Lapsi mukana töissä

Vanhemmuuden mukana tuomia ihmettelyn aiheita arjessa, osa VII: Lapset ja työelämä

Tänään vietetään Lapsi mukaan töihin päivää.
Olen itse ollut aina ollut sitä mieltä että lapsen on hyvä tutustua vanhemman työhön ja tietää mitä hän tekee päivät kun on poissa kotoa.

Tähän voisi nyt kirjoittaa jonkun saarnamaisen luennon jossa kertoisin miten aikoinaan lapset olivat aina vanhempien mukana töissä maatiloilla jne.
Mutta ajat ovat muuttuneet.

On töitä joissa lasten mukanpito on edelleen helpompaa, ja toisia töitä joissa se on haastavampaa. Täysin mahdotonta se ei ole mielestäni oikeastaan koskaan.
Avataanpa tätä mielipidettäni hiukan.

Pidän itse lapsiamme mukana hyvin usein töissä. Kun puutarhasesonki on päällä ja teen sen alan töitä (puutarhasuunnittelua ja fyysistä puutarhurin työtä) lapset ovat aina olleet mukana. Vauvana he olivat selkääni sidottuna tai makoilivat viltillä vieressä, tai nukkuivat rattaissa. Mitä isommaksi he käyvät sitä helpomaa heidän kanssaan näissä töissä on. Nykyään heistä on välillä jopa ihan oikeaa konkreettista hyötyä. Mutta he viihtyvät myös vallan mainiosti omia asioita puuhtaten pihojen ja puutarhojen nurkissa samalla kun minä teen “oikeita” töitä.

Lapset ovat kulkeneet mukana myös valokuvauskeikoillani ja on ollut vain harvoja tilanteita kun en ole heitä ottanut mukaan. Koska he ovat olleet siinä pienestä asti, ovat he tottuneet tilanteeseen jolloin minä en voi antaa heille huomiota vaan minun on keskityttävä johonkin aivan muuhun. Aina tämä ei mene nappiin. Myönnän. On kertoja kun minusta on lähinnä tuntunut siltä että lapseni pilaavat palaverini tai kuvaukseni aivan tahallaan.
Mutta 9/10 kerrasta en edes ajattele heitä taakkana.

Kun vedän työpajoja, koulutan ihmisiä tai opetan valokuvausta olen pitänyt lapsia mukana aina mahdollisuuksien mukaan. On ollut myös tilanteita joissa en ole heitä halunnut, kohderyhmän takia voinut, ottaa mukaan.

Minun työni on kuitenkin konkreettista. Tiedostan sen vahvasti. Lapseni näkevät suhteellisen selkeästi mitä teen. Puutarhurin työssä se on selkeintä ja helpoiten ymmärrettävää. Niin kutsutut duunarihommat ovatkin varmaan ne konkreettisemmat työt joista lapsen on helppo ymmärtää ja joihin lapsi on helppo ottaa mukaan. Opetus ja työpajatyöt ovat lapsille jo hieman hankalammat ymmärtää. Että ihan oikeasti se on minun työtäni puhua näille ihmisille. Myöskin lapsen osallistaminen vaikeutuu mitä enemmän työ siirtyy ajatustasolle ja tietokoneille. Kun kirjoitan, en kykene osallistamaan lapsiani siihen mitenkään.

Maailmassa on nykyään yhä enemmän työtä johon on vaikea osallistaa lasta.
On myös paljon työtä joka ei avaudu edes muille ihmisille joten miten se sitten avautuisi lapselle.

Maailma on täynnä hienoja titteleitä joiden taakse on helppo piiloutua. Jos opettaja luokassa kysyy mitä vanhempasi tekee työkseen, ei “on diplomi-insinööri” tai “tietohallintopäällikkö” kerro kovin paljoa kenellekkään. Ei edes aikuiselle, saati sitten lapselle.
Itse pidän kuitenkin oleellisena ja tärkeänä että lapsi tietää mitä vanhempi tekee työkseen.
Yksinkertaistettuna toki, silloin kun asiaa on vaikea selittää kaikissa vivahteissaan.

Esikoinen on viime aikoina yhä useammin kysynyt mitä Puoliso tekee päivisin. Hän kysyy iltapala pöydässä “Mitä sinä teitä tänään töissä” Ja haluaa siihen vastauksen. Vaikka se sitten olisikin jokin yksinkertaistettu selitys siitä mitä Puolison päivä piti sisällään. Mutta lapsi kokee tärkeäksi tietää mitä vanhempi tekee ollessaan poissa.

Ennen Kaliforniaan muuttoamme Puoliso piti työelämänsä ja yksityiselämänsä selkeästi ja tiukasti erillään. Se on erittäin yleistä suomalaisessa työkulttuurissa eikä oikeastaan ihmetyttänyt minua. Esikoinen kuitenkin jo silloin koki hankalaksi sen että isä lähti päiväksi jonnekin pois hänen luotaan. Hän usein jo silloin kysyi miksi isä haluaa mielummin olla poissa kuin hänen kanssaan.

Muutettuamme Palo Altoon tilanne paheni hetkeksi siihen pisteeseen että joka aamu Puolison lähdettyä Esikoinen itki lohduttomasti eteisen oven edessä ja ei voinut ymmärtää miksi Puoliso halusi lähteä pois kodista tekemään jotain tietokoneella ja olemaan muiden ihmisten kuin meidän kanssamme.

Tilanne helpottui oikeastaan vasta kun Puoliso alkoi ehdottaa että tulemme käymään säännöllisesti hänen työpaikallaan.
Siitä siis alkoi meidän säännöllinen perjantai lounaamme Puolison työpaikalla. Olen äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä että amerikkalainen työkulttuuri ja ennen kaikkea Puolison työpaikka mahdollisti tämän meille.

Sitä mukaan kun lapset alkoivat nähdä missä Puoliso tekee töitä, tutustuivat hänen työkavereihinsa ja konkreettisesti näkivät ihmiset tekemässä töitä tietokoneidensa edessä (erityisesti koodarit tekivät lapsiin vaikutuksen) helpottui Esikoisen eroahdistus. Hän alkoi ymmärtää missä isä oli, hänen oli helpompi käsitellä Puolison päivittäistä poissaoloa koska kykeni kuvittelemaan mitä hän teki ja kenen kanssa.
Ero lapsen aikaisempaan käytökseen oli huikea.

Nyt kun olemme olleet taas Suomessa, johon tämä tällainen avoimen työpaikan kulttuuri ei oikein edelleenkään tunnu istuvan olemme taas tulleet tilanteeseen jossa Esikoinen on alkanut aamuisin kysymään mihin isä oikein menee. Ja kenen kanssa hän tekee töitä kun ne työkaveritkin on siellä Amerikassa.

Olen monta kertaa ajatellu,t että hänelle tekisi hyvää päästä täälläkin käymään Puolison töissä olemassa, mutta vaikka toki missään nimessä tämä ei ole kiellettyä, on kynnys silti suurempi, koska kulttuuriero siinä kuinka normaalia perheen on pelmahtaa työpaikalle on niin täysin erilainen.

Nykaikana puhutaan myös paljon työelämän ja lasten yhdistämisen hankaluudesta. Helppoa tietä siihen ei varmasti ole, mutta itse kokisin tärkeänä muutoksena nykyiseen malliin sen että työ ja yksityiselämän rajat avattaisiin. Että yksityiselämä saisi alkaa näkymään tietyllä tavalla myös töissä ja työelämä yksityselämässä. Minulla itselläni työelämä ja yksityiselämä ovat oikeastaan lähes samaa asiaa. Olen kauan aikaa sitten lakannut yrittämästä edes erotella niitä toisistaan. Teen töitä kun kykenen siihen, työt tulevat jatkuvasti iltoihini, aamuihini, viikonloppuihin, mutta samoin tulee yksityiselämäni työelämäni keskelle. Lapseni kulkevat mukana, oli heillä sitten huono päivä tai hyvä. Muokkaan työskentleyäni heidän mukaansa niin pitkälle kuin kykenen,  välillä alisuoritan varmasti juuri sen takia että he ovat mukana, toisaalta olen aina saatavilla koska en erittele elämääni kahteen eri sektoriin.

Koen että lapselle on tärkeää kyetä hahmottamaan missä vanhemmat viettävät päivänsä, kenen seurassa he ovat ja mitä he noin suurinpiirtein tekevät. Lapselle tuntuu riittävän tieto että vanhempi tekee asioita tietokoneella/suunnittelee taloa/ järjestää kokouksia tai mitä ikinä ammatti tai työnkuva sitten pitääkään sisällään noin niinkuin pääpiirteittäin.

Tämän takia pidän tämän päivän kaltaisia “Lapsi mukaan töihin” päiviä todella tärkeänä.
Toivoisin kuitenkin että tällaisia päiviä ei edes tarvitsisi järjestää vaan että hiljalleen Suomenkin työkulttuuri avautuisi niin että olisi normaalimpaa ja helpomaa että lapsi voisi piipahtaa vanhemman työpaikalla ilman että se vaatisi mitään eritysjärjestelyä.

Toki ymmärrän ettei lapsi voi tulla sairaalaan vaikkapa kirurgin työpäivää seuraamaan. Mutta on kirurgillakin lounastauko, lapsi voi silloin olla käymässä työpaikalla ja hänelle voidaan näyttää missä vanhempi työskentelee.
Ei lapsen tarvitse välttämättä nähdä konkreettisesti mitä  vanhempi tekee työkseen. Tärkeämäpää on konteksti työn ympärillä.

Miten teillä kotona, tietääkö lapsenne mitä te teette työksenne?
Käykö hän koskaan teillä töissä? Onko edes kiinnostunut siitä?
Miten itse koette lapsen ja työnteon yhdistämisen tärkeyden?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com