Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Mihin elämä vie seuraavaksi

28.01.2020

Harmaata, harmaata, harmaata.
Talvi ei tahdo tulla. Ei millään. Kaikki lumisateet saapuvat tähän merenrantakaupunkiin vetenä. Tammikuu on lipunut siitä huolimatta eteenpäin. Niinhän se aika aina. Ei se kysy säätilaa etenemiseen.

Vain muutama itkuinen päivä koko kuukauden aikana, se on paljon paremmin kuin mitä uskalsin toivoa missään vaiheessa.


Totuttelua tämä on silti vaatinut. Uusi elämä. Kaikki on ollut uutta, vaikkakin osittain toki vanhaa ja tuttua. Mutta monet, niin itsestäänselvät asiat on pitänyt opetella uudestaan. Palauttaa mieliin.
Piti muistaa ilmoittaa itsensä taas tämän maan asukkaaksi, anoa sosiaaliturvaan kuulumista. Hakea lapsilisää ja yksityisenhoidontukea Kelalta. Opetella kaikki  nämä asiat uudelleen vuosien tauon jälkeen.
Mutta ehkä se on kuitenkin joku tuttuus, joku byrokraattinen kaava joka on tullut aikoinaan niin tutuksi, että kaikki tämä on tuntunut sata kertaa helpommalta kuin minkään paperisodan hoitaminen toisissa maissa. Olen soitellut kymmeniä puheluita, milloin Kelaan, milloin Neuvolaan, milloin Koulutoimistoon tai Väestörekisterikeskukseen. Eikä mikään niistä ole tuntunut edes murto-osaa niin hankalalta kuin ne puhelinsoitot mitä Piilaaksossa piti byrokratian tähden tehdä.

Minulta on kyselty mitä minä oikein olen nyt sitten tehnyt ajallani kun lapset ovat olleet koulussa päivät. Olisi ihanaa kertoa, että olen vain nauttinut elämästä ja laskeutunut hitaasti tähän maahan. Totuus on erilainen.
Olen hoitanut paluumuuttobyrokratiaa. Olen hoitanut kodin asiat, aivan kuten ennenkin. Olen tehnyt töitä, aivan kuten ennenkin; kirjoittanut, kuvannut, suunnitellut sisällötunotantoa ja edustanut kirjaamme. Tämän lisäksi olen kirjoittanut työhakemuksia.

 

Aloitin töiden etsimisen jo Piilaaksossa. Aloitin koska koin suurta painetta laskeutua samantein työelämään. Useampi ystäväni laaksossa sanoi minulle etten minä oikeasti halua heti tammikuussa aloittaa töitä, että ei se ole kenellekkään hyväksi. Lapset tarvitsevat aikaa, me tarvitsemme aikaa. Pyörittelin sisäisesti silmiäni ja totesin, hakevani nyt silti, jos vaikka sattuisi saamaan jotain, eihän siitä voisi kieltäytyäkään.

Nyt kun tammikuu on saavuttamassa loppuaan, olen joutunut toteamaan että ystäväni olivat oikeassa. On ollut helpottavaa, koko perheen kannata, että olen ollut vielä juuri nyt enemmän kotona.
Vaikka lapset ovat sopeutuneet loistavasti uuteen päiväkotiin/eskariin, huomaan miten päivät uuden keskellä väsyttävät heitä. Huomaan miten he kaipaavat läsnäoloa, kainaloa, sitä aikuista, jolle saa kiukutella. Olemme olleet onnekkaita, että juuri nyt alussa olen voinut vielä viedä heidät hieman myöhemmin kouluun ja hakea aikaisemmin pois. Että olemme voineet varastaa iltapäivästä hetkiä olla merenrannassa, hakea kaupasta munkit ja tehdä palapeliä olohuoneen lattialla huulet sokerista makeina.


Huomaan, että nyt lapset alkavat hiljalleen sopeutua. Aamut eivät ole enää yhtä tahmeita ja iltapäivisin he pyytävät yhä useammin että tulisin hakemaan heitä hieman myöhemmin, että he ehtisivät leikkiä vielä ystävien kanssa.
En usko kohtaloon, en usko myöskään että asiat tapahtuvat ennalta määrätyllä tavalla. Mutta uskon, että joskus elämä järjestää asioita, joita ei aluksi ehkä ymmärrä hyväksi, mutta kun osaa pysähtyä ja katsoa taaksepäin ne ymmärtää oikeiksi.

Ensi viikolla alkaa helmikuu. Toivon sen tuovan mukanaan talven.
Aivan kuin elämämme oikeasti voisi alkaa täällä vasta kun talvi pudottaa lumilastinsa routaiseen maahan. En tiedä käykö niin. Vai rämmimmekö läpi märän, sateisen helmikuun, odottaen lopulta kuitenkin vain kevättä.
En tarkalleen myöskään tiedä millaiseksi arkemme muodostuu kun kuu siirtyy seuraavaan. Täydempää siitä ainakin tulee.

“Älä unohda teidän hyvää pössistä”. Oli ystävän neuvo Piilaaksosta lähtiessä. Tällä hän tarkoitti perheemme kykyä pysähtyä oleellisen äärelle, toistemme. Lupasin ystävälle, etten kadota enää sitä minä olin laaksossa löytänyt; itseni, perheeni, hymyn, ilon, taiteen ja luonnon.

 

Suurin haasteeni, suurin levottomuuteni lähde kohdistuukin tulevaisuudessani tähän. Löydänkö tasapainon. Kun neljä vuotta sitten lähdimme pois Suomesta, lähti täältä pois Annuska joka identifioi itsensä puhtaasti ja ainoastaan työn kautta. Ei ollut muuta. Oli vain työminä ja se oli minulle kaikki kaikessa.
Neljässä vuodessa tuosta ihmisestä on kuoriutunut hyvin erilainen ihminen. Työni on minulle edelleen tärkeää, hengitän sitä, se on intohimoni. Sanat, kuvat, kommunikaatio, ne ovat minun kieleni.  Mutta minä en ole vain niitä. Minä olen Annuska.

Ja se on ollut oivallus joka on tehnyt minut onnelliseksi. Olen löytänyt itseni vaikken edes etsinyt. Elämä vain päätti avata silmäni ja näyttää, että ei minun ihmisyyteni perustu vain työelämään. Se on kerroksia muutakin. Paljon muutakin.
Ja sen minä haluan säilyttää.
Ne muutkin kerrokset.
En halua tippua ruuhkavuosien loputtomaan tunneliin jossa vain suoritetaan elämää koska on pakko. Haluan pitää kiinni siitä että elämä voi olla hyvää, nautinnollista ja mukavaa, kaikilla sen osa-alueilla.
Haluan pitää kiinni myös meistä. Siitä mitä tämä pieni perhe on. Mitä meistä on tullut.


Vaikka elämämme tulevaisuudessa tulee näyttämään erilaiselta, en enää halua laskeutua siihen luolaan, jossa asuu ainoastaa työ. Haluan pysyä rannalla, jossa aallot lyövät kiviin, missä aika menettää merkityksensä hiekan tarttuessa varpaisiin. Haluan edelleen nähdä lintujen lentoja, tuntea auringon lämmön kehollani, kuulla lastemme naurun ja tuntea Puolison suudelmat ihollani. Se luola, joka tarjoaa seikkailua, joka on täynnä uusia ja ihmeellisiä käytäviä, se on osa elämää ja palan halusta päästä tutkimaan mihin se minut voi viedä. Mutta itsekkäästi haluan pitää myös rantaelämän ja seilata merellä vapaasti.

Ilman metaforia tarkoitan tällä, että vaikka hingun vahvasti takaisin säännölliseen työelämään ja uskon voivani ammentaa siitä vähintään yhtä paljon kuin mitä minulla on annettavaa; en enää halua elämää johon ei mahtuisi muuta.
Haluan edelleen retkeillä viikonloppuisin, haluan nukkua öitä teltassa kesän tullen. Haluan olla äiti, puoliso ja Annuska. Lukea kirjoja ja käydä Puolison kanssa treffeillä. 

Levollisin mielin jään odottamaan mitä kevät tuo tullessaan.
Muutoksen tuulet puhaltavat, se on varmaa, mutta onneksi tätä laivaa ohjaa nykyään kokenut miehistö; minä, Puoliso ja lapset. Meri saattaa kuohuta, mutta aaltojen pärskiessä pisaroita kasvoillemme  me teemme tietoisen päätöksen nauraa.
Koska me löysimme jotain matkallamme kuuman auringon maassa, jotain josta me emme suostu luopumaan: kyvyn rakastaa kokonaisuutta. Me löysimme toisemme, itsemme ja elämän tavalla, joka tarjoaa luottamusta siihen, että jokaisen myrskyn jälkeen tulee taas tyyntä, aina tulee vastaan taas ranta, hiekka, pelikaanit ja luolat.
Mutta se jota me emme saa unohtaa, on toisemme ja laiva.

Kohti kevättä ja uusia tuulia ja uusia mantereita.



© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »