One glass of milk, please

Kun ujosta lapsesta kasvoi reipas aikuinen

07.09.2017

Vein lapset aamulla läheisen leikkipuiston kerhoon.
Esikoinen oli kerhosta innoissaan, ei malttanut syödä edes aamupalaa ja pomppi lähes koko kahden kilometrin matkan vieressäni hoputten minua kävelemään nopeammin. “Minä olen kovin innoissani!” Hän hoki.
Hän myönsi myös vähän jänittävänsä, mutta ei liikaa.
Hymyilin lapselle. Mietin miten pitkälle olemmekaan päässeet hänen kanssaan näissä tilanteissa. Kuinka paljon ikä, kärsivällisyys ja hänen ujoutensa hyväksyminen onkaan muuttanut lasta.

Kerhon alkaessa ohjaajat tulevat esittäytymään. Kuopus takertuu minuun kuten hänellä on tällaisissa tilanteissa tapana. Esikoinen ujostelee selkäni takana, mutta tilanetta kestää vain hetken. Kohta hän on jo kertomassa innoissaan ohjaajalle kuinka olimme Berliinissä, miten hän on ollut isän kanssa huvipuistossa ja kuinka hänellä on jalassa juoksukengät.

Oli aika kun haaveilin vain tällaisista tilanteista. Aika kun Esikoinen löi kaikki jarrut pohjaan ja kieltäyti kaikesta mikä oli hänelle uutta. Meni paniikkiin ja itki vain ahdistustaan jos joutui uuden tilanteen eteen.

Amerikka on muuttanut lasta. Välitila on muuttanut lasta.

Esikoinen oppi, ehkä liiankin rankan kautta, että jos hän ei ole se joka ottaa aktiivisesti kontkatia, jää hän yksin. Hänen kaverikaipuunsa on ollut niin suurta, että  hänen on ollut pakko ylittää oma ujoutensa oma luonteenpiirteensä voidakseen muuttaa tilannetta.

Saatuaan omista itsensä ylityksistä positiivisia kokemuksia, hän on rohkaistunut tekemään niin uudelleen ja uudelleen.

Edelleen on tilanteita kun ujous lyö vasten kasvoja, rajuna ja kouriintuntuvana. Hetkiä kun lapsi lyö kaikki liinat kiinni eikä suostu liikkumaan mihinkään. Käpertyy syliin ja tarraa kaulasta kiinni paniikinomaisesti. On hetkiä kun näen että hän haluasi kokeilla jotakin uutta, lähteä johonkin leikkiin mukaan, mutta hänen oma ujoutensa estää sen.

Hetkiä kun näen oman lapsuuteni tuon lapsen silmissä. Niin selkeänä, niin vahvana että jokin minussa jopa vavahtaa.

Minulla oli ihana lapsuus. Minulla on parhaimmat vanhemmat,joita lapsi voi itselleen toivoa.

Minä olen luonteeltani myös ujo.
Olin jo lapsena.

Viikottainen kerho.
Olen alle neljävuotias.
Taksi hakee minut kotipihasta ja vie kerholle. Olen nimennyt mielessäni taksikuskin Onnimanniksi. Pidin hänestä, ilman että oikeasti osaan tarkalleen sanoa miksi. Hän tuntui turvalliselta. Taksin kyydissä oli lämmintä, pehmeää ja mukavaa. Toivon että matkat voisivat kestää ikuisuuden.
Kerhossa riisuin takkini ja kenkäni. Vetäydyin aina istumaan sellaisen puisen pöydän alle. Istun siellä ja katselen kuinka muut lapset leikkivät.
Alkuaikoina ohjaajat kävivät kyykistymässä viereeni ja juttelivat josko haluaisin tulla leikkimään. En halunnut. En uskaltanut. Omassa päässäni, mielikuvituksessani leikin muiden lasten mukana. Rakensin palikoista linnoja ja osallistuin piirileikkeihin. Todellisuudessa istuin pöydän alla seinään nojaten enkä poistunut sieltä edes syömään välipalaksi tarjoiltua suklaavanukasta. Kun tuli aika lähteä puin kengät ja takin päälleni ja hymyilin Onnimannille joka piti taksin ovea auki, kerhopäivän paras hetki oli edessä, taksimatka kotiin Onnimannin kyydissä.

Myöhemmin Pohjois-Karjalassa seurakunnan kerho kerran viikossa. Paras hetki kerhon aikana oli evästauko kun sain syödä isän laittamia eväitä ja juoda pullosta Ovomaltinea. Tässä kerhossa osallistuin kaikkiin ryhmätoimintoihin, leikin piirileikkejä ja viimeinen pari uunista ulos leikit. Ja vihasin jokaista hetkeä. Jokainen kontakti toiseen lapseen oli minulle raskas, vaati suunnattoman paljon ponnistuksia ja tuntui kamalalta. Omassa mielikuvitksessani minä olin toki se reipas pieni tyttö, joka iloisesti leikki mukana, tutustui toisiin lapsiin ja sai kavereita. Todellisuudessa kahlasin kerhon läpi itselleni asettaman pakkopullana, ilman että erityisesti pidin siitä.

Minä olin tarkkailija. Ja oikeastaan viihdyin tarkkailijan roolissa.
Yllä kuvaamissa tilanteissa tiesin kaikkien lasten nimet, tiesin heidän lempivärinsä ja mitä heillä yleensä oli eväänä. Tiesin miltä he näyttivät kun heillä oli pissahätä.
Mutta en minä tiedoillani mitään tehnyt, muuta kuin keräsin niitä omaan päähäni. Nautin siitä kun kykenin seuraamaan ihmisiä sivusta, tekemään huomioita, joutumatta itse olemaan vuorovaikutuksessa heidän kanssaan.

Minun ujouteni ei hellittänyt ennen kuin olin aikuinen.

Opettelin elämään ujouteni kanssa, opettelin miten sen voi työntää taka-alalle, miten sosiaalisista tilanteista selviää luonteenpiirteestä huolimatta. Asetin itseni uudelleen ja uudelleen tilanteisiin joissa jouduin ottamaan kontaktia. Minulla oli hyvin vähän ystäviä nuorena. Ystävystyminen tuntui olevan vaikeaa, nimenomaan se aloituksen teko, se tutustuminen. Se hetki kun sanoo toiselle ensimmäistä kertaa hei tehdäänkö jotain yhdessä?

Kävin kuvataidekoulussa, tosin sielläkin piirisin ja maalasin hiljaa itsekseni, en jutellut muiden kanssa mutta kuuntelin ahmien heidän tarinoitaan. Katselin miten muut nuoret ystävystyivät, miten he vitsailivat toisilleen ja nauroivat kovaan ääneen. Kuvittelin miten osallistuisin keskusteluihin, nauraisin mukana. Todellisuudessa istuin hiljaa maalaustelineeni takana ja maalasin.

Minun ujoudelleni annettiin tilaa. Kotona ja koulussa. Sain hyvin pitkälle olla juuri se kuka olin. Hiljainen ja ujo. Tutussa seurassa minusta kuoriutui välillä villi ja rääväsuinen. Mutta tilanteissa joissa oli paljon vieraita ihmisiä olin se vetäytyvä ja hiljainen lapsi ja nuori.

Ainoa paikka, jossa ujouteni ikäänkuin ohitettiin oli se yksi lasten/nuorten leiri johon varhaisteini-iässä osallistuin. Luulin osallistuvani kuvataideleirille. Olin pakannut laukkuuni maalaustarvikkeet ja piirustuslehtiön. Kun isän, joka toi minut leirille, auton takavalot vilkkuivat hiekkatien mutkassa, minulle selvisi että olen osallistumassa toimintaleirille. Tiedättehän sellaiset leirit joilla tehdään kaikkea mahdollista, kokeillaan erilaisia urheilumuotoja, seikkaillaan ryhmissä, hengaillaan ja pidetään mukava viikko. Minun painajaiseni.

Leirillä oli ensimmäisenä iltana leirikaste joka sisälsi ällön mönjän syömiset ja uittamiset järvessä. Mieluiten olisin paennut metsään sitä kaikkea. Päivät tarvoin läpi ja osallistuin pakollisiin ohjelmiin, vapaina hetkinä vetäydyin huoneeseeni lukemaan. Leirillä oli yksi puolituttu tyttö, hänen kanssaan vietin vähän aikaa. Mutta hänkin oli sosiaalinen, sai ystäviä, osasi nauraa ja pilailla. Minäkin olisin halunnut, mutta ujouteni esti sen.

Iltanuotiolla paistettiin muurinpohjalettuja, minä en uskaltanut avata suutani kun ohjaaja kysyi olivatko kaikki jo saaneet. En vaikka olisin halunnut. Istuin siis hiljaa ja menin nälkäisenä nukkumaan.

Keskiviikkona oli vanhempien vierailupäivä. Minun vanhempani eivät tienneet sellaisesta. Minä olin liian ujo pyytääkseeni keneltäkään lupaa soittaa kotiin ja kertoa että muiden lasten vanhemmat tulevat illalla ja tuovat mukanaan herkkuja. Kun vierailuaika tuli, istuin minä yksin sängyssäni ja luin kirjaa.

Kun äiti haki minut leiriltä ja kysyi oliko minulla ollut mukavaa vastasin “oli”. Enkä puhunut leiristä enää koskaan.

Vasta aikuisena kerroin miten kamala kokemus se oli ollut. Tämän leirin ohjaajat ovat ainoat kasvattajat joiden muistan käsitelleen minun ujouttani ehkä hieman huonosti.

Miten minä sitten pääsin ujoudestani yli.
En minä olekaan päässyt.
Olen edelleen ujo.

Ei ujo tarkoita, ettei olisi sosiaalinen.
Ei ujo tarkoita, ettei haluaisi tai osaisi olla ihmisen kanssa.
Ei ujo tarkoita myöskään, ettei sen luonteepiirteen omaava ihminen koskaan voisi oppia toimimaan vastoin sitä.

Ujous on luonteenpiire niinkuin muutkin luonteenpiirteet.
Ei se ole asia  joka katoaa, mutta se on asia jonka kanssa voi oppia elämään.

Olen kohdannut ujouteni ja tehnyt töitä päästäkseni sen ylitse. Mutta en minä olisi sitä yksin kyennyt tekemään. Minä olen tarvinnut siihen ympärille niitä osaavia ja ymmärtäviä aikuisia, jotka ovat antaneet minulle tilaa olla ja tulla.

Olin yhdeksännellä luokalla työharjottelussa kukkakaupassa. Viiden päivän aikana puhuin tuskin kolmea lausetta. Kolme vuotta myöhemmin menin samaan kukkakauppaan oppisopimuksella töihin. Kaupan omistaja näki ujouteni taakse, ei antanut sen häiritä palkkausta. Hän uskoi minun voittavan sen, ja niin minä myös tein.

Minä olen oppinut antamaan itselleni rooleja. Antamaan itselleni tehtäviä.
Kukkakaupassa minulla oli tehtävä, rooli. Siellä minä opin että jos saan suorittaa tehtävääni, minulla ei ole mitään ongelmaa olla ulospäinsuuntautuva, reipas, aloitteentekijä. Tuosta ajasta lähtien olen osannut toimia ujouteni kanssa aina paremmin ja paremmin.

Olen osannut nimetä itselleni juhlissa, joissa tunnen vain yhden ihmisen, jonkun roolin jonka mukaan olen toiminut.
Kun opetan, kun ohjaa ryhmiäni, kun valokuvaan, suoritan tiettyä roolia.
Ujous iskee vasta kun olen tilanteessa jossa en tiedä kuka minun tulisi olla.
Jos olen tilanteessa johon en ole valmistautunut.
Näitä oppeja minä olen yrittänyt antaa lapselleni. Opettaa häntä näkemään tilanteet tilanteina, erillisinä kohteina, ei vain vastaan ryöpyävinä tilanteina joista ei saa otetta.

Ennenkaikkea koen tärkeimpänä sen, että lapsi, aikuinen, kaikki hyväksytään juuri sellaisena kuin he ovat.
Eivät kaikki lapset tai aikuisetkaan tule heti juttelemaan.
Eivät kaikki halua heti kertoa kaikkea.
Eikä silloin välttämättä kyse ole siitä etteivät osaa, halua osata tai että he olisivat tahallaan vaikeita. Kyse ei ole siitä, että he uhmaisivat, kieltäytyisivät olemasta reippaita ihan vain sen takia että se olisi heistä kivaa.

Omassa päässään, omissa kuvitelmissaan lapsi voi useinkin olla hyvin reipas, mennä mukaan leikkeihin, kysyä kaverilta ollaanko bestiksiä,  Oman pään sisällä voi monella ujolla lapsella olla mielikuva millainen hän haluaisi olla.

Ja meidän tehtävämme, äiteinä, kasvattajina, aikuisina näiden lasten maailmassa on saada heidät ymmärtämään, että he ovat arvokkaita ja upeita vaikka he vain istuisivatkin pöydän alla päivästä toiseen. Meidän tehtävämme on valaa heihin uskoa, että he ovat älykkäitä ja hyviä ihmisiä vaikka tekevätkin asiat hieman toisin kuin muut.  Ja jonakin päivänä nämä lapset voivat yllättää.

Jonakin päivänä sinä et tunnista sitä ujoa lasta siitä aikuisesta joka tulee luoksesi hymyillen ja alkaa jutella ihan jostain tuulesta temmatusta asiasta. Et huomaa, että sinun hyväksyntäsi silloin vuosia sitten on antanut tälle ihmiselle tilaa kasvaa aikuiseksi joka osaa elää ja toimia oman ujoutensa kanssa.

Haen lapset kerhosta.
He juoksevat vastaan ja nauravat. Kertovat mitä kaikkea ovat tehneet.
Ohjaajat kiittelevät lasten aktiivisuutta. Kuopuskin lakkasi itkemästä lähes heti kun lähdin.
Puen Esikoiselle kenkiä jalkaan, ja mietin että ehkä hänessä asuu minun ujouteni vain piilevänä. Hieman lievempänä versiona.
Ja se on hyvä niin. Sillä se tie ei ollut helppo, se ujon tytön tie naiseksi joka nykyään olen. Tai ehkä lapsi vain oppi minua nopeammin.
Oikeastaan silläkään ei ole väliä.
Se millä on väliä on se että hyväksyy ujouden. Oman ja muiden.
Se millä on väliä on ymmärrys siitä että ujoudessa ei ole mitään pahaa.

Siksi minä haluan tänään lähettää rohkaisevan hymyn jokaiselle ujolle lapselle, jokaiselle pienelle ihmisenalulle, joka omassa mielessään kuvittelee juoksevansa muiden lasten mukana leikeissä ja saavansa sata kaveria. Pitäkää kiinni kuvitelmistanne. Pitäkää kiinni ujoudestanne.

Te olette kaikki kauniita, juuri tuollaisina.

Lapsen Maailma Lehden artikkeli käsittelee ujoutta  koulussa.

Kuvituskuvina poikkeuksellisesti vanhoja, vanhoja kuvia minusta, lapsuudestani ja nuoruudestani.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *