Missä lapsuus asuu

Julkaistu 8.6.2018

Siellä se seisoo, mutkan takana, hieman yllättäen esiintulevana, vanha kyläkoulu, keltaisen maalipinnan saaneena. Hengittää hiljaa metsän puiden humistessa ympärillä. Pääovien rautaiset, jo hieman ruostuneet portaiden kaiteet betoniaskelmien molemmin puolin tukemassa saapujaa.

Ikkunoissa vanha venäläinen lasi taittaa valon omanlaisesti. Pihalla syreenit kukkivat ja omenapuut kasvavat hitaasti mutta varmasti kohti taivasta.
Talon puna-, valko, harmaamarmoripintaiset lattiat, keittiön sini-valkoruudullinen puulattia.

Seinät, jotka ovat nähneet niin monta lasta opiskelemassa, useamman perheen elämän.
Välissä tyhjyyttä, sitten jo lähes 30 vuoden ajan ne ovat kuunnelleet sveitsinsaksan soljuvaa kieltä, katselleet kuinka minä ja sisarukseni ovat kasvaneet aikuisiksi. Tämä talo on kuullut meidän teini-iän riitamme, nähnyt miten olemme kasvaneet aikusiksi, todistaneet kasvukipumme ja onnenhetkemme. Nämä seinät ovat kuulleet jokaisen ylioppilaspäivänä kilistellyt maljat, todistaneet naurut ja uusien kumppanien esittelyt.

Tämä talo, jota kodiksi kutsun, kaikkien vuosien jälkeenkin, on minun varmin turvapaikkani maailmassa, se yksi konkreettinen esine joka ei koskaan muutu.
Meidän oma kotimme on meidän pieni perheemme: Puoliso, lapset ja minä. Mutta meillä ei ole pysyvää kotia, ei vielä. Me kannamme kotiamme sydämessä, me kiinnitymme ihmisiin, hetkiin, emme vielä paikkoihin, emme taloihin.
Me asumme kiitollisina siellä missä joku talo antaa meidän kutsua itseään kodiksi hetken, sitten jatkamme taas matkaa.

Siksi tämä talo on niin tärkeä meille. Tämä talo kesäisin vihreine nurmineen ja kymmenine kukkapenkkeineen.
Punaviinimarjapuskat jotka ovat jo yli 60 vuotiaita, pihlaja puutarhan nurkalla joka on aina ollut siinä. Isännän kuusi joka kurkotta kohti taivasta.
Ennen oli puutarhan tilalla risukkoa, sitten siellä oli sikojen aita. Meidän lapsuudessamme. Possuja kasvamassa, monta kesää, kaivamassa kiviä ylös tulevasta puutarhasta.
Entinen urheilukenttä on metsittynyt, jonain päivänä sinne kohoaa vielä salainen puutarha, haudaten alleen viimeisenkin muiston kouluvuosien jalkapallo-otteluista.
Minun lapsuudessani pihan takana virtasi pieni puro. Kuumina kesinä se kuihtui olemattomiin, keväisin se pauhasi.
Nykyään takapihalla on lampi. Sen keskellä sydämen muotoinen saari.

Lammen reunalla, seisoo tuo lapsuuden loputtomista kesistä tuttu kasvihuone. Se sama tuoksu asuu siellä edelleen; tomaatit ja basilika, musta multa, vesi piirtämässä juovia siihen. Yhdessä nurkassa kasvaa viiniköynnös. Kun ulkona tuulee, ei tuuli yllä kasvihuoneeseen. Syksyisin lakastuneet kasvit muistuttavat elämän rajallisuudesta.
Sama nuotiopaikka on ollut tuossa pihalla jo aina. Siltä minusta tuntuu. Tuo iso pöytä ja penkit joiden ääressä istutaan, kevättulilla, kesätulilla, syystulilla. Talvitulet sytyteetään metsiin. Kun hanget kantavat ja vaeltamaan pääsee kauas.

Täällä kukkivat koiraputket, kurjenpolvet, ailikit, niittyleinikit tuoksuen.
Pääsykset lentävät iltaisin matalalla keräten nokkaansa hyttysiä jotka inisevät heinikossa ja lentelevät tyynen lammen yllä.
Telkkä huutaa aamuisin, iltaisin peipponen livertää vaahterassa. Kesäöisin, jos kuuntelet oikein tarkkaan voit kuulla satakielen laulavan samalla kun kuun silta väreilee lammen yllä muodostaen yhteyden tämän utopian ja lammen toisella rannalla satumaisena avautuvan tuntemattoman metsän välille.

Täällä minä kasvoin. Täällä minä elin ja nukahdin joka ilta, kuusivuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi.
Täällä minä kirjoitin kymmeniä päiväkirjoja oman huoneeni puisen pöydän ääressä. Tässä talossa veljeni opetti minut kuuntelemaan Marillionia ja sisareni leikkasi hiukseni lyhyeksi vessassa koirankarva trimmerillä. Tämän talon kellarissa minä kehitin mustavalkoisia kuvia, pienessä kopperossa, isäni pimiössä. Täällä minä opin rakastamaan elokuvia, opin kaiken westerneistä ja mykkäfilmien klassikoista.
Tämän talon verstaassa minä vietin nuorena satoja tunteja seuraten isäni työskentelyä. Tämän talon pöydillä olen pohjustanut ja kehystänyt lähes kaikki näyttelyideni kuvat.

Täällä minä juoksin lapsena serkkujeni ja ystäväperheen lasten kanssa, kesähoidossa olevien nuorten kanssa. Valvoimme ja puhuimme yöt läpeensä. Olimme nuoria, kesät olivat yhtä pitkää hellepäivää. Sorakuoppien uimarannat ja tienvarsien metsämansikat nousevat mieleen nyansseina kesäpäivistä.
Äidin tekemä juhannussalko ja itikat syömässä jalkoja saunan jälkeen kun vilvoittelimme betonirappusilla pyyhkeisiin kääriytyneenä.

Ja nyt näissä samoissa huoneissa, samalla nurmikolla, juoksevat meidän lapsemme.
Minun onneni, minun sanoinkuvaamaton kiitollisuuteni että lapseni saavat kokea sen saman kuin minä, ei riitä kertomaan siitä mitä minä tunnen kun näen heidän pellavaiset päänsä niittykukkasten seassa, kun kuulen heidän naurunsa puutarhan toiselta laidalta missä he istuttavat omenapuuta isäni kanssa.

He kokevat tämän talon, tämän paikan varmasti eritavoin kuin minä, mutta silti jokin on samaa. Jokin on muuttumatonta.
Tämä rauha, tämä onni.
Tämä ajaton paikka johon kirjastoauto pysähtyy, jossa sauna lämpiää kellarissa puilla, talo jossa voi asua 20 ihmistä vain yhdellä vessalla ilman, että siitä tulee ongelmaa.

Meidän lapsemme oppivat siihen samaan turvallisuuden tunteeseen kun aamulla kello 6 keittiöstä kuuluu ylen aikainen, oppivat kuulemaan miltä kuulostaa kun ukki raapaisee tulitikusta päivän ensimmäisen valkean keittiön hellaan, oppivat rakastamaan jasmiiniteen makua kello 4.

Meidän lapsemme oppivat tuleentuijottamisen taidon, talon viileiden lattioiden tunnun. Oppivat rakastamaan ikuisesti keskeneräistä taloa syvemmin kuin he ymmärtävätkään.

Täällä asuu rauha.
Täällä asuu onni.
Täällä asuu lapsuus.