Matkakertomuksia Berliinistä, osa 2

Julkaistu 25.8.2017

Torstai.

Viileä elokuun aamu. Nousen Kuopuksen kanssa ja valmistelen aamupalan. Sama se on jokaisessa maassa. Lapset luovat rutiineita, se on hyvä, se on turvallista.

Tuorepuuroa lapsille, teetä ja hedelmiä minulle. Puoliso syö milloin mitäkin, kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen en oikeasti osaa arvoida mitä hän haluaisi kunakin aamuna jos mitään.

Selaan puhelimella sähköpostit läpi, katson viestit ja jään selaamaan alueen karttaa.

Suunnitelmissa on lähteä uimaan tänään, tyyppilliseen keskieurooppalaiseen maauimalaan. Minulle lapsuudesta tuttuun konseptiin, Sveitsissä “badit” olivat parhautta.

Esikoinen herää, sen jälkeen Puoliso.

Aurinko pilkistelee pilviverhon lävitse ja lämmittää yön viilentämiä kivilattioita.

Aamut eivät ole koskaan olleet tämän perheen vahvuus.

Minä olen aamuisin yleensä nopeasti toimintavalmis, kykenevä hahmottamaan päivän kulun, tekemään suunnitelmia. Puoliso ei.

Hän vaatii aikaa, aikaa nousta unen syvästä maailmasta tähän tietoisuuteen. Olen oppinut olemaan vaatimatta mitään aamuisin, olemaan puhumatta, silittämään ohimennen, koskettamaan selästä, ilman sanoja, vain katseella, kosketuksella.

Lapset eivät ole oppineet. He vaativat, haluaisivat että isä on läsnä heti herättyään. Jaksaisi keskustella, jaksaisi olla kiinnostunut heidän puolikkaista lauseistaan, epämäärisistä selityksistään joista ei voi varmaksi tietää puhuvatko he unestaan, oikeasti kokemastaan asiasta, edellisillan pikkukakkosesta vai keksivätkö kaiken päästään.

Esikoinen hakee huomioita ärsyttämäll Kuopusta kunnes tämä huutaa pää punaisena.

Lopulta Esikoinen ja Puoliso seisovat molemmat takapihalla huutamassa toisilleen. Katselen heitä ikkunan läpi, viittoilen Puolisoa rauhoittumaan, sanon hänelle äänettömästi “Keksi toinen tapa, tuo ei toimi”. Puoliso mulkaisee, niin kuin aamuäreä ihminen voi vain mulkaista toista, joka kehottaa häntä löytämään ratkaisuja vain hetken hereillä olon jälkeen.

Arki, lasten riidat, päivällisruokien keksiminen, aamupalat, pyykinpesu. Ne eivät muutu vaikka maa ympärillä muuttuisikin.

Pakkaan uimapuvut laukkuun, eväät mukaan, aurinkorasvaa pitää hakea kaupasta.

Vihdoinkin kävelen rauhoittuneen Esikoisen ja Kuopuksen kanssa läpi majapaikkamme asuinalueen. Läpi näiden nyt jo tutummaksi käyneiden katujen joita kiiltäväkattoiset talot ja vaaleanpunaiset hortensiapensaat reunustavat. Pihoilla lojuu lasten leikkikaluja, mutta lapsia ei näy. Saksassa on vielä lomakausi, tämän kaltaisilta alueilta lapset ovat poissa. Lomilla, etelässä, sukulaisissa, minne ihmiset nyt lomiaan lähtevätkään viettämään.

Kaupan edustalla istuu rakennusmiehiä pöydän ääressä syömässä leipomossa tehtyjä marjapiirakoita ja munkkeja. Katupölyn tummentamat sormet ja tatuoidut niskat, huvittavankin osuva stereotypia saksalaisesta työmiehestä. Harkitsen hetken nousisimmeko bussiin vai jatkaisinko matkaa jalan. Uimapaikkaan on kaupalta vielä noin kolme kilometriä. Päätän kävellä, ehkä taivas ehtii muuttua siniseksi ja aurinko lämmittää ilman hieman kuumemmaksi siihen mennessä kun olemme perillä.

Kävelemme joen vartta pitkin, isot puutavaraa kuljettavat laivat lipuvat ohitsemme, ruosteisina ja käytössä kuluneina. Ajoittain ohitsemme ajaa pieniä huvijahteja, saksalaisia eläkeläisiä ruorin takana vilkuttamassa.

Lapset ihmettelevät hämähäkkejä, kukkasia, villinä kasvavaa murattia joka peittää multapinnan metsässä lähes kokonaan.

Taivas pimenee ja sadepisarat osuvat maahan. Kiroan mielessän, että tällainen allaspäiväkö täst nyt tulikin.

Onneksi osumme aukion kohdalle jossa on pieni leikkipuisto. On kuin aika olisi pysähtynyt siellä. Korkeana nousevat kivitalot lukittuine puutarhaportteineen ympäröivät puistoa yhdeltä puolelta. Ruoho porttien ja aitojen edustalla on korkeaa ja puut ovat kasvaneet peittämään näkyvyyttä. Hiekka-alueet ovat ruohottuneita ja keskellä sileää hiekkakenttää kasvaa pieniä puuntaimia. Toisella puolella on metsittynyt kaistale hämähäkkeineen, kultapiiskuineen, villeine nokkospuskineen jonka keskellä koivut, vaahterat ja tammet kasvavat. Ohi lipuvat laivat näkyvät pieninä kaistaleina puiden välistä ja auringon pilkistäessä tummanpuhuvien pilvien takaa vesi kimmeltelee kauniisti.

Lapset pinkovat pitkin hiekkakenttää välittämättä siitä, että alue vaikuttaa hieman unohdetulta ja hylätyltä. He kiipeilevät kiipeilyseiniä pitkin laivankaltaiseen telineeseen ja juoksevat noitahökkelin näköisen rakennusken väliä.

Sateen yltyessä kunnolla kastelevaksi kuuroksi vetäydymme vaahterapuun alla olevalle punaiselle penkille. Viereen tulee isä lapsensa kanssa. Hän hymyilee ja kysyy ovatko lapsemme kaksosia. Vastaan kieltävästi ja hymyilen. Hän katselee penkiltä toiselle hyppivää Kuopusta ja Esikoista joka kannustaa pienempää vierestä. Aika vilkas setti sulla siinä kuitenkin, ei kai teillä ole kotona enempää tuollaisia odottamssa? Nauran ja kerron olevani ihan täysin tyytyväinen ja suhteellisen työllistetty ihan näilläkin eväillä.

Sateen jälkeen ilma on viileä ja jään pohtimaan kannattaako meidän oikeasti suunnata vielä tänään altaan reunalle palelemaan.

Lapsilta kysyttäessä vastaus on yksioikoinen kyllä. Tietenkään luvattua hauskuutta ei oikein voi perua. Tuijottelen taivaalle ja yritän miettiä vaihtoehtoja. Vaihdan tekstiviestejä Puolison kautta mutta päädyn lopulta silti yrittämään onneani.

Kun astumme maauimalan porteista sisään on kuin olisimme tehneet aikamatkan takaisin kahdeksankymmentäluvulle. Altaat hohtavat sinisinä nurmikoiden keskellä, Hibiscus- ja saksanpähkinä pensaat reunustavat nurmikoita ja siellä täällä on puisia ruskeita penkkejä joiden jalat ovat hieman ruostuneita. Kananverkkoaitojen takana kukkivat hortensiat, asterit ja dahliat kaikissa maailman väreissä. betonilaatat altaiden ympärillä kasvavat pieniä ruohotupsuja ja sinisiin univormun kaltaisiin vaatteisiin pukeutunut mies on polvillaan nyppimässä niitä pois.

Altaita ympäröivien penkkien vieressä tönöttävät punaiset jäätelömainoksin koristellut roskikset joiden muovi on auringossa haalistunut ja hapertunut. Penkeillä ja niiden edustoilla istuu ja makaa kaksi eläkeläis seuruetta joiden ruskettuneista kehoista voisi ajatella heidän oleilleen samassa kohtaa altailla koko kesän.

Vieno tupakansavu leijuu alueen yllä ja ravintolan kaikki pöydät on varustelut jykevin valkoisin tuhkakupein. Myös allasta ympäröivät, ehkä joskus moderneina ja tyylikkäinä pidetyt, nyt jo vähän ruostueet ja vinossa seisovat tuhkakuppiastiat.

Leiriydymme yhdelle penkeistä, valkoisen hibiscuspensaan eteen. Lapset eivät välitä tästä omaan aikakauteensa jämähtäneestä tunnelmasta, vaan he kiskovat uimapukunsa päälle kiireellä ja ponkaisevat altaisiin vaikka vesi on jääkylmää.

Aurinko pilkistelee pilvien takaa ja mehiläiset keräävät mettä kukkasista. Eläkeläisten puhe kantautuu korviini luoden illuusioita lapsuuden kesistä kun ajoimme Sveitsiin läpi saksan ja pysähdyimme välillä uimaan rannoille tai levähtämään puistoihin.

Tämä on minua. Tämä uusien paikkojen kartoittaminen.

Tässä minä olen hyvä.
Tämä tekee minut onnelliseksi.
Tämä irrallisuus tuo mieleen alkuajat uusissa maissa. Englannissa, Saksassa, Kaliforniassa.
Tämä hetki kun ei tunne ketään, osaa kuitenkin maan kielen, ymmärtää mitä tekee, mutta mitään siteitä maahan ei ole vielä syntynt.
Tämä on sitä mistä minä tavallaan elän ja haen energiaa.
Samalla kun tämä on kuluttavinta mitä tiedän, tämä arjen rakentamisen, tai sen rakentamisen yrittämisen, uuden keskelle, tämä on myös se josta minä ammennan eniten.
Niistä hetkistä kun saan vaeltaa piktin uusia polkuja, katsella uusia maisemia, kuunnella ihmisiä ja pohtia ovatko asiat kultturillisia vai henkilöiden omia tapoja.

Uuden oppiminen, uuden näkeminen, ja silti samalla vanhoista rutiineista kiinni pitäminen, se hiuksenhieno raja siinä koska siitä tulee hajottavaa.
Alussa nämä kaikki asiat, nämä uudet tavat, uudet elämykset antavat niin paljon.
Jossain vaiheessa tulee se hetki kun ei enää jaksaisi ei jaksaisi että kaikki on uutta, että kaikki pitää opetella uudestaan.
Haluaisi vain tehdä arjen niillä rutiineilla kuin aina.
Mutta tällaisella 15 päivän matkalla se hetki ei ehdi tulla. En ainakaan usko niin.

Luulen että tämän matkan ajan, joka ei kuitenkaan ole loma, vaan vain maisemanvaihdos, minä kykenen imemään tästä kaikesta energiaa, jotumatta luopumaan henkisestä pääomastani liikaa.
Kotimatkan viimeisillä metreillä Kuopus nukahtaa vaunuihin, hiki valuu pitkin selkää kun työnnän rattaita kohti majapaikkaa. Olen kuitenkin niin tyytyävinen siihen, että tänäänkin lähdimme. Tänäänkin valitsimme kävelemisen bussin sijaan, tänäänkin katselimme maailmaa avoimin silmin.

Perjantai.

Viimeinen päivä ilman isää ennen viikonloppua. Lupaan. Esikoinen katsoo minua ylikasvaneen otsatukkansa alta ja tuhisee vihaisena. Tiedän että hänen on ikävä olemista Puolison kanssa. Ei ole helppoa nähdä isää vain iltaisin parin tunnin verran. Mutta tämä on elämää, näin se nyt on.
Ei lapsi siihen varmasti koskaan totu, kun ei ole tähänkään mennessä, vaikka tämä on ollut tilanne viimeiset puolitoista vuotta.
Mutta ehkä tämä maisemanvaihdos, se että olemme täällä vain hetken, mutta emme siltikään lomalla, tämä saa tunteet taas pintaan.
Tuo muistot lomasta, niistä päivistä kun isä oli siinä kokoajan, jakamassa päivien seikkailuita.

Tänään minä olen hidas. Kaksi kuppia teetä. Jugurttia ja hedelmiä. Päivän suunnitelman tekoa.
Yritän miettiä iltaruokaa valmiiksi, pää lyö tyhjää. Tuijotan takapihalle jonka nurmikko on hoidettu ja vihreä, takapihalle jossa ei ole muuta kuin tuo nurmikko. Säntillisesti leikattu, siisti, mutta niin persoonaton.

Ylihuomenna vaihdamme majapaikkaa keskustaan. Ensin yksi yö hotellissa, sitten tutuille seuduille Prenzlauerbergiin. Mutta tänään vielä lähiöelämää, päätän.
Kävellään vielä kerran näitä katuja pitkin, ihmetellään puutarhoja.

Otan suunnaksi neljän kilometrin päässä olevan lasten leikkipaikan joka kuitenkin aukeaa vasta kello kaksi.

Vaelletaan pitkin esikaupunkialueen katuja, läpi siirtolapuutarhoiden. Kaduilla näkyy muutamia ihmisä, purkamassa citymaastureitaan, lomalta palaamassa.

Teinejä kantamassa putkikassejaan olkapäillä kadoten isojen talojen ovista sisään.

Isojen talojen välissä niitä pieniä, tonttien nielemiä taloja. Niiden terasseilla eläkeläisiä polttamassa tupakkaa.

Isoja taloryhmittymiä jakavat metsät ja niiden välissä puikkelehtivat polut. Polkujen varsilla nokkosia ja kultapiiskuja. Siirtolapuutarhoida joiden pihoissa kasvaa myrkyllisiä ukonhattuja ja risiiniä. Siirtolapuutarhamökeissäkin osa on vaaleaksi rapattuja kivitaloja, joiden pihassa on suihkulähteet, toiset ovat pellistä ja lastulevyistä rakennettuja mökkikyhäelmiä. Pihoilla kypsyvät tomaatit ja saloissa liehuvat eri maiden liput ja kuntien viirit.

Yhden pienen metsäpätkän keskeltä löydämme yrttipuutarhamyymälän. Kasvihuoneessa kasvavat tomaatit ja lapset jäävät ihmettelemään automaattisesti avautuvia kattoikkunoita, jossain rikkaruohjoen keskellä olevien istutuslaatikoisen keskeltä nousee vahva suklaamintun tuoksu. Kastelujärjestelmä roiskuttaa echinaceoiden ja tsinnioiden päälle vettä, ilman täyttää kuuman maan ja oreganon haju.

Jatkamme matkaa, emme ymmärrä kiittää naista joka komentaa koiransa polun sivuun meidän sivuuttaessa hänet, saamme peräämme kiukkuisen saksankielisen toruryöpyn. Käännyn ja nolostuneena kiitän. Nainen tuhahtaa ja jatkaa matkaa. Pieni tyttö minussa punastuu, aikuinen nainen minussa kohauttaa olkapäitään, aina ei voi osata.

Halpakapppa Netto, mitään mitä tarvitsisi ei oikein löydy. Ostan lounaaksi hedelmiä ja lapsille tuoreet sämpylät. Iltaruuaksi riisiä ja hapanimeläkasteiketta. Ei löydy paistettavaa juustoa eikä oikein muutakaan mitä haluaisin. Lapset hermostuvat, Kuopus huutaa pissahätää. Maksetaan kassoilla ostokset, kassalla nuori tyttö varmistaa etten halua ostaa tupakkaa. Enkä varmasti.

Löydetään taas pieni leikkipuisto, hiekkaa ja leikkitelineitä. Niitä on täällä paljon. Mutta ei leluja. Se on Suomalainen ominaisuus. Asia johon turtuu mutta jonka puuttumisen huomaa tuntuvasti aina Suomen ulkopuolella.

Istumme penkeillä ja syömme laihaa lounasta. Kuplavesipullo on vuotanut ja kangaskassi on märkä, onneksi siinä ei ollut mitään muuta kuin lasten nenäliinat ja laastarit.

Matka jatkuu nyt läpi harmaiden nelikerroksisten kerrostalojen. Parvekkeilla vaaleanpunaisia pelargonioita muoviastioissa, etupihoilla ruosteisia autoja ja pyöriä vääntyneillä ohjaustangoilla. Askelmittari näyttää jo yli viittä käveltyä kilometriä, oikopolut ovat osoittautuneet matkan pidentäjiksi, mutta aikaa on kulunut niin että olemme lasten seikkailupaikan edessä vain viisi minuuttia etuajassa.

Sisätiloissa tuttuus valtaa minut. Näihin me olemme tottuneet amerikassa. Valtaviin olohuoneisiin joissa lapset saavat seikkailla ja aikuiset istua pöytien ääressä lukemassa tai tekemässä töitä.

Pomppulinna yhdessä nurkassa, oikeaa hiekkaa sisältävä hiekkalaatikko toisessa, ympärillä seikkailu ja temppuratoja monessa tasossa. Legoja laatikoissa, naamiaisvaatteita toisessa.

Yhdestä ovesta pääsee ulos jossa on trampoliini, vesiaiheinen hiekkalaatikko ja pieni koivumetsä täynnä riippumattoja.

Lapset katoavat huoneiden sokkeloihin ja minä istuudun pöydän ääreen kirjoittamaan. Siirrän sivuun ruokalistan jossa on saksalaiseen tapaan listattu lasten ruuat, virvokkeet, oluet ja viinit.

Ilman häpeää, ilman outoutta.

Kahden ja puolen tunnin riehumisen jälkeen lapset ovat valmiita kotimatkalle. Kävelemme junaradanviertä, ohitse kukkaniittyjen ja kadulle nostettujen pöytien joissa on tarjolla vihanneksia halvalla. Maksun voi suorittaa pieneen rasiaan tai hillopurkkiin.

Ohitse hevostallien ja hevosaitauksia reunustavien ränsistyneiden matalien vajojen joiden sisällöstä ei varmaan omistajakaan ole täysin selvillä. Ohitse tienpientareiden joilla pietaryrtti ja hiirenvirna houkuttelevat perhosia lentelemään ilta-auringossa. Ylitse rautatiekiskojen jonka molemmin puolin kasvaa tyrnipensaita hopeisena hohtaen, oranssit marjat oksissa kiiltäen.

Pitkin jo tutuiksi käyneitä katuja, ohi hassun pellepatsaan, kohti väliaikaiskotia.

Nämä päivät ovat olleet niin hyviä, niin tervetulleita. Mutta valehtelisin jos väittäisin etten odota jo huomista, sitä että nämä seikkailut sisällyttävät Puolison. Sitä että ehkä huomenna pyyhimme nämä lähiön pölyt jaloistamme ja annamme junan viedä itsemme syvemmälle Berliinin sykkeeseen.