Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kun meidän tapamme viettää viikonloppuja onkin uusi normaali

24.03.2020

Koko maailma on asetettu eristykseen.
Kaikkea mahdollista kontaktia tulisi välttää ja jos on pakko jossain käydä tulisi se tehdä asianmukaisesti suojautuen.

Arjesta ja sen tuomasta haasteesta olenkin jo puhunut. Ei tämä helppoa ole. Se on pakko myöntää. Ei edes nyt kun mennään jo toista viikkoa ja tavallaan jonkinlaiset rutiinit alkavat muotoutua. Silti tuntuu haastavalta ja lähes väärältä miten joudumme vaatimaan lapsilta paljon joustoa omien töidemme takia. Samanaikaisesti sekä minä että Puoliso joudumme joustamaan omissa työajoissamme, herään ajoittain kello 6 aamulla saadakseni edes kaksi tuntia keskittynyttä työaikaa, ja lähes poikkeuksetta avaamme tietokoneemme kello 20.30 kun lapset ovat vihdoinkin nukahtaneet.
Olemme kaikki kotona, mutta minä ja Puoliso tunnumme viettävän vähemmän aikaa yhdessä kuin mitä me teemme silloin kun olemme kodin ulkopuolella töissä.

Mutta lohdullisia ovat viikonloput.
Kun ei ole töitä painamassa päälle, me voimme olla vain. Ja sitähän meidän viikonloput ovat oikeastaan olleet paluumuuton jälkeen; perheen kesken olemista.


Tavallaan se on surullista. Ettemme ole vielä löytäneet elämään muita ihmisiä niin paljon, että viikonloput täyttyisivät heistä. Että kokisimme nyt kun muiden tapaaminen on kielletty, jäävämme paitsi paljosta. Koska emme me jää.
Yhteiset uimahallireissut jäävät nyt pois. Mutta muutoin melkeinpä hävettää myöntää miten samankaltaisina viikonloppumme jatkuvat sosiaalisesta eristäytymisestä huolimatta.

Tämä on ehkä se yksi hyvä puoli paluumuuton tuomassa uuden alussa.
Me emme ole vielä löytäneet arkeemme kovin paljoa muita ihmisiä. Toki minulla ja Puolisolla on ystäviä tässä kaupungissa, asuimmehan mekin aikoinaan pitkään täällä, perheenäkin.
Mutta nämä kulkurivuodet ovat vaatineet veronsa.
Ei ystävyyksissä, mutta siinä etteivät ne ystävyydet, ainakaan vielä, tihku ja valu meidän arkeemme.


Ystävät, jotka olemme tunteneet kun olimme parikymppisiä nuoria, aikana ennen kuin lähdimme sille ensimmäiselle matkalle, joka piti meidät lopulta enemmän tai vähemmän maailmalla seuraavat 15 vuotta, ovat suurin osa edelleen täällä.
Mutta heillä on ollut 15 vuotta aikaa rakentaa arkea johon me emme kuulu. Ja se on täysin luonnollista, ei siihen noin vain luiskahdeta olemaan osa.

Me olemme koti-ihmisiä, olemme aina olleet, Puolison kanssa. Rakastamme toki ystävien kanssa vietettyjä iltoja tai päiviä. Mutta ei meillä ole mitään ongelmaa myöskään pyöriä keskenämme. Pidätän toki oikeuden muuttaa tätä mielipidettä tämän maailmanlaajuisen ihmiskokeen jatkuessa.


Paluumuuttostamme on nyt kohta neljä kuukautta.
Tavallaan aika tuntuu soljuneen sormieni välistä kuin kuiva hiekka merenrannalla.
Toisaalta, elämä ennen paluuta tuntuu edelleen olevan lähes fyysisesti läsnä kaikessa mitä teen. En ole edelleennkään ehtinyt pysähtyä ja oikeasti tuntea miltä minusta tuntuu.
Olen kokenut häivähdyksiä erilaisia tunteita.
Syvää kiitollisuutta ja sydämen räjäyttävää onnea siitä, että voimme olla nyt täällä, lähellä perhettä, maassa jonka byrokratia tuntuu edes jollain tapaa tutulta.
Olen myös kokenut häivähdyksenä läpi kulkevia järisyttäviä ikävän tunteita ja raastavaa kipua kun olen joutunut kohtaamaan sen kaiken mitä taaksemme jätimme.


Mutta kun elämämme palapelin palaset ovat olleet täysin levällään, en minä ole ehtinyt oikeasti pysähtyä miettimään miltä nyt tuntuu ja miltä pitäisi tuntua.
Ajattelin jatkuvasti sen ajan koittavan, kevään leskenlehtien kanssa samaan aikaan.
Ajattelin siinä vaiheessa oman työelämäni olevan edes jollain raiteilla ja lasten koulujen, päiväkotien ja ehkä jopa orastavien ystävyyksien polut olevan sen verran hyvällä mallilla, ettei minun jokaista valveillaolohetkeäni tarvita enää kannattelemaan heitä.

Leskenlehdet puskevat nyt esiin.
Ja kaikki nuo mainitsemani polut ovat selvinneet. Mutta nyt me elämmekin kaikki eristäyneenä, tuntemattoman uhan pakottaessa koko maailman polvilleen.
Päivät kuluvat repaleisina töiden ja lasten välissä. Iltaisin nukahdan kun saan valot sammutettua. Ei jää aikaa tunnustella häivähdyksiä jotka kulkevat ohitseni, häivähdyksiä, jotka ehkä kertovat jotain siitä miltä minusta tuntuu olla takaisin täällä.
Ei niille ole juuri nyt aikaa.


Arki täytyy ja tunteet on siirrettävä johonkin tulevaisuuteen. Mietitään niitä sitten, kun muuttolinnut lähtevät ja iltaisin voi taas sytyttää kynttilöitä karkoittamaan pimeää.
Juuri nyt minä keskityn arkeen, tämän kaiken läpiviemiseen. Voimia minä ammenan viikonlopuista, joita voin viettää vain oman perheen kesken, tuntematta meitä epäonnistueenksi ystävien hankinnassa, koska juuri nyt kaikki viettävät viikonloppunsa vain perheensä kanssa.
Juuri nyt kukaan ei huomaa meidän juuri vasta paluumuuttaneen.
Meidän arkemme näyttää ihan samanlaiselta kuin monen muunkin.

Monelle tämä vain perheen kanssa vietetty aika, arjesta viikonloppuun, voi tuntua oudolta. Meille se on ollut jo hetken aikaa se normaali. Ja arvatkaa mitä, en osaa pitää sitä edes huonona asiana.

Seuraavaan viikonloppuu, seuraavaan eväsretkeen on vielä lukuisia arkipäiviä. Päiviä joiden aikana tiedän laskevani tuhanteen, päiviä joiden aikana aika valuu sormistani eikä riitä kaikkeen mihin pitäisi. Mutta kun viikonloppu viimein saapuu, tiedän hymyileväni taas muumimuki kourassa, jossain metsän kannon päällä tai meren rannalla, ja unohtavani sen miten vaikeaa ajoittain on ollakkaan vain ja ainoastaan perheen kesken.
Nyt on se aika elämästä, kun kannattaa tarttua niihin hetkiin jolloin hymyilyttää ja unohtaa muu.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »