Lupa unelmaan – lapsen oikeuksien viikko
“Ai unelma? minä haluan tutkia tulivuoria ja merta. Ja matkustaa taas takaisin Hawaille” vastaa Kuopus kun ennen tuutulaulua kysyn häneltä mistä hän unelmoi.
Esikoinen on yläsängyssä hiljaa. Jään odottamaan tietäen, että joskus lapsi vain kaipaa aikaa pohtiakseen vastausta.
Tällä viikolla vietetään Lapsen oikeuksien viikkoa. Vuoden 2020 teemana on unelmat. Se on ihana teema. Unelmoiminen on asia, jonka me usein otamme itsestäänselvyytenä, mutta lopulta se on asia joka on etuoikeus. Että voi luottaa elämään niin paljon, että näkee siinä tulevaisuuden. Että voi kasvaa ympäristössä, joka sallii unelmoinnin. Ettei elämälle tarvitse vain alistua, vaan se ihan oikeasti antaa luvan unelmille ja joskus jopa niiden toteutumisellekin. Ylipäätään se, että on tulevaisuus josta unelmoida.
Kun tein vuosia sitten töitä Intian Sos-lapsikylässä nuorten kanssa me puhuimme paljon unelmista. Puhuimme unelmoinnista ja siitä miten nämä nuoret olivat oppineet unelmoimaan vasta muutamia vuosia sitten. Yksi nuori kertoi minulle, että hän asui ennen lapsikylää kadulla, eikä siellä ollut tapana ajatella edes huomista. “Unelmointi oli vaarallista”, hän sanoi. Se vei fokuksen siitä hetkestä mikä oli tärkeä eloonjäännin kannalta, nykyisyydestä. Vasta kun hän oli asunut jo muutaman vuoden lapsikylässä, hän alkoi luottamaan, että tulisi huominen. Ja vasta sitten hän uskalsi unelmoida. Nuoren unelma oli saada koulut menestyksekkäästi loppuun ja päästä töihin. Löytää puoliso ja saada lapsia ja koti. Kun kysyin unelmoiko hän mistään hassusta totesi hän “unelmoin joskus siitä, että olisin niin rikas, että voisin auttaa kaikkia katulapsia Intiassa. Ja sitten unelmoin siitä, että saisin vielä jonain päivänä maistaa ananastikkaria.”
Mietin mistä minä unelmoin lapsena.
Jossain vaiheessa alle kouluikäisenä unelmoin, että aikuisena perustaisin sikalan. Sikalan tuotoilla kerroin vanhemmilleni ylläpitäväni heidän elinkustannuksia, koska tottakai minä asuisin edelleen vanhempieni kanssa.
Kuusivuotiaana unelmoin, että pääsisin näkemään Claude Monetin kotitalon Pariisin liepeillä. Tämän unelman minulle toteutti kummitätini kun täytin 12 vuotta. Hän vei minut Pariisiin, jossa kiersimme kaikki näyttelyt ja galleriat joissa oli esillä Monetin töitä ja lopulta matkustimme junalla myös taiteilijan kotitaloon. Se oli yksi lapsuuteni suurimmista unelmien täyttymyksistä. Monet oli idolin ja esikuvani taiteilijana.
Minä olen elänyt turvassa ja minulla on ollut lupa unelmoida. Hyvin, hyvin monet unelmani ovat myös toteutuneet. Unelmoin toki joskus lapsena myös, että olisin äärettömän viisas tai lahjakas jossain. Keskivertolapsenan oli mielestäni ajoittain raskasta elää.
Ylimääräistä viisautta tai lahjakkuutta ei universumi ole minulle tänä hetkenä vielä tuonut mutta paljon kaikkea muuta se on minulle antanut.
Unelmat ovat tärkeitä. Silloinkin kun ymmärtää niiden olevan vain unelmia. Usein kuulen ihmisten sanovan, että unelmat ovat kauniita vain niin kauan kun ne eivät ole totta. Tähän minä taas en usko. On unelmia, jotka voivat olla äärettömän kauniita myös toteutuessaan.
Kun asuimme vielä Lontoossa, tuli isäni eräänä syksynä luoksemme ja minä lähdin hänen kanssaan Skotlannin ylämaille viikoksi patikoimaan.
Eräänä iltapäivänä takanamme oli 20km vaellusta rinkat selässä tihkusateessa. Seisoimme valtavan kanervameren laidalla ja katselimme miten taivaalla oleva pilvimassa repesi ja aurinko tunki säteensä kohti punertavaa kanervamerta. Oli vain ylämaiden jylhä luonto ja me. Isäni seisoi vierelläni ja katseli alas laaksoon. Hän tarttui minua olkapäästä ja sanoi: “Tästä minä olen unelmoinut.” Vilkaisin häntä ja totesin naurahtaen “Aika pieni unelma lopulta.”
Isäni katsoi minua ja totesi hiljaa “Siskosi kuoleman jälkeen minä lakkasin unelmoimasta suuria.”
Tuo hetki palaa mieleeni joka kerta kun ajattelen unelmia ja niiden toteutumista tai kuolemista pois.
Jokaisella lapsella tulisi olla lupa unelmoida. Unelmoida suuria ja mahdottomiakin asioita.
Se kertoo turvasta, se kertoo ettei lapsen elämässä ole vielä tapahtunut mitään peruuttamatonta. Unelmat kertovat luottamuksesta elämään ja tulevaan.
“Minä unelmoin siitä, että kaikki ihmiset saavat olla juuri sitä mitä haluavat. Ja siitä, että minulla olisi oma huone” kuuluu yläsängystä valojen jo sammuttua. Hymyilen pimeään. Suuria ja pieniä unelmia. Unelmia tulevasta. Meidän lapsilla on luotto tulevaisuuteen.
Minä unelmoin yhteiskunnasta, jossa jokainen lapsi uskaltaa unelmoida.
Sen unelman toteuttamiseen tarvitaan meistä jokaista.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
