Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kun kuolema tulee arkeen

12.09.2017

Menetimme viime viikon torstaina erittäin läheisen ystävän.
Ihmisen, jonka ei olisi vielä ollut ikänäsä puolesta aika lähteä.
Ihmisen, jonka ei olisi vielä ollut elämänjanonsa, elämänilonsa eikä elämänasenteensa vuoksi aika lähteä.

Syöpä ei kysy ikää.
Syöpä ei kysy elämänjanoa.
Syöpä ei kysy elämänasennetta.
Joskus se vain tulee ja ottaa. Lupia kysymättä.

Se katse Puolison silmissä kun hän kertoi minulle uutisen. Kyyneleiden sumentama näky.
Sanat vyöryvät hitaasti hitaasti tajuntaan, sydän käpertyy kokoon ja jossain siellä rintalastan alla, tuntuu viiltävää kipua.
Ystävä on poissa.
Nukkunut pitkään jatkuneen sairauden päätteeksi pois.

Poissa.
Poissa.
Poissa.

Pilvet jatkavat kulkuaan läpi harmaan taivaan. Sade piiskaa maata ja lehdet taipuvat puissa sen painosta. Aika kuluu eteenpäin, elämä soljuu eteenpäin, ja silti mikään ei tule enää olemaan koskaan juuri niin kuin ennen sitä hetkeä.

Ystävämme, ihminen joka on kulkenut omaa polkuaan, katoamatta kuitenkaan koskaan meidän polkumme näköpiiristä, on poissa. Ei ole polkua. Ei ole enää hänen nauruaan, ei ole sitä ihmistä kenelle soittaa tai laittaa viestiä kun sumu nousee pelloilta tai ensilumi laskeutuu maahan.

Suru on itsekästä. Aina. Minä suren sitä menetystä, jonka Ystävän vaimo, perhe joutui kohtaamaan. Minuun sattuu heidän kipunsa, heidän surunsa.
Mutta juuri nyt minä itken itsekkäästi omaa menetystäni. Sitä, että minun elämästäni on poistunut ihminen, jota rakastin valtavasti. Ihminen, jota Puoliso rakasti valtavasti. Ihminen, jota lapsemme rakasti valtavasti.

Me olemme kaikki täällä vain läpikulkumatkalla, kuin pilvet taivaankannen ylitse. Eräs toinen ystäväni sanoi minulle, lohduttaen. Tiedän, mutta minun taivaallani on nyt reikä, reikä toisten reikien vieressä, eikä se enää koskaan ole se sama taivas. Ei tule ketään muuta, ei tule enää samanlaista ystävyyttä.
Ei tule toista häntä.
Ja siitä luopuminen sattuu. Siitä ettei enää ole sitä ystävyyttä.
Sitä ystävää.

Minä tiedän(valitettavasti), että aika auttaa. Että suru tulee aaltoina. Että itku tulee kesken automatkan, kesken kauppareissun. Minä tiedän, ettei sitä kannata kontrolloida, että tunteet kannattaa elää. Jossain vaiheessa se kipu laantuu kolotukseksi, hiljaa sykkiväksi ikäväksi sydämen takakammioon. Siellä se sitten sykkii, muiden ikävien kanssa yhdessä, vyyhtenä. Sieltä se punkee esiin syksyn sateisina päivinä, kynttiöiden loisteessa. Sieltä se astuu esiin tähtikirkkaina öinä, kesken ystävien illanvieton, varoittamatta tupsahtaa keskelle tupaa.
Silittää poskesta ja kuiskaa muistoja korviin.

Mutta tiedän myös (valitettavasti) kokemuksesta, että tätä kipua ei vie kukaan pois. Eikä ikävä koskaan kokonaan pääty. Eikä ihminen koskaan voi olla enää aivan sama. Jotain pientä meistä menee rikki joka ikinen kerta kun me menetämme jonkun läheisen. Pieni pala murtuu, eikä sitä enää saa kokonaiseksi. Liimastakin jää jälki halkeaman kohdalle.

Tämä vuosi on ollut raskas. Nyt sen varmasti voi jo sanoa ääneen. Paska vuosi. Voi kun se jo loppuisi.
Minä niin kovin halusin, että tästä olisi tullut se elämäni onnellisin vuosi. Ei tullut. Minun halujani, minun päätöksiäni ei kukaan kuunnellut tätä vuotta käsikirjoittaessa.

Yritän nähdä auringon pilvien takaa, takertua siihen kajastukseen taivaanrannassa. Yritän ja haluan uskoa, että kohta tämä kaikki päättyy ja itkut tyrehtyisivät.
Haluaisin nauraa ja ilakoida.

Arki jatkaa kulkuaan. Lapset pitävät minut kiinni tässä ajassa, tässä hetkessä. Välillä kyyneleet virtaavat, ehdin surra minuutin siellä, toisen täällä. Öisin kun puolikas kuu loistaa hiljaisena on turvallista itkeä päivän kipua hiljaa pois. Suolan maku poskilla, tyynyssä kostea läikkä, siitä minä herään taas uuteen aamuun. Opettelen katselemaan taivastani ilman sitä yhtä suurta pilveä, sitä joka antoi varjoa helteellä ja sadetta kuivuudessa. Opettelen elämään uuden särön kanssa, opettelen mikä kohta halkeamasta tekee kipeää, mitä voi silittää tuntien vain pientä pistelyä. Opettelen olemaan kiitollinen siitä ajasta, joka meillä oli Ystävän kanssa. Olemaan kiitollinen, että sain kokea tuon ystävyyden, sillä minulle se oli ainutlaatuinen.

Kerroin tapahtumasta lapsille perjantaina. Piti odottaa hetkeä, että olin itsekin asian sisäistänyt, että pystyin puhumaan itkemättä. Istuimme talomme rappusilla, katselimme harmaana leviävää maisemaa. Syksy hiipimässä hiljaa jokaisen kiven alta. Värjäämässä vaahteroita pensselillään oranssin ja punaisen sävyihin. Katselimme miten linnut lensivät matalalla, kokoontuvat suunnitelemaan muuttojaan lämpimään.
Istuimme siinä, kaksi lasta, yksi aikuinen.
Minä kerroin heille että Ystävä on kuollut. Että hän on poissa.
Miksi?
Kysyy Esikoinen.
Kerron sairaudesta nimeltä syöpä. Kerroin miten se syö ihmistä sisältä. Miten joskus se ei halua lähteä ihmisestä pois, ei vaikka lääkärit yrittävät kaikkensa.
Esikoinen on pitkään hiljaa.
Kysyy kuolevatko siis muutkin kuin vain tosi vanhat ihmiset?
Kerron, että näin voi käydä.

Hiljaisuus.

Kuopus nykäisee Esikoista hihasta, kysyy, että missä se Ystävä oikein on?
Esikoinen katsoo Kuopusta. “ Katsos Kuopus, Ystävä muuttui nyt saunatontuksi. Niin käy kun kuolee. Nyt hänelle kasvoi parta ja hän muuttui pieneksi. Hänellä on sateenkaaren värinen hattu, ja housut ja alushousut. Ja partakin on sateenkaaren värinen!”

Kuopus katselee kohti pihasaunaa, katselee Esikoista, miettii kuulemaansa.
Sitten hän nauraa. “Joo, saunatonttu. Niin käy kun kuolee.”
Kyyneleet sumentavat silmäni, valuvat poskille vaikka yritänkin painaa silmät kiinni ja pidätellä niitä luomieni takana.
Naakkaparvi lentää pihavaahterasta kohti merta.
Haluan uskoa, haluan uskoa kuin lapsi.
Uskoa saateenkaaren väriseen saunatonttuun.
Mutta minä olen ehkä nähnyt jo liian paljon. Minulle maailma on jo liian rehellinen.
Minulla ei ole suojaa, on vain tämä suru jonka ylitse on kahlattava.
Askel kerrallaan.
Kohti sarastusta.
Kohti parempaa huomista.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

3 vastausta artikkeliin “Kun kuolema tulee arkeen”

  1. Nina sanoo:

    Kauniisti kirjoitettu. Ja ajankohtainen – kuulin juuri ystavan vakavasta syovasta tana aamuna….

    Osanottoni suruusi.

    1. Annuska sanoo:

      Kiitos.
      Voimia ystäväsi taistoon <3

  2. Helena Hopiavaara sanoo:

    Kuolema aina koskettaa ja kestaa aikansa ennen kuin se ajan mukaan vahenee ja helpottaa. Lapset ovat siina mielessa ihania etta he loytavat oman tapansa miten selviytya kuolemasta ja surusta. Saunatonttu on ihan ok. Oloa helpottaa jos pystyy jakamaan surunsa. Toivotan vointia ja siunausta sinulle.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *