahden vihreintä sydäntä, tuntuu tämä maa ja päivät täällä taas aivan erilaiselta.
Nyt kun saa aamuisin herätä kukon huutoon, lähteä ulos juoksemaan pitkin rahisevaa hiekkatietä, avata ulko-oven ja sanoa lapsille “Menkää ulos, tulen kohta perästä”, nyt tuntuu taas siltä, että on helppo hengittää.

Tässä talossa, vaikkakin toisen ihmisen kodissa, on hyvä olla. Ei tämä oma ole, mutta lähempänä kotia, kuin kumpikaan aikaisemmista kiiltäväpintaisista huoneistoista.
Täällä on puinen keittiönpöytä, keittiössä takka. Punaiset portaat narisevat, samoin yläkerran lattialankut. Kissat kiehnäävät jaloissa ja nokkoset polttavat pistävästi takapihan ruohikossa.
Tänne voi kutsua Kalifornian ystävän, piknikille takapihalle. Voi katsella lasten leikkiä, ja kaikki tuntuu niin luonnoliselta. Yhtä luonnoliselta, kuin villinä kasvavat orvokit ja tähtimaksaruohot kallioiden laella. Tähän maailmaan on helppo solahtaa. On helppo kokea olevansa kotona.

Kunnes.
Niin se kolikon toinen puoli.
Kaikki on hyvin, niin kauan kuin pystyy painamaan sen oman kodin ikävän jonnekin taustalle, kaapin perukoille. Kaikki on hyvin niin kauan, kuin ei ajattele omaa tilaa, omaa vaivalla rakennettua elämää, josta meidät repäistiin lähes ilman varoitusta tähän välitilaan.

Jos pystyy elämään vain juuri siinä yhdessä hetkessä, siinä lyhyessä auringon lämmittämässä minuutissa kerrallaan, niin silloin on helppo hymyillä.

Suomi on ihana. Perhe on ihana. Kun ajoin tällä viikolla vierailulle siskoni ja veljeni luo Jyväskylään, tunsin rintani pakahtuvan onnesta. Että on sisarukset, joiden luo mennä käymään. On sisarukset joiden kanssa istua keittiönpöydän ääressä, puhua elämästä. On sisarukset joiden kanssa nauraa.

Kun ajoin Jyväskylästä takaisin kohti Helsinkiä, läpi öisen Suomen, ohi lupiinin sinisenä loistavien tienpenkereiden, pienen satukuun sirpin roikkuessa taivaalla, olin onnellinen siitä, että sain palata takaisin tähän puutaloon.
Puutaloon, jonka pihalla on pupuja ja kanoja. Tuo maaginen paikka, missä Esikoinen kykenee istumaan jopa tunnin rauhallisesti eläimiä silittäen. On keinu ja kiipeilypuu. On leikkimökki ja keppihevostalli. On trampoliini ja kalliot.

Mutta tämä kaikki ei vie pois sitä ikävää. Ikävää omaa kotia kohtaan. Ikävää siitä, että saisi tuntea Palo Alton kodin yöstä viileän nurmen jalkojen alla. Saisi kävellä sen halki hakemaan puusta luumun tai viikunan. Saisi iltaisin istua olohuoneessa ja katsella metsäverhoja. Saisi vaeltaa päivän kultaisilla kukkuloilla, katsella peuroja ja sopuleita. Saisi tuntea kuumuuden ihollaan ja kuulla meren pauhun.
Saisi juoda teetä omista teemukeistaan ja kuunnella kaskaiden yösoittoa.

On vaikea itsekään ymmärtää tämän kaiken ristiriitaa. Sitä miten hyvä juuri nyt Suomessa on, sitä miten kiitollinen olen tästä lainakodista, siitä miten kesä, suomen valo ja nämä ihmiset täällä tekevät minut onnelliseksi. Ja samaan aikaan sisintäni jäytää ikävä, kurkkuani kuristaa joka kerta kun joudun vastaamaan Esikoisen kysymyksiin Palo Altosta, sinne paluusta ja siitä miksi me emme jo mene kotiin.

Tämä tietämättömyys, tämä kokoajan jatkunut tietämättömyys kaiken kestosta on syönyt minua enemmän kuin haluaisin myöntää. Viisi viikkoa piti olla maksimi. Nyt alkoi viides kuukausi. Minä en voi muuta kuin kysyä tilanteen päivittymistä Puolisolta, hän ei voi muuta kuin kysyä sitä omalta yhteyshenkilöltään, joka ei myöskään ole se, joka asioita oikeasti hoitaa. Tilanne on välikäsien sumaa ja epämääräistä odottamista vailla oikeita vastauksia.
Enkä minä enää kovin usein jaksa kysyäkään.
Toivon edelleen joka aamu herätessäni, että tänään saisin kuulla ne maagiset sanat siitä, että viisumitilanne on nytkähtänyt sen ratkaisevan askeleen verran eteenpäin.

Mietin miltä tuntuisi astella tuttujen huonekalujen ohitse keittiöön keittämään teetä. Miltä tuntuisi seikkailla siinä maassa, jossa me olimme päättäneet seikkailla kahden vuoden ajan.

Ja mihin nämä valuvat kuukaudet menevät. Koska me palaamme kotiin, koska me taas lähdemme sieltä. Mihin me menemme.
Mitä me oikein haluamme elämältä ja millaisen elämän me oikein haluamme lapsillemme antaa.
Tätä välitilaa, tätä lainaelämää me emme olisi halunneet antaa. Tämä ei ole antanut lapsillemme mitään. Ottanut se on, ja paljon.

Yritän nyt antaa lapsille tämän taikamaailman, tämän maagisen kesäparatiisin elämineen ja natisevine leikkihuoneineen.
Yritän imeä itseeni Seurasaaren metsän valon aamulenkeillä, nauttia syvenevän kesän tummia värejä.
Kuunnella satakieltä ja katsella kuuta.
Maata kylpyammeessa ja antaa vesihöyryn piirtää sydämiä ikkunaan.

Kysymykseen, mitä minulle kuuluu, ei pysty vastaamaan yhdellä lauseella.
Elämässä on niin monta kerrosta. Ei niitä voi selittää hyvällä tai huonolla.
Mutta minä nauran, minä hymyilen.
Minä herään edelleen ajoittain unistani niin, että ikävä nostaa kyyneleet silmiin.
Minä pysähdyn miettimään miltä minttu pihassamme tuoksuu.

Mutta minä askellan myös kevein askelin pitkin Meilahden rantoja. Suunnittelen matkaa Pohjois-Karjalaan, kutsun ihmisiä luoksemme tähän lainataloon.
Minä silitän kissaa ja ollakseni rehellinen, minä en tiedä mihin minä oikeasti tässä elämässä kuuluisin, mikä paikka olisi se, ettei minun olisi kuitenkin ikävä jonnekin.

Minä tiedän, että paluu laakean taivaan ja kuuman auringon alle ei näin pitkän tauon jälkeen tule olemaan pelkästään helppoa.
Minä tiedän ne kyyneleet ja ne ikävät tätä Pohjolan maata kohtaan, jotka minä tulen itkemään.
Ja sitten joskus, kun aika on lähteä – mihin me menemme, rakentamaan taas uutta elämää, uutta kotia. Minkä maan, minkä talon pihalla minä seison katsomassa kuuta ja ikävöimässä niitä muita koteja, joita olemme taaksemme jättäneet.

Onneksi minun ei tarvitse tietää vastauksia.

Juuri nyt, minä teen parhaani selvitäkseni tästä välitilasta ilman liian raskasta taakkaa. Saadakseni lapseni tästä suosta ylös vain jalat märkinä, mutta reput kuivina.

Nyt minä keskityn selviämään, niin että emme unohda nauraa. Emme unohda rakastaa. Emme unohda elää elämäämme, joka on tässä, nyt.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com