Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Metsäperhe

03.04.2019

Herään kotoa, omasta sängystä. Herätyskello on pirissyt jo kerran, silloin vielä haparoin sen käsiin ja painoin torkkunappia.
Nyt avaan silmät ennen kuin se rämähtää uudelleen.
Kuopus on kömpinyt väliimme, kuten edelleen niin kovin usein. Käännyn häneen päin ja hän vastaa katseeni hymyllä. En tiedä kuinka kauan hän on jo maannut valveilla. Sen taidon hän osaa, hiljaa makaamisen ja odottamisen. Kerran hän sanoi, että on ihanaa makoilla kun voi vain olla, eikä kurkkuunkaan satu. En tiedä voiko hän edelleen oikeasti muistaa elämänsä ensimmäiset 18kuukautta jolloin refluksin takia joka kerta kun hänet laskettiin makuulle vatsahapot polttivat hänen kurkussaan. Kuiskaan lapselle, että noustaan vaan ja siirrymme olohuoneseen herättämättä Puolisoa.

Kuopus kaivautuu sohvalle paksun peiton alle lukemaan star wars legokirjaa. Talo on vielä yön jäljiltä viileä, talvi pitää tiukasti pintaansa, käy vielä vierailuilla öisin, ei malta lähteä vielä ylös vuorille lopullisesti kesänviettoon. Kevät on kärsivällinen, odottaa vuoroaan, lämmittää päivisin, pistää kukat loistamaan ja lehdet kasvamaan, hitaammin kuin yleensä mutta miljoonien vuosien varmuudella, valmistelee luontoa kohti kesää. Venyttelen kankeaa kehoani oranssilla joogamatollani, aurinko valaisee kauniisti takapihan luumupuuta, sen kukat ovat jo varisseet, tuoreet lehdet paistavat kirkkaana aamuvalossa.

Palasimme eilen takaisin kotiin, reissumme pohjoiseen kaikuu vielä lempeänä ja hyvänä kehossani.
Annan ajatusteni vaeltaa takaisin jylhiin merimaisemiin ja satumaisiin metsiin.
Mietin perhettämme, tätä tapaamme tehdä pieniä matkoja, vaeltaa ja opettaa lapsillemme luonnosta.

Emme me Puolison kanssa ole aina olleet tällaisia luontoihmisiä. Toki olemme molemmat kasvaneet ja eläneet maalla, hengittäneet sammaleentuokuista ilmaa ja viettäneet kesämme soilla rämpien.
Mutta silloin nuorena, kun me tapasimme me emme harrastaneet eräretkiä. Emme nojailleet toisiimme rakastuneina nuotiotulen loimussa ja keitelleet nokipannukahveja ensitreffeillämme.
Me tanssimme Punkkeikoilla ja värjäsimme irokeesejämme kirkkailla väreillä näyttääkkseemme eksoottisilta linnuilta.
Me kulutimme ensin Helsingin sitten Lontoon katuja, imimme itseemme kulttuuria ja asfaltin hajua.
Jossain vaiheessa luonto alkoi hiipiä elämiimme yhä enemmän ja enemmän.
Aloin vaeltaa isäni kanssa Skotlannissa. Vietin viikkon erämassa, kerran, toisen kerran. Jäin koukkuun.
Yhä useammin aloimme Puolison kanssa suunnata kävelyitä kaupungin sijasta metsiin.
Suomen lomillamme hakeuduimme ystävien mökille, minä aloin taas koluta vanhoja lapsuuden leikkipaikkoja Pohjois-Karjalan vaaroilla.

Muutimme Suomeen, emme enää kantakaupunkiin vaan Puistolaan.
Aloimme viihtyä yhä enemmän metsäisillä mailla. Tein ratsastusvaelluksia, minulla oli vuokrahevonen jonka kanssa viihdyin lähes ainoastaan Vihdin metsäpoluilla, viikosta toiseen.
Aloin keittää niitä nokipannukahveja ja kutsuin takaisin rakkauteni järvimaisemia kohtaan.
Syntyi lapsi, toinen.
Yhä useammin löysimme itsemme ulkoilemasta heidän kanssaan metsissä, leikkipuistojen sijaan.
Aina minä olen ulkoillut paljon, vaeltanut ja pitänyt luontoa osana elämääni.
Mutta perheenä me olemme vasta nyt lasten syntymän jälkeen alkaneet kuluttaa lomiamme myös tämän asian parissa.
Viikonloppu toisensa jälkeen me tunnumme hakeutuvan museoiden ja kaupungin sijaan yhä useammin pienille retkille, metsiin, kukkuloille, meren äärelle.

Tämä pieni loma ei ollut poikkeus.
Vuosi sitten matkasimme Arizonaan. Yövyimme aavikolla, kirkkaan tähtitaivaan alla, kaskaiden soittoa kuunnellen. Päivän kävelimme pitkin Grand Canyonia ja huokailimme.
Silloin reittimme oli 6km, Esikoinen käveli sen, Kuopusta työnsimme osan matkaa silloin vielä rattaissa.
Viime kesänä pisimmän matkan minkä saimme Kuopuksen kävelemään (oman kartanlukuvirheemme takia) täysin itse oli 6,5km, ylämäkeen. Tuo hetki antoi minulle väläyksen siitä mitä kaikkea upeaa meillä olisikaan edessäpäin kunhan vain jaksaisimme sinnikkäästi opettaa lapsemme tähän elämäntapaan.
Ja kun sunnuntai-iltana valitsimme seuraavan päivän reittiä pienessä vuokramökissämme, emme epäröineet lainkaan kun laskimme haluamamme matkan pituudeksi 10 km.
Osan matkasta pystyi taittamaan pyörillä, mikä mahdollisti niin pitkän reitin valinnan.

Pakkasimme reput ja lukitsimme mökin oven. Kansallispuiston reunalle olisi lyhyt matka ja päätimme kävellä sen vaikka se tarkoittikin lisää matkaa. Autolla mennessä kuitenkin pitäisi maksaa sisäänpääsy, kävellen ei. Nämä ovat niitä pieniä kohtia jossa meillä budjetti ratkaisee. Kyse ei ole siitä, etteikö meillä olis millään varaa sisäänpääsymaksuun, vaan siitä että se on oikeasti tarpeeton, koska kävellenkin jaksaisimme sinne mennä.
Lasten pyöräilytaidot ovat avanneet meille aivan uudenlaisen retkeilymahdollisuuden. Jos vain löytyy reittejä joista voi osan mennä pyörillä, kuten tällä reitillä, voimme nyt kävellä oikeasti jo todella hyvän mittaisia matkoja, ottaen huomioon että mukana kulkevat 4 ja 6 vuotiaat lapset, ja että me emme kanna enää kumpaakaan.

Alkumatkasta lapset hieman kitisivät. Taivas oli pilvessä ja näin miten Puoliso oli hieman kireä. Kuopus sohaisi kätensä nokkoseen, itku kiiri pitkin ikivanjojen puiden runkoja. Puolison kehonkieli oli tuskastunut, kireä ja ärsyyntynyt. Lähetin hänet edeltä jatkamaan matkaa Esikoisen kanssa, laitoin Kuopukselle rasvaa käteen joka vei polton pois. Lapsi pyysi star wars laastaria, jonka kaivoin reppuni apteekkiosastosta esiin. Huuto lakkasi, matka jatkui. Jätimme pyörät niille varattuihin telineisiin ja jatkoimme jalan kohti vesiputousta. 

Metsä tihentyi, puro solisi, linnut lauloivat. Aurinko tunki itsensä pilvien välistä ja heitti säteitään punapuiden oksien läpi kasvoillemme. Puolison hartiat rentoutuivat, hän alkoi hengittää syvemmin, näin miten metsä sai hänen introvertin mielensä joka huusi hiljaisuutta, rauhoittumaan.  Lapset pysähtyivät katselemaan kirkkaana virtaavaa puroa, valo osui vastarannan saniaisiin, katselin lapsiani ja mietin etten haluaisi olla missään muualla mieluummin juuri sinä hetkenä. 

Vesiputous ja sen ääni täyttivät koko kehon, taivaalta ripotteli vettä, sekään ei haittannut. Sade on lakannut olemasta millään tavalla merkityksellinen. Joskus nuorempana muistan minäkin olleeni ihminen joka ei sateesta välittänyt, muistan etten mennyt ulos jos satoi. Sitten muutimme Englantiin. Siellä lakkasin ajattelemasta sadetta. Lontoossa satoi aina. Minä tein töitä puutarhurina, minun piti tottua siihen, että vettä tuli joka päivä. Lakkasin ajattelemasta sitä, lakkasin välittämästä. Puin oikeanlaiset vaatteet, opin kantamaan kuumaa maitoteetä aina mukana. Sillä selvisi sateesta, aina. Enää vuosiin ei ole sade hetkauttanut, ei ole enää tullut ahdistusta. Lapsemme ovat kasvaneet olemaan välittämättä, ilmekään ei värähdä kun kaakaokuppiin tipahtelee pisaroita. Huppuja vedetään pään peitoksi, muuten evästauko vesiputousta ihmetellen jatkuu keskeytyksettä.

Kotimatkalla Esikoinen ja Puoliso menevivät edeltä, minä ja Kuopus tulimme hitaammin perästä. Lapsilla vatsat täynnä lämmintä ruokaa, he jaksoivat hyvin, reput olivat kevyemmät meidän aikuistenkin kantaa nyt kun ruoka oli lähes syöty niistä. Aurinko pilkistelei, välillä ripsii vähän vettä.
Minä koin huikeaa onnellisuutta. Onnellisuutta siitä, että juuri minun perheeni on muodostunut tällaiseksi. Että me molemmat, sekä minä että Puoliso olemme löytäneet sen rakkauden tätä vaeltamista kohtaan. Että löydämme rauhan näiltä patikkamatkoilta, että ilman epäröintiä kulutamme lomapäiviämme tällaiseen tekemiseen.

Palasimme mökille, talutimme lasten pyörät ylös huiman jyrkkää ylämäkeä, lapset taapersivat kiltisti perässä, ei valitusta, ei itkua. Sydän hakkasi rinnassa, sekä onnesta että rasituksesta.
Mökillä istuin ulos ja join vihreetä teetä mukista. Lapset juoksivat pitkin pihamaata, ei heissä näkynyt väsymystä, ei uupumusta.
Puoliso vetäytyi mökkiin, annoin hänen hetken olla hiljaisuudessa, tiesin miten hän kaipaa sitä miten hänen luonteensa ei kestä jatkuvaa läsnäolemista.
Senkin minä olin oppinut, hänen tilan ja hiljaisuuden tarpeensa, hänen kaipuunsa olla olematta läsnä. Siinä hetkessä koin meidän perheemme olevan juuri sellainen kuin pitää, juuri sellainen että jokainen meistä voi olla siinä onnellinen, jokaisen saavan sen mitä hän eniten kaipaa.

Nyt olemme takaisin kotona, emme ihan vielä arjessa. Lapsilla on vielä tämä loppuviikkokin lomaa. Puoliso on jo takaisin töissä. Minunkin täytyy tehdä omia töitäni, edistää asioita, kirjoittaa, käsitellä kuvia. Kodin kaaos pitää selättää, matkavaatteet pestä.
Mutta tuo kolmen päivän retki, johon tulen palaamaan, vielä kerta toisensa jälkeen, antaa minulle syyn hymyillä.

Mietin sunnuntain lasikivirantaa, majakkaa, maanantain metsää ja rantakallioita, tiistain pygmimetsää.
Pohjosen luonto on karumpaa kuin täällä laaksossa. Täällä kaikki kulmat on hiottu, merikin tuntuu heittävän aaltojaan lempeämmin kuin pohjoisen rannoilla. Metsät ovat yhtä vanhoja mutta pohjoisessa niissä tuntuu asuvan joku menneisyyden henki, kuin vanhan miehen ääni kaikuisi punapuiden oksista ja ikuisesti nuorena pysyvien olentojen nauru kiirisi pitkin satoja vuosia tallottuja polkuja.

Me palaamme arkeen, lopulta, takaisin kouluun, kerhoon, töihin.
Jonain päivänä pois tältä mantereelta, erilaisiin luontokohteisiin.
Mutta tämä palo ei sammu, tämä halu hengittää metsää, löytää rakkaus ja onni sieltä syvältä metsän sisältä. Yksinkertaisesta. Kokea olevansa perhe, jolla on kaikki avaimet omissa käsissään, polulla kohti vesiputousta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »