Miltä kanttarellin maku näyttää?

”No kerro, miltä se kanttarellin maku näyttää?” Puoliso kohdistaa kysymyksen minulle silmiin katsoen ja hymyillen.
Nauran ja alan haparoiden kertoa hänelle mitä silmieni edessä näen laittaessani pikkelöidyn kanttarellin suuhuni.
Näen muotoja, värejä, eri kokoisina ja värisinä. Yritän selittää etikan tuoman happamuuden aiheuttamaa terävää säröä muuten pyöreään muotoon.
Puoliso nauraa ja pudistelee ihmetellen päätään. ”Tuon kaikenko sinä näet edessäsi kun sinä maistat makuja?”
Nyökkään.
Tämän ääneen kertominen on uusi asia minullekin. Uusi ja vähän nolo. Vaikken edes tiedä miksi.

Minulla on synestesia.
Minä näen maut, minulle erilaiset liikkeet ja valot ovat ääniä. Minulle sanat ovat värejä ja niihin liittyy lähes aina jonkin asteinen haju tai maku mielleyhtymä.
En tiedä miltä maailma näyttää ihmisiltä joilla ei ole synestesiaa. Siksi en osaa sanoa miten tämä on poikkeavaa. Mutta olen oppinut, etteivät kaikki ainakaan näe makuja.
En koskaan liiemmin ole ajatellut olevani erikoinen tämän suhteen, olen vain ajatellut että tämä on ehkä jokin vika minussa, jokin outous.
Ei asiaa joka on ollut aina olemassa, ajattele aktiivisesti. Tai en minä ainakaan.
Se vain on.

Kun kuitenkin muutama vuosi sitten näin lehdessä artikkelin jossa kerrottiin synestesiasta hämmennyin. Tälle on siis myös olemassa nimi.
Tuosta hetkestä alkaen olen, ujosti, mutta kuitenkin asiaa esiin tuoden, alkanut puhumaan tästä ominaisuudestani avoimemmin.
Olen kertonut näkeväni makuja ja kuulevani valon vaihtumisen.
Synestesia on luultua yleisempää, noin neljä prosenttia väestöstä omaa tämän ominaisuuden. Luulen, että moni ei puhu asiasta samoista syistä kuin minäkään en siitä ole huudellut: koska on aina elänyt sen kanssa ei sitä välttämättä osaa pitää minään kovin erikoisena asiana ja toisekseen, harva haluaa alleviivata omaa outouttaan.

Koen edelleen hieman oudoksi puhua tästä, en löydä sanoja enkä ole varma miten kuvailisin niitä muotoja ja värejä joita maut ja hajut silmieni eteen tuottavat.
Mutta olen yrittänyt opetella kertomaan, puhumaan tästä enemmän. Suurimpana syynä siihen ovat lapsemme.

Minulla on aurallinen migreeni, se onkin suhteellisen yleistä synesteetikoilla. Kohtauksen sattuessa näen sahakuvioita, haistan ja maistan kaikki hajut moninkertaisina ja menetän lähes kokonaan toimintakykyni.
Esikoinen on myös migreeenikkö.
Juuri Esikoisen takia olen halunnut opetella puhumaan omasta synestesiastani, siitä että näen makuja ja kuulen värejä.
Emme toistaiseksi voi olla varmoja miten Esikoinen aistii maailman, millainen käyttöjärjstelmä hänellä on käytössään, onko se Puolison hyvin selkeä vai minun monimutkainen ja monia toimintoja samanaikaisesti läpiajava. Mutta oli se kumpi tahansa, haluamme että hän voi kokea sen olevan normaalia.

Hetkittäin Esikoinen on sanonut jonkun maun näyttävän pyöreältä, hän on kuitenkin nopeasti korjannut itse itsensä ja todennut sen siis maistuvan makealta.
Kun Suomen lomallamme ajoimme autolla kohti ystävien mökkiä ja Puoliso avasi etupenkillä karkkipussin huusi Esikoinen välittömästi takapenkiltä ”Sinun karkkipussisi haju häiritsee minun keskittymistä. Yritän lukea Aku Ankkaa enkä minä voi lukea kun nuo hajut tulevat” Varmuudella en voi tietää miten lapsi aisti tuon hetken, mutta minulle Puolison karkkipussin hajujen sekameteli aiheutti myös näköhavaintoja silmäkulmaani. Olen vuosien myötä oppinut elämään eri aistien kanssa, sulkemaan hajujen aiheuttamat näköaistit toisaalle, keskittymään juuri siihen mitä teen sillä hetkellä. Esikoinen ei tätä vielä osaa. Häntä häiritsevät kaikki muut ärsykkeet hyvin herkästi. Hän hermostuu ostoskeskuksissa joissa aistitulva on suunnaton, hän ei kykene katsomaan televisiota jos vieressä tapahtuu jotain liikettä joka on vaihtelevaa, monotoninen ääni tai liike käy, siitä hän ei hermostu. Nämä kaikki voivat olla oireita jostain ihan muusta, ne voivat olla hänen vilkkautensa oireilua tai ihan vain hänen persoonallisuuttaan. Ei kaikelle ole nimeä, eikä tarvitsekaan olla.
Mutta ne voivat olla myös synestesiaa.

En koe, että synestesia olisi merkki mistään sen kummaisemmasta kuin siitä, että aistin tämän maailman vähän eri tavoin kuin muut. En koe että se olisi estänyt minua monessakaan asiassa tässä elämässä.
Toki se kuormittaa silloin kun aistiärsytyksiä tulee suuri määrä kerrallaan. Yksi syy miksi suuret väenpaljoudet, erilaiset hajut ja valojen välähdykset väsyttävät ja lopulta voivat aiheuttaa minulle migreenin. On tavallaan lohdullista saada syyttää siitä ominaisuutta, sanoa sen johtuvan synestesiasta, ei siitä että on heikko eikä kestä väkimäärää.
Yritin selittää kerran Puolisolle miltä minusta tuntuu tavata suuri määrä ihmisiä vaikkapa juhlissa. Päälleni vyöryy ihmisten tuoksut, ne muodostavat silmieni eteen kuvioita ja värejä, jossain välähtelee salamavalo tai jokin tv ruutu aiheuttaen pääni sisällä teräviä ääniä. Ottaessani kulauksen juotavaa tai suullisen tarjolla olevaa syötävää täyttyy aistikenttäni jälleen uusista muodoista. Rose viini näkyy pieninä helmeilevinä kastepisaroina silmieni yläkulmissa, ja lohileipä pippurilla maalaa eteeni ympyröistä ja neliöistä muodostuvan värikkään kokonaisuuden.
Hyvänä päivänä tämä ei häiritse. Ne ovat vain värejä ja muotoja, ne tulevat ja menevät. Olen oppinut pyyhkäisemään ne samalla tavalla sivuun kuin muruset pöydän pinnalta.
Mutta huonona päivänä, silloin kun väsyttää ja ajatusta on muutoinkin vaikea pitää kasassa, silloin synestesia voi olla raskas. Silloin minusta tulee se hieman hiljaisempi vieras. Se joka jää sivuun seuraamaan keskusteluita ja yrittää keskittyä yhteen aiheeseen kerralla.

Tämä on yksi lisäsyy miksi luonto kutsuu minua niin usein.
Metsässä, meren rannalla, poluilla ja niityillä aisteilla; muodoilla, väreillä, hajuilla ja mauilla on tilaa mennä ja tulla.
Luonnon maut ja hajut tuntuvat paljon lempeämmiltä, kuin tila pyöristäisi niitä, antaisi niille pehmeyttä joka katoaa betoniseiniin osuessaan.

Tuona iltana ravintolassa Puoliso kysyi kerta toisensa jälkeen miltä mikäkin maku näytti.
Hymyillen, hyväksyen. Yrittäen päästä kärryille siitä millainen minun maailmani on. Sen saman minä haluan tarjota lapsilleni jos heillä tämä sama piirre sattuisi olemaan periytynyt.
On vapauttavaa voida kertoa metsämustikkajäätelön näyttävän samalta elämykseltä silmieni edessä kuin se aistielämys kun istun laiturilla jalat vedessä syömässä persikkaa.
Ei sitä välttämättä kukaan ymmärrä oikeasti, mutta on vapauttavaa saada sanoa ääneen kaikki ne mielikuvat, ne muodot ja mielikuvat joita tajuntaani valuu kielen tavoittaessa suussani olevan maun.

Ja ehkä jos Esikoinen on migreenin lisäksi perinyt minulta kyvyn nähdä makuja, ehkä me voimme jatkossa puhua omaa salakieltämme jossa me puhumme risotosta sumuisena metsänä ja mustasta assam teestä venjäjän sinisenä kuutiona.
Ehkä tämä onkin supervoima, vähän niinkuin supersankareilla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com