Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Mistä olen kiitollinen tänä outona vuonna?

28.11.2020

Auringon tänään laskiessa meren taakse kävelin pitkin rantareittiä ja pohdin mistä minä oikein olen juuri nyt kiitollinen.

Amerikassa vietettiin tällä viikolla kiitospäivää.
Sen alkuperä on vähintäänkin groteski ja vaikka nykyään puritaanien toimet tuodaankin esimerkiksi kouluissa huomattavasti rehellisemmin esiin, liittyy päivään edelleen hieman ristiriitaisia tuntemuksia eikä se kaikille ole erityisen mieltäylentävä päivä.

Iso osa amerikkalaisista on kuitenkin ominut päivän osuudesta  sen miellyttävän: yhdessäolon perheen kanssa. Pitkä viikonloppu antaa mahdollisuuden kokoontua ja paljon olen kuullut, että kiitospäivän aterialla ihan oikeasti myös nostetaan malja kertoen mistä kukin on sinä vuonna kiitollinen.

Kun asuimme vielä Piilaaksossa vietimme kiitospäivän toisen suomalaisen ystäväperheen luona. Perheitä meillä ei ollut joiden luo mennä, sen varmistavat tuhannet ja tuhannet kilometrit mantereiden välillä. Päivä tuntui aluksi hassulta, kaikkien muiden hössöttäessä siitä niin kovin kovasti. Meille päivään ei liittynyt lapsuuden traditioita tai muistoja sukulaisten hassuista tavoista. Joten tuntui luontevalta viettää sitä sellaisten ihmisten kanssa, joilla oli samalla tavalla juureton olo sinä päivänä.

Vuosi sitten vietimme viimeisen kiitospäiväviikonlopun tuon perheen kanssa yhdessä. Se oli samalla meille viimeinen viikonloppu Piilaaksossa. Siitä viikon päästä me nousimme lentokoneeseen ja aloitimme tämän matkamme Suomen kamaralla.


Nyt kun emme enää ole Piilaaksossa, nämä ovat niitä hetkiä kun huomaan kaipaavani sinne.
Näitä itse luotuja hassuja traditioita me perheenä kaipaamme valtavasti. Suomessa ei vietetä kiitospäivää, tuntuisi siis oudolta kutsua ketään syömään kanssamme juhlaillallista. Ja nyt korona ei edes salli sen tekemistä outouden varjollakaan.

Mutta kiitollisuuden ääneen sanoittamista, sitä onneksi ei voi koronakaan estää.
Olen ulkomaan vuosinani oppinut sanomaan yhä enemmän ja useammin myös kauniita asioita ääneen. Se on valitettavasti tapa, joka täällä pohjolassa on edelleen hieman kiven alla.

On tuntunut hämmentävältä miten vähän ihmiset kehuvat täällä toisiaan, tai miten vähän he lopulta tekevät pieniä asioita toistensa ilahduttamiseksi. Useimmiten syynä ei ole se, etteivät he välittäisi, kyllä suomalainen välittää ja suurella tunteella, vaan ehkä ennemminkin sellainen asenne ettei haluaisi olla vaivaksi. Ajatellaan, että tuotetaan toiselle vaivaa ja turhaa kiitollisuuden velkaa tekemällä pieniä tekoja toisen ilahduttamiseksi.

Olen kuitenkin päättänyt, että tällä kertaa en anna kiertolaisvuosina mukaan tarttuneiden tapojen kadota, pidän ne mukanani ja olen sitten se eksistentrinen hahmo ihmisten elämässä.

Mietin kiitollisuutta tänään kun kävin kävelyllä meren rannalla. Oikeasti mietin miten kiitollinen olenkaan, että asumme juuri nyt Suomessa ja täällä itäisessä Helsingissä, jossa meri on kivenheiton päässä.
Jäin miettimään mistä muusta olenkaan kiitollinen näin vuoden täällä olon jälkeen.

On vaikea löytää sanoja siihen mitkä ovat asioita, joista oikeasti on kiitollinen. Perustavanlaatuisesti olen kiitollinen elämästä, siitä että  ylipäätään saan herätä aamuisin kodista ja omasta sängystä. Että minulla on perhe ja kaksi lasta ja puoliso. Että rahaa riittää vuokraan ja ruokaan. Mutta mistä minä olisin tänä vuonna, joka on niin monella tasolla ollut erikoinen, erityisen kiitollinen?


Mieleeni tulivat muutama asia. Ja koska pidän tärkeänä kertoa näitä asioita ääneen kerron ne teillekin.

Työstä. Muistan miten vuosia sitten, pohdin että olisi unelmatilanne olla töissä järjestössä, joka edustaan minun arvojani ja tehdä siellä sitä missä koen olevani hyvä: kommunikoida, välittää tietoa, kirjoittaa ja kuvata. Kouluttaa ihmisiä viestinnässä ja kokea olevansa heikoimpien puolella.
En oikeasti uskonut sen koskaan voivan toteutua. Mutta tässä työssä jota juuri nyt saan tehdä kaikki nämä ehdot täyttyvät. Se tuntuu uskomattomalta, varsinkin kun minua varoiteltiin, etten ehkä tulisi kovin helposti löytämään mitään työtä monen kulkurivuoden jälkeen. Työni on tuonut elämääni myös useita aivan häkellyttävän mahtavia ihmisiä, joiden merkitys on korostunut koronan sulkiessa elämästämme pois kaikki muut sosiaaliset kanssakäymiset. 

 

Suomalaisesta terveydenhoidosta. Sen jälkeen kun elimme vuosia amerikkalaisen terveydenhoidon ja vakuutussopimusten varassa, on ollut helpottavaa elää ilman jatkuvaa pientä ahdistusta siitä kattaako vakuutus jos jotain tapahtuu. Olen käynyt nyt poistattamassa luomia (kuulun vahvasti melanooma-riskiryhmään) ja vaikka olen tehnyt sen yksityisellä puolella, on meillä ollut siihen varaa. Amerikassa tämä olisi ollut tuhansien lasku, johon meillä ei todellakaan ollut varaa.

Puolisosta. Jo kaksikymmentä vuotta on tuo ihminen seissyt minun rinnallani. Yhdessä me olemme kolunneet maita ja mantereita, kulkeneet pyörremyrskystä toiseen. Koskan ei ole minun tarvinnut pohtia sitä, onko hän minun herätessäni vielä siinä. Koskaan en ole joutunut kokemaan epävarmuutta siitä, että hän kävelisi pois elämän heitellessä meitä uskomattomista tilanteista toiseen. Tästä parisuhteesta ja meistä minä olen kiitollisempi kuin monesta muusta asiasta koko elämäni aikana.


Suomesta. Vaikka kaipaankin ajoittain Piilaaksoa, elämää siellä, ystäviä siellä niin kovasti, että sydämeni muljahtelee ja sisuskaluni puristuvat kasaan, ymmärrän kivuliaan selkeästi myös ettei siihen elämään koskaan olisi enää paluuta. En haluaisi olla nyt Piilaaksossa. En nyt kun maailma vääntyy sijoiltaan eikä huomisesta ole varmuutta. Suomi on tarjonnut meille kauniita ja hyviä puoliaan koko vuoden. Talvi oli huono, sen myönnän, mutta se aika on helppoa unohtaa sen kuluessa paluumuuttosumussa.
Valon määrä maaliskuusta syyskuuhun asti oli mieletön. Sellaista euforiaa sen olemassaolosta en ollut muistanutkaan. Suomi ja sen luonto ei ole yhtä jylhää ja mahtavaa kuin Kalifornian luonto, mutta se on tuttua ja puhdasta. Metsässä saa useimmiten olla itsekseen ja marjoja voi kerätä. Se on etuoikeus, jonka noin viisi miljoonaa ihmistä, jotka asuttavat tätä pohjoista maata, usein unohtavat.


Perheestä. Viimeisenä mainitsen sen, ah niin kliseisen perheen. Totuus on kuitenkin, että kun on elänyt vuosia ja uudelleen vuosia kaukana omasta perheestä, ilman mitään selkeää varmuutta näkeekö omat vanhempansa vuoden vai puolentoista kuluttua seuraavan kerran, tuntuu edelleen onnekkaalta elää samassa maassa. Kuusi tuntia välimatkaa tuntuvat pieneltä, verrattuna vuorokauden matkustamiseen ja tuhansien kilometrien taittamiseen.
Se ettei aikaero enää revi arkea kahdeksi todellisuudeksi, antaa mahdollisuuden soittaa vanhemmille silloin kun se jokin pieni asia tulee mieleen. Ei tarvitse enää odotella yön loppuvan ja viestein varmistaa ovatko he kotona ja skypen äärellä.
Tämäkin on etuoikeus, joka monelta usein unohtuu.

Minulla on siis monta syytä olla kiitollinen. Siksi minä hymyilen niin usein. Siksi minä haluan antaa takaisin sitä hyvyyttä heille jotka sitä vähemmän ovat osaksi saaneet.

Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com




 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »