Matkalla, maailmalla

Julkaistu 29.7.2018

Lapset leikkivät uima-altaassa, Puoliso katsoo jalkapallo-ottelua ja minä istun ulkona katselemassa lasten leikkiä ja miettimässä miten minä kertoisin matkastamme. Aurinko porottaa lämpimänä ja eilinen migreeni on enää vaimea muisto otsalohkon takana.

Mietin matkaamme, kaikkea mitä näimme ja koimme. Oloni on tyhjä, hyvällä tavalla tyhjä, tuntuu siltä että uusilla ajatuksilla on vihdoinkin taas aikaa syntyä ja kehittyä.

Tuntuu, että saimme tyydytettyä seikkailunnälkäämme aimo annoksen ja saimme nähdä tätä maailman kolkkaa, juuri siten kuten me olemme halunneetkin. Siksihän me palasimme. Kävelläksemme tämän pienen kuuman rannikon polkja hetken, ihan kirjaimellisestikin. Tallentaakeseemme sinne abstraktiin onnipankkiimme kultaa, jota nostaa silloin kun elämä tuo enemmän sadetta kuin aurinkoa.

Kerron teille kustakin päivästä jotain ajatuksia, tunnelmia. Kerron teille seuraavassa postauksessa niitä faktoja sitten, että miten saatiin lapset viihtymään autossa, millaisia varustuksia ja miten koostimme matkan muutoin.

Annan ehkä kuvien puhua enemmän kuin sanojeni.

Päivä yksi.

Ensimmäine pysähdys Santa Cruzissa. Edessä meri, takana huvipuisto.
Kuuma hiekka jalkojen alla, sininen taivas päidemme päällä. Lapset polskimassa vedessä, viilennystä kuumaan päivään.
Matka alussa, minun hymyni sattuu melkein jo poskiin.
Matkalla johonkin vielä tuntemattomaan, johonkin uuteen. Sillon sydämeni sykkii erityisen napakasti. Ei väliä missä maassa, millä mantereella, mutta matkalla, siellä minun on erityisen hyvä.

Ravintolan keltainen seinä. Kylmä sitruunajuoma ja lasten pelleily.
Viimeksi tässä ravitolassa oltiin silloin lähes kaksi ja puoli vuotta sitten, Ystävän kanssa. Hetkeksi haikeus pyyhkäisee ylitse, kaipaus, suru. Silloin ei vielä tiedetty uusineesta syövästä vaikka kyllä se jos silloin valtasi elintilaa Ystävän kehossa, elin kerrallaan.

Matka jatkuu, kohti etelää, läpi maatalousalueen, silmänkantamattomiin rypälepeltoja, artisokkapeltoja, saalaatiipeltoja. Traktoreita niiden laidoilla, moottoritiellä onnettomuus.

Perillä ensimmäisessä majapaikassa, Salinas, on paikan nimi. Pieni farmi kukkuloilla. Hevosia hirnumassa, emu pitämässä omanlaista ääntään. Omistajina vanhempi pariskunta, sydämellisiä ihmsiä. Osoittavat meille talliin rakennettuun pieneen asuntoon. Lapset juoksevat eläimen luota toisen luo.

Pilvipeite pakottaa meidät aikuiset pukemaan hupparit päälle. 20 astetta tuntuu viielältä iholla. Meillä on hyvin vähän sanoja, vain raukeaa tyytyväisyyttä.

Päivä kaksi

Heräämme ulkoa kuuluvaan mekastukseen. Käännän kylkeä ja kuulen kuinka Puoliso nousee Esikoisen kanssa katsomaan mistä ääni kantautuu. Oven luukku narahtaa kun he katsovat sumuiseen aamuun ja paikantavat metelin lähteeksi parven hassuja lintuja jotka kaakattavat tallin edustalla.

Jossain tallin uumenista kuuluu hevosen hirnahdus ja toinenkin. Kavioiden kuopaisuja seuraa tallinovien narahdus; omistajat ovat tulleet ruokkimaan eläimet.

Aamu kuluu farmilla. Usva väistyy auringon tieltä. Hevosten pehmeät askeleet, samettiset turvat, Kaakattavat hanhet ja hassut possut. Juttelen omistajan kanssa, hän kertoo miten on ajautunut pitämään tätä farmia eläkepäivillään. Kaikki eläimet ovat pelastettuja joistain. *Puoliso pakkaa autoa, minä painaudun vielä hetkeksi vasten hevosta, imen sisääni lapsuuden mieleen tuovaa tuoksua. Satoja tallilla viettettyjä tunteja, samanlaista sidettä eläimeen en ole niiden vuosien jälkeen kokenut, nykyään Reiska juoksee jossain toisilla laitumilla, missä sen en koskaan tarvitse enää tuntea pölykehkoista koituvaa kipua.

Seuraava kohde on lähellä, vain puolen tunnin ajo. Monterey ja akvaario. Auto pitää jättää kauemmas, kaikki parkkipaikat on varattu emmekä suostu maksamaan 20 dollaria yksityisen firman omistamasta maapläntistä akvaarion lähellä.

Kävellään halki pilvisen kaupungin. Akvaario imaisee maailmaansa.
Meduusat saavat minun paulohinsa. Voisin jäädä ikuisuuksiksi katsomaan oranssien meduusojen tanssia, seurata pienä sormenpään kokoisia outoja eliöitä jotka ovat olleet olemassa niin kauan, vain ääriviivat piirtyen silmieni näkökenttään.

Mielin rauhoittuu, vesi on elementtinä hidastava. Ihmismassat lakkaavat ahdistamasta. Kuopuksen pieni käsi omassani, mustekala liikkumassa akvaarion kulmasta toiseen, ihmismeri huokailee.

Matka jatkuu, pois pilvistä, kohti aurinkoa. Lapset lukevat takapenkillä, stereoista tulee the Gasliht Antemia ja Puoliso naputtaa sormiaan polveaan vasten musiikin tahtiin.
Pysähdymme tankkaamaan Soledadissa, yksinäisyys jos paikannimen suomentaisi. Harvaan ilmaantuvien talojen pihoilla liehuvat amerikan liput. Ulkona tuulee, tuulee niin ettei puhutuksi saa. Tuuli ei viilennä, Puoliso kertoo asteiden olevan lähellä 40 astetta. Kuuma tuuli löyhyttää hiukset sekaisin. Lapset syövät mehujäät.

Perillä Peacock Hillsillä. Sitruunapuita silmänkantamattomiin.
Ranskalainen huone, pastellia ja valkoista. Valoa, näkymä yli hedelmäpuufarmin. Riikinkukko huutaa ja toinen vastaa. Aurinko paistaa kukkuloiden yllä ja tunnelma on lähes epätodellinen.

Katsellaan miten aurinko laskee simpukan muotoisten kukkuloiden taakse. Riikinkukot nousevat korkealle puuhun yöksi nukkumaan. Kolibrit käyvät vielä viimesillä medenkeräys lennoilla ennen yötä.

Puoliso lukee lapsille iltasatua, minä jaksan pitkästä aikaa jumpata, tunnen miten ajosta kireät lihakset rentoutuvat ja pehmenevät.

Nukahdamme kaikki valkoisiin lakanoihin

Päivä kolme

En tiedä kumpi herättää minut, riikinkukkojen huuto vai auringon säteiden tanssi kasvoillani. Katon rajassa olevissa ikkunoissa ei ole verhoja, aurinko hiipii sieltä sisään, kuin varkain. Esikoinen tallustaa viereeni, siniset silmät loistavat valkoisia lakanoita vasten.

Lapsuus, muistot, maailman suuruus. Lapsen silmät imevät sisäänsä kaiken mitä näkevät, mitä siitä jää elämään muistoksi eteenpäin kerrottavaksi, se ei ole minun käsissäni.

Taas lähtö, taas uusi kaupunki. Santa Barbara. Amerikan riviera, Puoliso kertoo. Hiekkaranta kaupungin edustalla, silmiinkantamattomiin valkoista hiekkaa.

Kävely läpi sataman, lasketaan rapuja. Käsidädessä, Esikoinen ja Puolsio, Kuopus ja minä.

Lasten tiedemuseo. Tunnit katoavat aika tuntuu menettävän merkityksen. Vain jano ja puhelimen värinähälytin kertovat lähdön olevan edessä.

Kävellään laiturin päähän. Ostan liput venetaksiin.

Pieni paatti, sympaattinen kapteeni. Kansa joka osaa palvella. Tippikipossa näkyy vitosia ja kymppejä. Perämies kysyy haluaako Esikoinen ohjata paattia, Esikoinen sulkeutuu, ei, ujous lyö jarrut päälle. Kuopus nostaa käden ja ilmoittaa haluavansa, aina valmiina. Esikoinen uskaltaa loputa myös, ylittää ujoutensa, hymy ei ota lakatakseen.

Santa Barbara jää taakse. Matelemme ruuhkassa kohti Oajia. Ajamme ohitse kukkapeltojen. Miekkaliljat väreittän kuin räsymaton raidat.

Liikenne harvenee, nousemme kohti vuorta. Seuratkaa palmuja oli neuvo, viimeinen nousu on lähes kohtisuoraan, nauran kun auto jaksaa sen ilman ongelmia, vanha automme olisi ulissut eikä välttämättä liikkunut senttiäkään.

Aurinko laskee vuorten taakse. Valo ei katoa, aurinko ei vielä ole laskenut mereen, vasta sitten tulevat vaaleanpunasena hohkava taivas joka saa pilvetkin loistamaan. Kuuma ilma ei liiku ulkona, näkymä hiljentää mielen.

Kaskaiden iltasoitto on lähes korviahuumaava, kuu nousee taivaalle ja laaksoon syttyvät valot. Taloja on enemmän kuin päivänvalossa pystyy hahmottamaan.

Viesteilen Suomeen veljen kanssa. Pieni kaipaus kaihertaa ohimennen sisuskaluja, kaipuu johnkin pysyvämpään. Yllätäyn että se tulee, onko se merkki siitä että jonain päivänä minäkin haluan lopettaa vaelluksen. Kohautan olkapäitäni, annan kaipauksen lentää ulos pimeyteen, kohti laaksoa ja sinne syttyneitä valoja. Tietoisesti elän hetkessä, en siinä mitä on tulevaisuudessa odottamasa.

Uni tulee kaskaiden sirityksen saattelemana.
Olen edelleen matkalla, vailla muita ajatuksia, kuin matkalla oleminen.

Päivä neljä

Edessä pitkä ajo.

Pysähdys huoltoasemalla, kuuma ilma hohkaa asfaltista. Bensa haisee ja ihmiset katsovat tyhjin katsein eteensä tankatessaan.

Siirrän auton parkkipaikalle sivuun, syödään eväitä. Tien toisella laidalla avautuu kukkapelto, autot ajavat ohitse, huomaavatkohan ne edes. Viereisessä on poliisi auto parkissa.

Kerron Puolisolle tarinaa siitä kuinka erään kerran olin matkalla rannalle lasten kanssa kun Kuopukselle tuli kesken ajon pissahätä. Ajoin auton levennyksen kohdalla penkalle ja nousin ottamaan lapsen vöistä pissattaakseeni puskaan. Takaani tuli poliisiauto ja pysähtyi kysymään oliko kaikki kunnossa. Kerroin pissattavani lasta. Nuori konstaapeli katsoi minua hieman kauhissaan ja varmisti että tuonne puskaanko. Selitin ettei tarpeeksi lähellä ole mitään muutakaan kohdetta johon ehtisimme. Poliisi nyökkäsi mutta pyysi että odotan kun hän sentään siirtäisi autonsa estämään näkymän tielle. Naurahdan ja annan miehen tehdä tahtonsa mukaan. Lopulta saan pissataa lapsen joka jo kiemurtelee hädässään sylissäni. Lopuksi poliisi toteaa kaikkien ihmisten nyt vain luulevan minun saavan sakot. Nauran ja kysyn onko se vähemmän paha asia kuin että he tietäisivät minun pissattavan lasta puskassa. “No, tavallaan kyllä” vastaa poliisi.

Tilanteeseen kulminoituu tämän maan tekopyhyys ja eräänlainen vääristynyt moraalikuva niin täydellisesti. Puoliso naurahtaa kertomuselleni ja levittää samalla voita eväsnäkkileivän päälle.
Lapset istuvat varjoon kuuman asfaltin reunalle ja syövät juustoleipiään ja kurkun palasiaan.

Mitä lähemmäs saavumme viimeistä kohdettamme sitä kapeammaksi käyvät tiet. Asutus harvenee ja kukkulat ympärilä tihentyvät. Kaikkialla on keltaista. Kalifornian kultaiset kukkulat. Mustia lehmiä laiduntamassa mustina pisteinä. Toisalla lauma hevsosia kerääntyneenä kuolleen puun varjoon. Haukat liitelevät kukkoloiden yllä ja puhelimesta katoaa kenttä.

Kävelen teltaltamme vessaan läpi telttailualueen.
Metsäkauriit ovat tulleet iltapalalle, samoin pienet puput. Kaskaat soittavat ja harvoissa muissa teltoissa näkyy kelmää valoa.
Puoliso keittää iltateetä meidän telttamme vieressä, lapset nukkuvat. Yö on samettisen lämmin, sen kosketus silittää auringosta ja pölystä nuhjuista kehoani. Kuu nousee taivaalle ja otava sijoittuu yllättävän matalalle tähtikartastossa. Pusikossa rapisee ja Puolison osoittaessa taskulampulla sitä kohti näkyvät vain pesukarhun kiiluvat silmät.
Pimeys on lohduttavaa, se kietoo itseensä eikä minulla ole juuri sillä hetkellä kiire eikä kaipuu mihinkään muualle.

Päivä viisi.

Herätään aikaisin. Edessä vaellus luolille, yritetään ehtiä lähtemään ennenkuin pahin, se 40 asteen, kuumuus lyö päälle.
Keitän aamupuuroa, Kuopus lappaa sitä lautanen toisensa perään. Naurahdan. Turvaruokien ykkönen.

Aloitamme vaelluksen. Läpi kuvian maan, luonto näyttää lähes syyssävyiseltä, vain lähempi tarkastelu paljastaa että oikeasti se on vain kuivaa. Keltaiset kuivuneet lehdet rapisevat jalkojen alla. Polku on kapea. Sukellamme satumetsään. Valo siivilöityy puiden välistä ja joka puolelta kuuluu hiljaista kahinaa sisiliskojen vilistessä rapisevien lehtien seassa. Esikoinen jaksaa taivaltaa edeltä, malttamattomana, jokaisen mutkan takana saattaa olla jo se luola. Kuopus tulee perässä, käsi minun kädessäni, hitaasti varmasti. Askel askeleelta.
Matka on pitkä, pidempi kuin arvioimme, katsoimme kartasta väärin. Silti lapset jaksavat. Pienet urheat lapsemme.

Lopulta saavumme luolastoon, viileys iskee vastaan ja hyväilee hikisiä käsivarsia ja kasvoja. Lasten uupumus unohtuu kun he kiipeävät kapeita kivirappusia aina korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko löytää tiensä kivien välistä luoden epätodellisia valoläikkiä reittimme varrelle. Jossain syvältä kivien uumenista kuuluu veden solinaa, sen kaiku kimpoilee kivistä ja jää vellomaan kuplan lailla luolan sisälle.

Kun vihdoinkin hikisinä istumme syömässä eväitä työhtöpäisten närhien kärkkyessä omaa osuuttaan murusistamme, katselen pientä perhettämme. Tuota paidatta istuvaa Kuopusta, joka jaksoi kävellä 6,5km, alati liikkeessä pysyvää Esikoista jonka naamaan hiki ja pöly ovat tehneet tahroja ja rantuja, ja Puolisoa; tuota miestä joka on tällä polulla minun kanssani, ja minä tunne niin syvää kiitollisuutta ja rakkautta. Minun pieni, hullu, urhea ja seikkailunhaluinen perheeni.

Hetken luulin, että lapset pysäyttäisivät minut, että asettuisin, että lakkaisin näkemästä maailmaa. Eivät he ole. He ovat antaneet perspektiivin jonka olen itse jo unohtanut, he ovat opettaneet välillä hidastamaan, he ovat opettaneet unohtamaan ne huonommat hetket ja nauramaan aidosti ja kirkkaasti niille hyville.