Kun tunteita on liikaa

Elokuun lämpö leijuu asunnossa, tarttuu seiniin ja hiipii portaita pitkin yläkertaan. Yläkerrassa se kietoutuu tiivimpänä porraskaiteen ympärille ja kerää itseensä lisää energiaa seinän kokoisen ikkunan sisään tulvivasta valosta.
Jossain kaukana huutaa lapsi, toisaalla toinen nauraa. Yksittäiset ihmiset kiirehtivät koteihinsa. Aurinko paistaa edelleen korkealta, valo viipyy tässä maassa pitkään.

Seison hellan ääressä, paistan kanttarelleja ja oman pihan tomaatteja. Kädet ovat jauhossa piirakkapohjan leipomisesta ja hiki tuntuu selässä. Puhelin hälyttää pyykkivuoron alkaneen samalla hetkellä kun itkuinen Kuopus astuu ovesta sisään. Pihan lasten kanssa on jokin konflikti. Puoliso on vanheinpainillassa ja minä olen tuskin ehtinyt tulla kotiin töistä, hakea lapset hoidosta ja nyt pitäisi olla ruoka jo uunissa ja pyykit pesukoneessa.

Selvittelen riidan, raahaan jättiläiskorin pyykkiä pyykkitupaan ja pistän ensimmäiset pyykit pyörimään. Puoliso tulee kotiin, vaihdetaan kuulumiset ja puoliso päivittää päiväkodin ohjeita koronasta ja syksyn aikatauluista. 

Kissanpennut pyörivät jaloissa ja vaativat ruokaa. Kesken salaatin teon muistan, että kirjastosta on tullut eräpäivämuistutus. Jostain aivojen sopukoista nousee esille muistutus, että Esikoisella on huomenna aikainen aamu.

Iltapalaksi sienipiirakkaa ja jälkiruuaksi vohveleita, jotka eilen jäivät tekemättä kun ei vain enää ehditty. Ei ehditty vaikka oli Puolison syntymäpäivä. Päivä vain valui eilenkin ohi sormien vaikka yritimme niin kovin pitää sormet tiiviisti yhdessä. Liian pian kello olikin jo puoli kahdeksan, lapsilla väsymys ja kiukku. Kaikki itketti eikä mikään tuntunut hyvältä. Syötiin sitten vain mansikoita ja kermavaahtoa. Sai ne lahjat niidenkin voimalla annettua. Juhla se silti oli, näin päätettiin.

Tätä tämä arki on, tasapainoilua. Hetkien etsimistä. Onnen tuulahduksia ja väsymyksen tuomia epätoivon hetkiä. Mutta mistään ei oikein uskalla kertoa. Siihen minä havahduin tämän lämpimän elokuun illan kietoessa lempeän tahmaisia lonkeroitaan kotiimme.

Syyllisyys on niin valtavan voimakas jos erehtyy mistään mitään sanomaan. En edes tiedä mistä se kumpuaa. Ehkä jostain omasta luonteesta, ehkä nykyaikaisesta keskustelukulttuurista. En tiedä.

Joka kerta kun haluaisin kertoa siitä miten iloitsen lasten kouluista, siitä miten he tuntuvat viihtyvän, vaikka Kuopuksella onkin vaikeaa tottua ettei Esikoinen ole siinä mukana, vaikenen koska mieleeni iskee vahvaakin vahvempi tietoisuus siitä, että kaikkien lapset eivät pääse aloittamaan koulua lähiopetuksessa.
Kun joskus kaiken tämän työn ja arjen yhteensovittamisen keskellä haluaisin puuskahtaa miten välillä väsyttää kun yöt jäävät liian lyhyiksi ja työkin vähän stressaa, en kehtaa. Niin moni on lomautettuna, ja Kaliforniassa ihmiset elävät edelleen lock downeissa.

Ja juuri nyt lähes koko Kalifornia palaa. Savua, tuhkaa, myrkkykaasuja ja siihen lisäksi koronan tuoma kotona pysymisen velvoite. Tutut ihmiset menettävät kotejaan, evakuoinnit pakottavat ihmiset pois ainoasta turvapaikasta jonnekin muiden ihmisten sekaan, koronan keskelle. Eikä mitään tietoa tulevasta enää ole.

Sisälläni elävä maailmanparantaja itkee suolaisia kyyneleitä enkä minä aidosti enää tiedä miten tunteideni kanssa eläisin.

Tiedänhän minä, ettei ketään auta minun tuskani. Tiedänhän minä, että jokaisen elämä on oma kokemus. Ei se, että jollain menee aina vielä huonommin tarkoita ettei oma kokemus voisi silti olla raskas. Ei maailma niin pyöri.

Mutta tämä on ehkä se hinta kun on jättänyt sydämensä pitkin maailmaa. Palasen liian monelle mantereelle ja liian moneen maahan. Aina on jossain joku, joka ei voi ymmärtää sinun elämääsi siellä jossain jossa olet juuri nyt. Ei voi ymmärtää sinun valintojasi ja sinun vaikeuksia, koska se arki ja elämä, siellä toisaalla on niin kovin erilaista. Ja siihen erilaiseen arkeen peilattuna kaikki muu tuntuu turhalta.

MInä tiedän miltä tuntuu elää Piilaaksossa kun metsäpalot riehuvat ja tuovat savun viikoiksi roikkumaan talojen yllä. Tiedän miten tuhka rahisee hampaissa ja peittää autot. Mutta eivät ne koskaan olleet niin lähellä mitä ne ovat nyt.  Eivätkä ne alkaneet näin varhain näin voimallisesti, kaikki kerralla. Enkä minä ole elänyt maaliskuusta asti maskipakon ja lock downin alaisena.
Tiedän jotain, mutta en tarpeeksi. En tarpeeksi, jotta myötätunnolla olisi oikeasti painoarvoa.
Liian paljon, että minun tunteeni eivät jätä minua rauhaan ja sydämeni muljuu laaksossa elävien ystävien puolesta kivuliaasti rinnassani.

Ilta viilenee, asteittainen hämäräkin hiipii meren takaa. Lapset nukahtava lopulta. Naapurilasten kanssa käydyt riidatkin unohtuvat ja sänkyä viilentyneet kylmäkallet tippuvat nukkuvista käsistä lakanoille. Vielä viimeiseksi illalla puhuimme siitä miten on hyvä, että emme ole nyt Amerikassa, miten täällä on nyt juuri parempi. “Täällä ei sada tuhkaa, eikä haise savulle ja saadaan käydä koulussa”, summaa Esikoinen syyt. Nyökkään, ja jätän alleviivaamatta miten se on niin paljon paremmin kuin monella muulla. Kyllä lapsella on oikeus ilman syyllisyyttä nauttia näistä asioista, ajattelen.
Kissanpentujen iltavilli ruttaa matot ruttuun ja Puolison sinisten silmien katse saa unohtamaan hetkeksi nämä kaikki vellovat tunteet ja väsymyksen.

Pyykkituvassa odottaa korillinen puhtaita pyykkejä viikkausta ja lakanat mankelointia.
Suomessa sataa ensi viikolla vettä. Meillä arvostellaan vain maskittomia joukkoliikenteen käyttäjiä, ei täällä kukaan pohdi että samaan aikaan Kaliforniassa sadat ihmiset jäävät ilman kotia. Jos hätä ei tule kotiovelle, se harvoin koskettaa.
Ja silloinkin kun koskettaa, ei sille välttämättä voi mitään tehdä. Voi vain vaieta ja toivoa parasta.

Kuvat viimeisimmältä telttaretkeltämme. Tätäkin tämä meidän arki nyt on. Metsää ja merta. Jokainen hetki jonka vietämme noilla kallioilla hengittäen puhdasta meri-ilmaa, kaukana muista ihmisistä, koronasta, tulipaloista ja maailman tuhosta, me olemme kiitollisia. Ei se kiitollisuus maailmaa pelasta, ei se oikeastaan ketään pelasta. Mutta se on se tunne, joka sydämessäni asuu, ihan heti siinä maailmantuskan vieressä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com