Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Lupa olla hetken rikki

19.04.2017

Avaan silmäni ja ensimmäinen ajatus joka tulee mieleeni on:
Edelleen täällä.
Perkele.

Koneellinen ilmastointi humisee hiljaa katon rajassa. Makaan hiljaa valkoisissa lakanoissamme, kuiva ilma kutittaa kurkkua ja saa silmät kirvelemään. Eilisen kuuden tunnin ajomatkan aiheuttama jännityspäänsärky vihloo ohimoita.

Nousen hiljaa ylös sängystä ja vilkaisen kelloa. 6.40
Otan lipaston päältä lenkkivaatteeni ja kävelen keittiöön. Juon lasin vettä ja pukeudun.

Askel askeleelta lihakset lämpiävät.
Päänsärky ei väisty.
Eikä itkuisen vittuuntunut olotila.

Eilen kotimatkalla kun olimme pysähtyneet Varkauden Teboilille syömään iltapalaa ja minä olin juuri matkalla vessaan vaihtamaan lapsille yövaateita jotta he voisivat nukahtaa autoon, puolisoni lukee puhelinta ja kertoo minulle uusimmat viisumi tiedot. Lyhyesti ja ytimekkäästi, odotusta olisi edessä vielä ainakin kuukausi.
Kävelen turtana lasten kanssa vessaan. Takani pelikoneet pitävät pimputtavaa ääntä ja pizzan haju leviää koko huoltamoon. Kävelen pöydän ääressä olevien teinien ohitse, viereisessä pöydässä juo kahvia peri suomalainen mies, lippalakki päässä, kasvot ahavoituneet, mustat saappaat jalassaan.
Kun riisun lasten päivävaatteita ja kehotan käymään iltapissalla, nielen hapanta makua kurkussani. Kyyneleet kihoavat silmiini ja hetkeksi istahdan pöntön päälle ja lasken pääni käsiini. Minä en jaksaisi enää. En tätä leikkiä siitä että tämä olis meille vain mukava seikkailu, en tätä arjen ylläpitämistä väkisin. En sitä että joudun lohduttamaan Esikoista joka kyyneleet silmissä pakkaa laukkuaan valmiiksi jotta voisimme jo lentää takaisin Palo Altoon. Minä en jaksa.

Tuijotan harmaata huoltoaseman vessan seinää ja kiroilen mielessäni.
Tätä minä en allekirjoittanut.
Tähän soppaan minä en lupautunut.

Koitan miettiä ketä voisin sättiä, koitan miettiä ketä tästä nyt muka voisi syyllistää, enkä keksi ketään.
Ei tämä ole kenenkään syytä.
Ei kukaan meitä halua kiusata.
Mutta samalla en ole ihan varma ymmärtääkö myöskään kukaan mitä tämä oikeasti tekee meille. Tämä epävarmuudessa ja epätietoisuudessa roikottaminen. Ja vaikka ymmärtäisikin, mitä kukaan tälle tilanteelle voi?
Ajamme loppumatkan hiljaa.
Auto täyttyy minun ja puolison syvistä huokaisuista ja tyhjistä katseista.
Ei ole sanoja jotka kuvailisvat turhautumistamme.
Ei ole sanoja jotka lohduttaisivat.

Keitän puurot, katan pöydän. Katselen maljakohin pystyyn kuolleita tulppaanikimppuja. Ajattelin ettei uusia enää tarvita.
Ajattelin ettei enää tarvitsisi yrittää tehdä tätä paikkaa viihtyisäksi.
Luulin että ihan kohta päästäisiin omaan kotiin.
Sinne missä on omat tavarat. Lasten ystävät, harrastukset.
Missä meidän tavaramme ja kahta vaatekertaa laajemmat pukeutumismahdollisuudet.

Puoliso lähtee töihin. Katsoo silmiin ja suutelee ennen lähtöä.
Lapset rakentavat majaa olohuoneeseen enkä minä jaksa välittää että he ovat tyhjentäneet keittiön astiakaapin sohvan päälle ja taakse.
Ihan sama.
Hieron vihlovia ohimioitani ja kirjoitan kalifornialaisten äitien chatti ryhmään:
Minulla on kamala hedari.
Lapset poukkoilee.
Minua ei kiinnosta.
Pitää lähteä ulos ja kauppaan.
Voisin myydä noi ja karata autiolle saarelle mököttämään.

Lopulta kerään voimani ja puen lapset.
Kävellään kaupungin halki kauppaan. Ostetaan ruokaa. Ärsyyntyneenä valitsen tuotteita joita tiedän että niiden kuluttamiseen kuluu viikkoja. Mutta mitä muita vaihtoehtoja minulla on?
Kuin odottaa.
Ja yrittää pärjätä.
Ihmiset yrittävät lohduttaa, sanoa että ota tämä lomana.
Tästä on kuitenkin loma kaukana.
Puoliso on päivät töissä.
Minulla ei ole täällä mitään verkostoa kenen kanssa viettää aikaani päivisin.
Enkä rehellisyyden nimissä jaksa sellaista ruveta myöskään kokoamaan, en kun emme lainkaan tiedä kuinka kauan tai vähän aikaa me täällä olemme.
Lapset ikävöivät kotia, fyysistä paikkaa jossa on heidän lelunsa. Josta lähtiessämme helmikuun lopulla, lupasimme että palaamme ihan kohta. Että käydään vain Suomessa olemassa pieni hetki. Nähdään Ukkia ja mummeja. Sitten taas takaisin. Ihan hetki vain.
Esikoinen ymmärtää jo että se hetki on jo tuplaantunut.
Että pitäisi jo olla takaisin.
Ikävöi pyöräänsä.

Minä tiedän että on myös muita samassa tilanteessa. Mutta ei heidän kurjuutensa minua lohduta, päinvastoin.
Ja minä tiedän että olen edelleen hyväosainen. Minä tiedän että monella on asiat elämässä niin kovin paljon huonommin.
Mutta tänään se ei lohduta.
Tänään se ei käännä kelkkaa.

Tänään minä en jaksa.

En jaksa tätä voimattomuutta siitä että minun oma elämäni ei ole minun määrättäväissä.
Että minun oleminen, meidän lastemme henkinen hyvinvointi on joidenkin ihmisten käsissä jotka pyörittelevät papereita toimistoissaan.
En ja jaksa nähdä vain tämän sivupolun hyviä puolia. En jaksa uskoa että tämäkin kokemus vahvistaa meitä.

Ystävä kirjoitta että pitkällä tähtäimellä tämäkin kokemus kasvattaa teitä ihmisinä.
Tuijotan lasipalatsin aukiota ja mietin että juuri tänään minä voisin kasvaa vähän vähemmän, ja se olisi ihan ok minulle.

Iltapäivällä mennään ostamana lapsille kevättakit. Talvihaalarit ovat jo liian kuumat. Jotain muuta pitää saada tilalle.
Kävellään pitkin Tokoinrantaa ja katsellaan lokkeja. Aurinko loistaa veden pinnasta ja saa meidät siristelemään silmiämme.
Minä tiedän että täällä olossa on paljon hyvää.
On perhe.
On ystävät.
On mahdollisuus viettää parisuhdeaikaa.
On aikaa olla ystävän kanssa jolla hiekka tiimalasissa vähenee.
On mahdollisuus tehdä vähän omia töitä.

Mutta kun on täällä yksinäistäkin. Vaeltaa pitkin näitä katuja, olla puhumatta kaliforniasta, sillä ketä se oikeasti edes kiinnostaa, se elämä siellä, ne ihmiset, leikkipuistot, hiekkarannat.
Täällä on eri kuplat.
Ja me emme vielä halua palata tähän kuplaan.
Meidän kuplamme on nyt vielä muualla, sen matka on kesken.
Meidän koti on muualla ja me roikumme tässä välitilalimbossa yrittäen pysyä rauhallisina, aikuisina ja kärsivällisinä.
Lapset juoksevat Tokoinrannan hiekkatietä pitkin kohti kahvila Pirittaa. Juodaan teetä ja kaakaota ja katsellaan Helsinkiä.
Se on kaunis.
Kevät herättää kaupungin eloon.
Meillä on täällä ystäviä, perhe.
Miehellä työ.

Mutta minulla ja lapsilla ei juuri nyt, tällä hetkellä ole täällä oikein mitään kiintopistettä.
Me vain leijumme tässä tutussa paikassa kuin vieraat.
Se on viehättävää hetken.
Sitten se muuttuu raskaaksi.

 
Keitän iltaruokaa ja katselen lakastuneita tulppaaneita. Niissä on värit edelleen tallella.
Ne ovat hauraat ja kauniit.
Niin kuin tämä hetki, tämä elämä. Tämä minun ainoani.
Se on kaunis, kaiken tämän rankkuuden keskelläkin, tottakai se on aina kaunis.
Mutta tänään minä annan itselleni luvan olla myös väsynyt, kyyneleet silmissä ja rikki.

Huomenna minä ostan uudet tulppaanit.
Huomenna minä taas jaksan.
Huomenna minä vien lapset puistoon
Hymyilen ihmisille ja sovin leikkitreffit, huomenna minä olen taas reipas.
Tänään en.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *