Lapseni, muistatko sinä tämän

Julkaistu 20.3.2018

Rakkaat lapsemme, muistatteko te tulevaisuudessa lapsuudestanne vihreänä loistavat kukkulat, lehmät laiduntamassa niiden rinteillä, haukat liitämässä niiden yllä?Piirtyvätkö mieliinne leveät monikaistaiset moottoritiet, joita pitkin tuhannet ja tuhannet autot kiitävät päivän jokaisena hetkenä.

Muistatteko te kapeat ja serpentiinimutkalle kääntyvät tiet kukkuloiden ylitse, ylös, ylös, ohitse suurien rauta- ja puuporttien, ohitse mystisten hirsitalojen ja postilaattikko keskittymien keskellä varjoista ja tiheää metsää, aina korkeammalle kukkulalle, syvemmälle metsään, missä tuoksuu multa, kylmä vesi ja jokin taikuus.

Metsässä punapuiden jättimäismäisen koon, hämärän, ja valon joka paistaa lehvästöjen läpi jostain kaukaa. Puut kurkottavat niin ylös kohti taivasta että pää pitää laittaa takakenoon nähdäkseen latvan. Eukalyptys tuoksuu ja jossain huutaa aina joku lintu.

Toivon teidän muistinne kätköissä lymyävän mielikuva sen samaisen tien tavasta kiemurrella kukkulan toista laitaa alaspäin. Toivon, että te muistatte sen miten meri kimmeltää kukkuloiden toisella puolella sinisenä, vasten kirkasta pilvetöntä taivasta.

Toivoisin, että te muistaisitte ne lukuisat ajomatkat halki Piilaakson, ohitse hevosfarmien, taimikauppojen, artisokkapeltojen ja eeroosion ja kuivuuden nuolemien okran väristen kukkuloiden.

Toivoisin, että te hymyilette muistaessanne maaliskuiset päivät meren rannalla, aaltojen pauhun, lokkien huudon, mustarastaiden laulun ja vienon kalan tuoksun rapujen mädäntyessä rantahiekalla. Toivoisin, että teidän uniinne palaa se tunne miltä tuntuu, kun tuuli heittää hiukset sekaisin, varpaat uppoavat lämpimään hiekkaan ja hamapaisa rahisee.

Sillä tänne me teidät toimme, elämään lapsuutenne vuosia. Luomaan muistoja. Rakentamaan itseänne ihmisenä, alkutaipaleellanne.

Luomaan muistoja ikävästä Suomeen, muistoja tuntemattomasta, muistoja uuden aloitamisesta. Muistoja luopumisesta, muistoja väliaikaisuudesta.

Me elämme teidän lapsuuttanne, rakennamme sitä pala palalta. Nytkin tällä hetkellä, tässä talossa, joka ei sulje yön kylmyyttä ulos, josta pääsee juoksemaan olohuoneesta suoraan takapihalle.

Me rakennamme teidän elämänne ensimmäisiä muistoja, muistoja siitä miten isä on aina töissä, äiti aina kotona. Muistoja siitä, että kaikkialle on pitkä matka. Muistoja elämästä, muistoja toiselta mantereelta, muistoja Suomesta, muistoja muualta.

Minä toivon että me onnistumme piirtämään kuvia kaikesta tästä kauniista:
Kolibrin siipien aiheuttamasta sirittävästä äänestä, palokärjen nakutuksesta aamuisin, asfaltin lämmöstä paljaiden jalkojen alla maaliskuun auringossa, kirkkaasta tähtitaivaasta.

Lapsemme, toivon, että jonakin päivänä te voitte kertoa muistoja siitä vapaudesta lähteä meren rantaan, juosta ystävien kanssa kilpaa pitkin pehmeää santaa jättäen pienet jalanjäljet aaltojen pyyhittäviksi. Toivon että muistatte hymyn minun kasvoilla, ilon silmissäni, hiljaisen kuiskauksen, jonka sanon teille meren pauhatessa edessämme; “meri, metsä ja kukkulat, ne tekevät minut onnelliseksi”.

Riittääkö korvaukseksi ikävästä muistot jasmiinin makeasta tuoksusta maaliksuun iltana, kun aurinko painuu kukkuloiden taakse värjäten taivaan purppuranpuaiseksi, riittääkö muisto isästä ulkona kanssanne korjaamassa rikkoutunutta polkupyörää iltakuuden jälkeen lintujen laulaessa iltalauluaan.

Riittääkö muistot pimeään asti jatkuneista viikonloppuilloista ystävien kotona, leikkitreffeistä puistoissa joissa vesi roiskuu vesiaiheista kuuman päivän viilennykseksi.

Riittävätkö muistot luonotpolujen varsilla nähdyistä peuroista, sadoista metsäretkistä eukalypytspuiden ja punapuiden juurien sekaan, muistot oliviipuun alla vietetyistä leikkipuistotunneista, korvaamaan itkut siitä että jäätte paitsi pääsiäisen vietosta Ukin ja Mummin luona. Riittävätkö muistot lime-tangeriinipuun hedelmistä tehdystä mehusta, joka on niin kirpeää että aina pitää vähän irvistää, muisto viikunapuun viikunoiden makeudesta ja mehusta joka valui pitkin sormia kun sen söi korvaaman sitä ikävää kun kaipaisi kerhokavereita leikkiinsä. Riittääkö muisto luumpuun kukinnosta kun se loisti valkoisena ennenkuin mikään muu puutarhassa oli edes lehdessä paikkaamaan Kaurilan Aseman yhteisöstä lähtemisen jättämää kaipuuta rinnassanne.

Kerrotteko ystävillenne tulevaisuudessa lapsuudesta jolloin asuitte paikassa jossa pesukarhu tuli kesäöinä katselemaan olohuoneen ikkunasta talon sisään, kaskaista jotka soittivat unilauluaan niin, että korvia huumasi.

Kerrotteko googleautoista ja matalalla lentävistä lentokoneista. Kerrotteko kylmistä aamuista jotka vetävät ikkunat huuruun ja saavat hengityksen höyryämään sisälläkin.

Kerrotteko onnen hetkistä, ilosta ja naurusta?
Koko sydämestäni minä toivon, että te kerrotte.

Koska silloin tämä kaikki on ollut hintansa veroista.
Koska silloin me olemme voineet antaa teille palasen kauneutta jonka haluammekin.
Me elämme joka päivä teidän lapsuuttanne, se on outo, erilainen, erikoinen.
Mutta se on teidän.
Ikioma.