Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Missä välissä tästä elämästä Piilaaksossa tulikin normaalia?

17.05.2019

Keskiviikko iltapäivä.
Istun leikkipuiston penkillä, kahden äitiystävän välissä.
Katselemme hajamielisesti miten lapsemme, kaikki kuusi, leikkivät jossain leikkipuiston toisessa päässä.
Keskustelunaiheet risteilevät vakavista asioista täysin turhiin.
Puhutaan lapsista, puhutaan koulusta, puhutaan elämästä.

Aika pitkälle on tultu näiden vuosien aikana, tässä me kaikki istumme ja puhumme, toteaa toinen äideistä.
Niin, silloin kaksi vuotta sitten, 2017 alkuvuodesta, ennen meidän välitilavuottamme Suomessa, me istuimme niin usein näissä leikkipuistoissa kaikki.
Tai nimenomaan emme istuneet. Vaan seisoimme, seisoimme vahtimassa etteivät nuorimmaiset lapsemme tipu leikkitelinestä, seisoimme pienimmät lapset sylissä ja heijasimme heitä kun he olivat väsyneitä.
Keskustelumme kumpuilivat silloinkin aiheesta toiseen, mutta lähinnä siksi ettei kukaan saanut sanottua lausettaan kuitenkaan loppuun kun jo joutui juoksemaan jonkun lapsen perässä milloin mistäkin syystä.
Tavalla tai toisella ovat nämä lapset ja äidit kulkeneet mukana koko Amerikan vuosien ajan.
Välillä enemmän, välillä vähemmän.

Silloin joskus ei kulunut viikkoakaan ettemme olisi jossain yhteydessä olleet samassa paikassa. Nykyään, lasten aloitettua koulut, joudumme sopimalla sopimaan leikkitreffejä.
Olemme katselleet vierestä lastemme puhumaanoppimista, heidän kasvamistaan. Olemme jakaneet arkea, suruja ja murheita, mutta myös onnistumisen hetkiä. Olemme välillä olleet pitkiä aikoja vain muutamien viestien varassa, välillä taas ilmoitelleet itsestämme useammin.
Silloin kaksi ja kolme vuotta sitten meidän kaikkien tärkein tehtävä oli olla äiti.
Nyt meillä kaikilla tuntuu olevan muutakin elämää. On harrastuksia, on varovaisia askelia kohti työelämään paluuta, on matkoja, on vapaaehtoisttyötä. On elämää.
Silloin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun me tällä kokoonpanolla kulutimme puistojen laitoja, tuskin kukaan meistä ehti harrastaa liikuntaa säännöllisesti, satunnaisesti meistä jokainen toki yritti parhaansa mukaan pitää itsestään huolta.
Nyt me kaikki liikumme useamman kerran viikossa, puhumme siitä miten kehomme on taas meidän, miten olemme hiljalleen palaamassa taas kohti sitä kehoa joka meillä oli silloin joskus kauan ennen lapsia.

Ajan kulua ei aina huomaa. Se vain valuu sormien välistä kuin hiekka, näennäisiä jälkiä jättämättä. Vasta kun katsoo tarpeeksi tarkkaan huomaa miten hiekanjyvät uurtavat sormiin pienen pieniä vakoja. Kun tarpeeksi hiekkaa on valunut läpi, syvenevät uurteet, hitaasti mutta varmasti. Aika jättää jälkensä, aina.
Huomaan ajattelevani tätä maailmankolkkaa hyvin eri tavoin kuin mitä ajattelin silloin kun tulin. Selväähän se on.
Kolme ja puoli vuotta sitten en tuntenut täältä ketään, en tiennyt tästä paikasta oikeastaan mitään.

Ei se ole ihmeellistä, että siihen verrattuna ajattelen asioita nyt eritavoin.
Ennen niin oudot kadut tuntuvat nyt tuttuakin tutummilta. Että ennen eksoottiselta tuntunut palmu keskellä lehtipuita on nyt lähinnä lohduttava näky, muistutus siitä missä me oikeasti asumme.
Enää ei kaupoissa etsi turhaan vihannes- ja hedelmävaakaa, eikä ihmettele muovisia maitopurkkeja.
Silmä on tottunut joka puolella parveileviin SUV autoihin, ja naisten pukeutuminen trikoohousihin ja muihin liikuntavaattesiin joka paikassa aiheuttaa enää lähinnä huvittunutta hymähtelyä.
Tästä kuuman auringon maasta on tullut niin tuttu, että pilvetön taivas ei enää aiheuta taivaalle tuijottelua, aurinkorasvan kanssa päivittäinen lotraaminen ei tunnu oudolta eikä kenkien säilyttäminen ulkona kesäkauden alettua aiheuta mitään ajatuksia.
Ikuiseen aurinkoon on niin tottunut, ettei enää tunnu siltä kuin jokainen aurinkoinen hetki pitäisi viettää ulkona, vaikka siihen se kuitenkin usein menee. Mutta enää ei ole sitä Suomesta ja Englannista tuttua huonoa omaatuntoa jos jostain syystä on joutunut viettämään aurinkoisen päivän sisätiloissa. Aurinko paistaa seuraavanakin päivänä, se on vakio.

Ja niin syvälle on Kalifornialainen elämä minuun painunut, että silmät suurena hämmästelen alkuviikosta laaksoon saapunutta vesirintamaa, joka tihuttaa tuota elämänjuomaa jo pinnaltaan tomuiseen maahan vuodenaikana jolloin sitä ei todellakaan koskaan muutoin tule. Hengitän raitista sade-ilmaa keuhkoihini ja pudistelen päätäni muiden mukana, ei toukokuussa koskaan sada. Eikä ole niin kylmä että pitäisi takkia kiskoa päällensä.
Lapsemme pitävät itsestäänselvänä, että kouluihin pakataan lounaat mukaan. Lastemme lapsuuden sielunmaisemiin kuuluvat lähtemättömästi merenrannat ja pelikaanit lentämässä aaltojen yllä.
Kukkuloiden muuttuminen vihreästä sametista kultaiseksi viljaksi tuntuu luonnolliselta tapahtumalta, jota olemme saaneet seurata vierestä jo useamman kerran.

Aika kuluu, muokkaa meitä ihmisinä, muokkaa sitä miten me tätä maailmaa katsomme.
Laakso ja sen ihmiset muuttuvat, ihmisiä tulee ja ihmisiä menee. Kuin sykkivä sydän joka pumppaa verta sisään ja ulos.
Tulee päivä kun joku meistä lähtee, todennäköisesti ensimmäiset lähtijät olemme me. Ehkä joku jää ainiaaksi, en tiedä.
Sitä on turha miettiä.

Ilman tätä laaksoa, en olisi kohdannut näitä äitejä.
Ihmisiä, joiden kanssa olisin tuskin koskaan kohdannut, tutustunut tai ystävystynyt niissä oloissa joissa Suomessa tai muuallakaan elin.
Täällä kaikki muuttaa muotoaan.
On pakko antaa itsestään jotain,  nopeasti, ottaa koppi ihmisistä, ystävyydestä.
Äitiys yhdistää, sitten myöhemmin ehkä muutkin arvot.

Silti tässäkin, tämänkin hiekkalaatikon reunalla istuu nyt setti äitejä, jotka kaikki ovat niin kovin erilaisia.
Äitejä, joiden kanssa olen kuitenkin puhunut enemmän kasvatuksesta kuin kenenkään muun kanssa. Äitejä jotka jakavat koko taipaleeni täällä laaksossa äitinä.
Äitejä, jotka tuntevat minun lapseni, ja joiden lapset minä tunnen. Kuopukset lähes vauvasta saakka.

Tämä astelma: leikkipuisto, eväät ja äidit, tämä tuntui silloin kolme vuotta sitten niin absurdislta. Ajattelin etten koskaan tule nauttimaan näistä hetkistä, en ymmärtänyt miten jotkut jaksoivat päivästä toiseen roikkua leikkipuistoissa.
Ja siinä minä istun. Olen istunut satoja kertoja.

Vieläkään leikkipuistot eivät ole minun lempipaikkojani, mutta olen oppinut sietämään niitä. Käyn voidakseni tavata ihmisiä.
Nähdäkseni miten lapseni leikkivät toisten lasten kanssa.
Puhuakseni niitä samoja asioita samojen ihmisten kanssa, kuukaudesta toiseen. Huomatakseni ajan kuluvan, lastemme vanhenvan ja meidän jatkavan elämäämme. Huomatakseni näiden äitien alla muitakin kerroksia kuin vanhemmuus.


Tuntuu kuin nämä hetket olisivat niitä parhaita ajan kulun mittareita.
Nämä tunnit leikkipuistoissa. Se mihin me nyt pystymme, verrattuna mihin me pystyimme kun kuopuksemme eivät vielä edes kävelleet kaikki, saati puhuneet. Verrattuna siihen kun lapsemme joutuivat jatkuvasti konfliktitilanteisiin, kun he eivät osanneet vielä selvittää leikkejään ja riitojaan itse.
Ja nyt. Nyt he vain leikkivät.
Ja me puhumme.

Enää en ihmettele puistojen laidoilla runsaana kukkivia ruusuja, joiden kukinta alkaa maaliskuussa ja loppuu vasta joulukuussa. Enää ei ikuisesti vihereänä loistavat nurmikot saa mitään viisaria mielessäni värähtämään.
Olen oppinut ettei kesällä voi päästää lapsia liukumäkiin palovammojen pelossa. Olen oppinut että leikkipuistot kuumenevat vaarallisen kuumaksi ja asfaltti voi polttaa jalkapohjat karelle jos ei käytä kenkiä.
Olen oppinut hakemaan lapseni koulusta ja puhumaan eri luokka-asteista oikeilla nimityksillä. Olen oppinut ymmärtämään koulujen pisteasteikkoja ja sanomaan ei kun minulta pyydetään sadannetta kertaa rahallista avustusta milloin mihinkin kohteeseen. Olen oppintu kirjoittamaan shekkejä ja maksamaan rantojen parkkimaksun metallitolppaan suljettuna pieneen ruskeaan kirjekuoreen.

Edelleen minua silti säväyttää ihmisten kyky ystävystyä kaukana kotimaastaan, heidän kykynsä antaa itsestään palanen tuntemattomille koska muutoin elämä on kivuliaan yksinäistä.
Edelleen sydämeni sävähtää kolibrin lennosta pihan poikki. Edelleen merenranta laukaisee huiman endofiinihuuman pääni sisällä.
Edelleen kaskaiden iltasoitto saa kyyneleet silmiini.

Aika kuluu, elämä muuttuu.
Jonain päivänä me lähdemme täältä. Ja tämä kaikki jää historiamme. Nämä ihmiset varmasti jäävät elämämme laitamille, mutta totuus on, että jos he jäävät tänne, näille aikavyöhykkeille, ajautuu arkemme erilleen. Ja ilman jaettua arkea on omaa kuplaansa hankala jakaa. Kun me poistumme tästä aikavyöhykkeestä, poistumme me myös täällä olevien ihmisten välittömästä elinpiiristä. Se vaikuttaa, aina ja kaikkeen. Mutta tästä tule osa elettyä elämää. Tästä tulee yksi kappale vaeltajien elämänkirjassa.
Ja minä tiedän, että tästä tulee tukeva ja pitkä kappale. Sellainen jossa viivytään pidempään kuin vain piipahtamassa. Tämä kappale on yksi niistä joissa sana koti vilahtaa.
Kun me lähdemme, uskon matkamme täällä olevan valmis, uskon meidän lähtevän hyvillä mielin.
Mutta kivutonta ei sekään tule olemaan.
Katuja, joita on kävellyt niin monta vuotta, että niistä alkaa puhumaan kotikatuina, ihmisiä jotka ovat olleet arjessasi lähes yhtä kauan kuin itse olet ollut äiti, ei kivuitta jätetä.

Siinä puiston laidalla, minä ymmärrän miten merkitykselliset urat hiekka on minun käsiini jättänyt.
Miten minä olen huomaamattani tottunut tähän maahan.
Miten uutuudenviehätys on rapissut jo aikaa sitten pois.
Ja se tunne on uusi.
Jossain syvällä rinnassa, sydämen takamailla, alkaa nostaa päätään levoton linnunpoikanen, joka haluaisi taas lentää ja nähdä jotain uutta.
Mutta vielä minä en päästä sitä vapaaksi.
Juuri nyt yritän vielä pitää kiinni tästä tuttuudesta, edes pienen hetken. Hengittää ja istua äitiystävien vieressä tällä samaisella puupenkillä jota keväällä 2017 saimme katsella vain haikaillen.
Annetaan muutaman kourallisen hiekkaa vielä valua sormien välistä, katsotaan sitten mihin suuntaan linnunpoikanen lentää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »