Matka jatkuu
Herään ennen kellon soittoa.
Hiljaista.
Painan silmät kiinni ja hengitän, sydän lähtee silti pamppailemaan.
Tänään selviää nyt meidän seuraavat liikkeet.
Tänään meillä on viisumihaastattelu.
Kello on 7.25.
Käyn käynnistämässä auton, putsaan lumet, sormia paleltaa…
Sisällä Puoliso juo teetä.
Emme puhu, emme vaihda sanaakaan.
Jäiset tiet, ihmiset ajamassa aamuruuhkassa töihin.
Kukaan ei voi tietää että me olemme matkalla kuulemaan onko tämä vuoden odotus nyt ohitse.
Ajan sataman ohitse, liikennevalot vaihtuvat keltaiseksi juuri kun olen kohdalla, ajan läpi, koska jarruttaminen saisi aikaan enemmän vaaraa.
Seuraavasta risteyksessä on poliisiauto joka kääntyy peräämme. Kiroilen mielessäni. Ei kai nyt tuosta voi saada sakkoja.
Ajan rauhallisesti eteenpäin. Poliisi seuraa pitkin rantatietä, ei poikkea sivukujille mutta ei myöskään väläytä valojaan.
Hengitän ja lasken sataan.
Käännyn Ursulan kahvilan parkkipaikalle. Poliisi jatkaa matkaa, hengitän syvään.
Puoliso vilkaisee minua, hymähtää kun selitän että pelkäsin poliisin pysäyttävän meidät.
Aurinko nousee meren takaa.
Meri on jäässä, Kaivopuisto on hiljaa.
Katson lasin läpi virkailijaa.
Yritän lukea hänen kasvoistaan jotain merkkiä siitä mikä hakemuksiemme lopputulos on.
Hän ei anna itsestään mitään.
Kyselee Puolisolta työnkuvaa, työnantajaa.
Varvistelen nähdäkseni minkälaisia leimoja hän leimaa papereihin.
Kädet hikoavat. Lopulta virkailija kokoaa paperit, katsoo meitä ja ilmoittaa viisumihakemusten olevan hyväksytty.
Katson häntä epäuskon vallassa, soperran kiitoksen ja käännymme aulaan.
Kyyneleet kihoavat silmiin kun halaan samassa tilanteessa olevaa pariskuntaa, joka vielä odottaa vuoroaan.
Kävelemme kohti Cafe Ursulaa, aurinko värjää pilviä keltaiseksi, taivas on sininen, pakkanen nipistää poskia.
Tartun Puolisoa kädestä.
Katson silmiin.
Hämmennys, ristiriita paistaa hänen silmistään.
Helpotus, onni.
Sen piti kestää viisi viikkoa, kesti 52.
Vuoden.
Vuosi limboa.
Nyt se on ohitse.
Jäljellä on outo, tyhjä olo.
Haikeus iskee jostain taka-alalta. Tuntuu oudolta ajatella lähtöä, vaikka sitä onkin juuri odottanut.
Mutta nyt me pääsemme taas ilmaan, lentämään, jatkamaan matkaamme.
Määräämän itse elämästämme.
Palaamaan Suomeen kun itse päätämme. Ja sitten kun päätämme palata takaisin Suomeen niin me voimme pakata sydämet mukaan. Mutta nyt on on meidän aika kävellä nämä retket ensin loppuun.
Nostamme maljan, hymyilemme.
Ulkona tuuli pöllyttää lunta jäällä.
Seikkailu jatkuu.
Pieni lintunen minussa taisi juuri saada siipensä ojennukseen ja tekee jo lentoharjoituksia kohti korkeutta.
Kalifornia, täältä me taas tulemme.
Viikunapuu Palo Alton kodin takapihalta, täältä minä tulen.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
