Mistä kaikki alkoi- 15. hääpäivä

Julkaistu 18.6.2020

Yön ja aamun ukkosmyrskyn jäljiltä ilma on kostea ja lämmin.
Kuunliljoilla lepää vielä yksittäisiä vesipisaroita, kuin hopeisia helmiä. Lokit kirkuvat, niinhän ne lähes aina tässä meren äärellä.
Astianpesukone hurisee hiljaa ja koti on siisti. Puoliso laittaa lapsia nukkumaan yläkerrassa, kuulen hänen rauhallisen matalan äänen. Sen äänen johon silloin kauan sitten rakastuin. Sen äänen, jota edelleen niin syvästi rakastan.

Me olemme olleet sunnuntaina naimisissa 15 vuotta.
Jos parisuhteemme on jo täysi-ikäinen, on avioliittomme nyt teini.
Olen joskus kertonutkin teille, miten meidän yhdessäolomme on aina ollut helppoa. Emme ole kulkeneet kriisistä kriisiin, emme ole koskaan kyseenalaistaneet sitä haluammeko olla yhdessä.

Meidän matkamme on ollut pitkä. Ja yhteinen polkumme mutkikas. Olemme nähneet paljon, kokeneet vielä enemmän. Olemme yhdessä kolunneet maita ja mantereita, lähteneet yhä uudelleen aloittamaan elämää alusta jossakin muualla. Liittomme on kestänyt ne kaikki karikot, joilla meitä on peloteltu.

Olisi valheellista väittää, että olemme edelleen se sama pariskunta mitä olimme 15 vuotta sitten kun sanoimme puoli kymmenen aamulla maistraatin kolkossa huoneessa tahdon. Minä rikkinäisissä verkkosukkahousuissa ja Puoliso mustassa hupparissa, rastat päässä ja kädet puuskassa.
Tottakai me olemme muuttuneet. Elämä on muuttanut meitä. Olosuhteet ovat muuttaneet meitä. Mutta me olemme muuttuneet yhdessä. Me olemme jatkaneet yhdessä tätä polkua pitkin, käsi kädessä.

Me olimme nuoria kun me menimme naimisiin. Emmekä me menneet naimisiin rakkaudesta ja halusta mennä naimisiin. Noin, nyt se on sanottu.
Ei, älkää käsittäkö väärin. Me rakastimme toisiamme kyllä syvästi, kun menimme naimisiin. Mutta me myös vastustimme avioliittoa instituutiona. Ei meillä olisi ollut mitään tarvetta todistaa toisillemme, saati maailmalle, rakkautta avioliiton kautta.
Me menimme naimisiin puhtaasti järkisyistä. Tai jos erittelen sitä vielä enemmän, rahasta.

Tuona keväänä 15 vuotta sitten me saimme tiedon, että meidät on hyväksytty Englantiin taideyliopistoon. Englantilaiset yliopistot maksavat, ja paljon. Aikanaan oli kuitenkin mahdollisuus, että EU maksoi lukukausimaksut, mutta se edellytti että hakijan tulotaso alitti tietyn summan. Alle 25 vuotiailla vanhempien tulot kuitenkin vaikuttivat tähän ja tulotaso katsottiin sieltä.
Äitini työskenteli silloin ammattikorkeakoulun lehtorina, ja ylitti tuon vaaditun tulorajan mennen tullen. Tietenkään kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, että äidilläni oli 6 lasta elätettävänä eikä näin ollen todellakaan varaa maksaa minun lukukausimaksujani.
Tilanteeseen oli kuitenkin yksi porsaanreikä.
Jos alle 25 vuotias olisi naimisissa, katsottaisiinkin hänen puolisonsa tuloja, ei vanhempien.
Mutta me emme halunneet naimisiin.
Me vastustimme sitä. Niin kuin me nuorina vastustimme montaa muutakin asiaa joiden edessä me sittemmin olemme taipuneet. Mutta nuorena kuuluukin vastustaa maailmaa.
Se on yksi nuoruuden tehtävistä.
Olla ehdoton.
Kunnes vaakakupissa painaa tulevaisuus.

Pyörittelimme asiaa ja yritimme löytää toista tapaa päästä opiskelemaan.
Lopulta eräänä päivänä istuin kotona lattialla katsomassa tv:tä ja Puoliso oli työpöydän äärellä tietokoneella. Totesin hänelle lakonisesti, että en kyllä keksi mitään muuta tapaa miten voisin kustantaa opintoni, joten minun varmaan pitäisi perua lähtemiseni.
Puoliso kääntyi hitaasti työtuolillaan minuun päin, katseli minua hetken ja tokaisi sitten “Vittu, mennään sit naimisiin.”
Ja niin me menimme.
10 päivää tuosta hetkestä seisoimme notaarin edessä. Paikalla olivat neljä todistajaa ja me.
Pyysimme mahdollisimman lyhyen kaavan ja pelkäsin koko seremonian ajan Puolison sanovan ”ei” kun häneltä kysyttäisiin ”tahdotko”.
Saimme avioliittotodistuksen käteemme ja minä toivoin kakkukahveja Ekebergillä. Puoliso kieltäytyi ja sanoi voivansa viedä minut Hietsun torille. Joimme siis naimisiinmenomme kunniaksi teet pahvimukeista kello 10.30 Hietsun torilla.
Tämän jälkeen suunnistimme molemmat töihin.
Se oli kesäpäivän seisaus vuonna 2005.

Ja siitä huolimatta, tässä me olemme edelleen. Onnellisena. Toisiamme rakastaen.
Ei naimisiinmenon tarvitse olla suuria eleitä tai suuria tunnustuksia.
Joskus riittää, että rakastaa ja elämä tuo eteen tilanteita joissa joutuu taipumaan yhteiskunnan outojen ja vanhoillisten sääntöjen edessä.

Kun sanon, että me olemme muuttuneet, tarkoitan sitä todella.
Se nuoruuden uhma, se nuoruuden vihaisuus, se on väistynyt. Tilalle on tullut suurempi ymmärrys kokonaisuuksista. Meistä on tullut lempeämpiä. Maailmaa, itseämme ja toisiamme kohtaan. Me olemme oppineet nauramaan itsellemme, elämälle.

Onko avioliitto muuttanut jotain. Vaikea sanoa. Ei se silloin muuttanut. Tai helpotti se byrokratiaa monissa kohdin. Joskus vuosia myöhemmin Puoliso sanoi, että avioliiton myötä hän ehkä viimeinkin uskoi, etten minä enää vain kävelisi pois hänen elämästään. Että sen verran syvällä yhteiskunnan luomat valheelliset sidokset ovat meissä, vaikkemme me niitä haluaisi uskoa. Sillä en minä ollut koskaan kävelemässä pois hänen luotaan.

”Olisimmeko me yhdessä ellemme me olisi naimisissa”, kysyi kerran ystäväni minulta.
Vastasin epäröimättä ”kyllä”. Koska uskon vakaasti niin. Ei tämä liitto perustu siihen eräänä arkiaamuna sanottuun kahteen sanaan. Tässä liitossa on kyse jostain aivan muusta. Siitä kuuluisasta rakkaudesta. Siitä tahtotilasta olla toisen kanssa. Puhtaasta halusta.
Minä olen elänyt koko aikuisikäni Puolison kanssa. Aivan kohta tulee eteen se vuosi, jonka jälkeen olen elämässäni ollut kauemmin yhdessä Puolison kanssa, kuin ilman häntä.
Minä olin 18 kun me tapasimme. 23vuotias kun menimme naimsiin.
En minä tiedä aikuiselämästä ilman häntä.
Enkä minä välitäkään tietää.
Sillä minun elämäni on ollut juuri sitä, mitä minä koskaan siltä olen toivonut.
Hän on ollut juuri sitä, mitä minä koskaan olen kumppanilta, ystävältä, rakastajalta, seikkailukumppanilta tai lasteni isältä toivonut.

Joten kun tämän vuode kesäpäiväntasaus koittaa ja meidän kristallihääpäivämme on, me tuskin juhlistamme sitä millään tavoin.
Tulemme varmasti aina muistamaan tuon tiistaiaamun kun sanoimme toisillemme tahdon, mutta se ei ole koskaan määrittänyt sitä mitä me oikeasti tunnemme toisiamme kohtaan.
Me voimme juhlistaa rakkauttamme elämämme jokaisena päivänä.
Me voimme suudella, rakastella, katsella lapsiamme ja tavoitella yhteisiä unelmiamme vuoden jokaisena päivänä ja tuntuisi tämän kumppanuuden aliarvioimisesta keskittää sitä vain tuohon yhteen päivään, joka on vain yksi vuoden 365 päivästä.

Mutta lempeydellä minä sitä päivää silti muistan.
Hymyissä suin.
Siitä lähti lopulta meidän matkamme maailmalle. Se matka joka kesti 15 vuotta, eri maita, mantereita, aikavyöhykkeitä. Siihen matkaan mahtui opiskeluita, työpaikkoja, valmistumisia, lähtemisiä, uusia alkuja, odotusta, lapsia, luopumista, uuden löytämistä.
Ja kaiken, kaiken tämän, me olemme saaneet jakaa yhdessä.
Jään hymyssä suin odottamaan mitä seuraavat 15 vuotta tässä avioliiton seikkailussa meille tuovat. Sillä aivan varmasti ne tuovat paljon. Olenhan parhaassa mahdollisessa seurassa.