Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Koti-ikävä

31.03.2017

Minä haluaisin kotiin.

Itsekäs ajatus joka tunkee päähäni keskellä auringonpaistetta, keskellä siskon lapsien ja omieni naurua. Keskellä yötä kun makaan hiljaa kuunnellen Puolison tasaista hengitystä.

Kesken hetken kun oikeasti kaikki on ihan hyvin.

Keskiviikko aamulla Puoliso laittoi viestiä että nykyisen asunnon vuokrasopimusta ei voi jatkaa. Pitää siirtyä muualle odottelemaan.

Stressilukemat, jotka olin juuri saanut laskemaan, kiitos siskoni vierailun lastensa kanssa, nousivat jälleen korkeisiin lukemiin.

Hengitän ilmaa.
Hengitän ja kävelen pitkin Aleksanterinkatua kohti senaatintoria. Aurinko värjää taivaan kirkkaansiniseksi.
Lapset juoksevat rattaiden edellä.
Sisko on siinä vierellä, niin tuttuna.
Tämä kaupunki, tämä maa, nämä ovat minun kotini.
Mutta eivät juuri nyt.

Eivät nyt kun matka on kesken. Ymmärrän sen siinä hetkessä, siinä hetkessä kun mietin miksi tämä kaikki odottaminen on niin vaikeaa.

Haluan kotiin.

Kotiin jonka niin vaivalla rakensimme itsellemme. Kodin jonka rakensimme tuomaan turvaa siksi ajaksi kun katselisimme elämää toisella mantereella.
Oma tila.
Oma rytmi.
Omat rutiinit.
Ihmiset kävelevät vastaan, harva hymyilee.
Helsinki.
Ihana, rakas, Helsinki.

Menemme lasten kaupunkiin. Lapset sinkoilevat, nauravat, leikkivät. Minä seuraan, toisessa kädessä puhelin. Teen juuri sen mitä ei pitäisi. Olen vain puoliksi läsnä. Selaan Puolison lähettämiä asuntoehdotuksia. Koitan miettiä tarvitaanko vielä autoa. Koitan hahmottaa miten järjestelen loppuviikon menot ja asiat niin että saan tavaramme asunosta ajoissa pois nykyisestä asunnosta.

Stressi kalvaa ruokatorvea ja selkärankaa.

Tuijotan Senaatintoria ikkunan läpi ja kaipaan sitä tappavan tylsää arkista ja rutiininomaista elämää Kalifroniassa.

Tai missä vain.

Missä vain missä ei pitäisi leijua välitlilassa.
Säädetään asuntoja, parkkihalleja, ihan kaikkea.
Stressiä.
Mutta ei se mitään, pusketaan nyt läpi tämäkin.
Viikonlopuksi yksi asunto, alkuviikosta sitten taas toinen, valitaan nyt kiva kuitenkin.
Että on edes jotain iloa tästä kaikesta.
Päässäni risteilevät aikataulut, yritän hahmottaa loppuviikon kulkua.

Illalla Puoliso vie ulos syömään.
Kahden tunnin todellisuuspako.
On vain minä, hän ja hyvä ruoka.
Onneksi on hän.
Onneksi on nuo silmät.
Onneksi on ne yhdessä eletyt vuodet, se tukeva peruskivi johon nojata.
Tämä suhde.
Tämä meidän välinen juttu.

Torstai.

Mummi tulee käymään.
Käydään ensin ostamassa kukkakaupasta kukkia. Olen luvannut tehdä hautalaitteen tädilleni. Sitten  mennään tädille. Lapset saavat leikkiä serkkujen kanssa.
Vanha ammatti ei kuole koskaan. Ei tarvitsekaan. Olin hyvä floristi. Rakastin sitäkin työtä.
Kukat tuntuvat tutuilta, turvalliselta.
Muotoja, värejä.
Lopulta stressi tunkee läpi siihenkin päivään.
Kiire, ruuhka.
Lääkärissäkin pitää ehtiä käymään.
Lapset tuntuvat hermoheikoilta.
Väsyneiltä.

Tämä kaikki on vaikuttanut heihinkin. Onko se nyt ihme. Tänne on ollut vaikea rakentaa mitään arkea. Tekemistä on ollut paljon, ja samalla kuitenkin ne ovat kaikki olleet ihan jotain muuta kuin kotona. Olen tehnyt paljon töitä, kuvannut, kokoustanut, kirjoittanut. Silti se oman ajan löytäminen on ollut vaikeampaa kuin Kaliforniassa. Siellä arki on rutinoitunutta, ne oman ajan välit ovat tiedossa jo etukäteen. Täällä pitäisi osata kantaa konetta mukana kokoajan ja heti tilaisuuden tullen alkaa kirjoittamaan.

Esikoinen näkee painajaisia. Joka yö. Itkee ja on muutenkin hermostunut.
Levoton.
Kuopus, jo kerran kuivaksi oppinut, hänelle pitää taas pukea vaipat koko päiväksi.
Puoliso heräilee öisin, ihan itsekseen, ei saa kunnon unipätkiä hänkään.
Ja minä, minä valvon. Ja puren hampaita yhteen niin että poskilihakset pullistelevat.
Tämä kaikki samaan aikaan kun Helsinki, ystävät ja perhe ovat siinä, ihan lähellä, kouriintuntuvan hyvänä asiana.
Se väsyttää, se ristiriita.
Huokaan.

Noustaan parkkihallista Bulevardille. Lääkäriaika on kymmenen minuutin päästä, onneksi ihan tässä lähellä. Lapset pitää kuitenkin ensin viedä kotiin, ja sukat vaihtaa, en kehtaa mennä lääkäriin hikisissä sukissa. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä. Yhtään mitään. Mutta tämä on minun stressireaktiotani. Tartun pieniin asioihin. Siihen onko alushousuni samanväriset kuin rintaliivini. Asioita joilla ei ole missään maailmankaikkeudessa mitään merkitystä.

Kuopus huutaa sylissän, Esikoinen roikkuu kädessäni jossa pidän laukkua.
Kävelen pitkin Bulevardia ja lasken mielessäni sataan.
Takaa ohitseni kävelee nainen.
Koskettaa olkapäästä.
Kysyy tarvitsenko apua. Ravistan päätäni, pärjään kyllä. Hymyilen, vähän väkinäisesti.
Oletko varma. Nyökkään. Hymyilen vähän vapaammin jo.
Okei, mutta lohdutuksena:  Ei se ole kuin hujaus eikä ne enää roiku sussa. Tsemppiä! Ja nainen jatkaa matkaa.
Kiitos, kiitos, kiitos sinä tuntematon nainen keskellä tätä paskastressihelvettiä.
Nuo sanat, se että joku tulee ja tarjoutuu auttamaan vaikka varmasti samalla tiesi jo että kieltäydyn, tiesi itsekin millaista se on kun lapset ovat siinä huutamassa, mutta tarjoutuu silti. Kuin sanoakseen että et ole yksin. Kuin sanoakseen että se on ihan ok. Sä et ole huono äiti. Tämä on elämää.

Kuin sanoakseen, että sä selviät.

Kun tulen takaisin kotiin lääkäristä, selästä kolme luomea poistettuna, puudutusaineen adrenaliini käsiä tärisyttäen, Puoliso kertoo ettei me nyt saadakaan sitä kivaa asuntoa alkuviikosta. Huokaan ja totean okei. Tässä on säädetty niin paljon, minulla on sellainen olo että minua on revitty suuntaan ja toiseen, niin monta kertaa että haluaisinkin oikeastaan jo olla siinä tilassa etten enää välitä. Että otan vain elämän siten miten se tulee.

Silti suljen silmäni hetkeksi, siinä kesken korttien piirtämisen lasten kanssa. Suljen silmäni ja annan ajatuksen “minä haluaisin vain kotiin” vallata mieleni ja kun aukaisen silmäni olen taas tasapainossa. Kaikkea saa haluta, mutta kaikkea ei voi saada, niin äitinikin sanoi kun olin lapsi.

Lapset nukkuvat, pakkaan laukkuja. Ulkona sataa hiljaksiin lunta.

Pakataan muutaman viikon elämä matkalaukkuihin, odottamaan viikonlopun yli että pääsemme taas toiseen asuntoon.
Lapset lähtevät viikonlopuksi maalle mummin ja ukin luo.
Jos he siellä unohtaisivat tämän kaiken epämääräisyyden.
Jos minäkin osaisin nukkua.
Löytää sen tunteen että olen tämänkin tilanteen yläpuolella.

Perjantai.

Stressi purkautuu ärähdyksinä Puolisolta.
Kiire töihin, kiire tyhjentää asunto.
Kaikki on epämääräistä ja auki.

Maisema on valkoinen. Kesärenkaiset autot ajavat hitaasti liukastellen.
Kirkkopuisto on valkoisen vaipan peitossa.
Kuuntelen radiosta musiikkia, ja katselen märkiä lumihiutaleita jotka lätsähtelevät tuulilasiin.
Minun sisälläni pyristelee jokin pieni eläin, pyristelee pois ja haluaisi lentää. Nähdä tämän kaiken ylle. Haluaisi nähdä minne tämä kaikki johtaa.

Minne me nyt oikein olemme matkalla.
Koska me oikein olemme perillä.

Tädin ruokapöytä. Serkut, sisko, kaikki lapset. Yhtenä kasana. Meidän iso suomalainen mafiaperhe. Muistan kun puolisoni joskus naurahti että meni sitten naimaan itsensä mafiososukuun. Meillä suku on aina ollut siinä. Henkisesti lähellä. Ollaan yhdessä. Sulaudutaan. Autetaan jos vaan voidaan. Nauretaan ja syödään.

Esikoinen kyselee koska lähdetään.
Odottaa junamatkaa mummin ja kuopuksen kanssa malttamattomana. Haluaisi olla jo matkalla. Haluaisi olla jo ukin luona. seikkailu. Hän, pikkuveli ja mummi ja ukki. Ilman meitä vanhempia.
Sinne ne menevät.
Itään vievään junaan.
Hetkeksi pois tästä kaikesta levottomuudesta. Tästä elämästä joka vain kulkee paikallaan eikä liiku vaikka kokoajan tapahtuukin.

Ja minä istun kalliolaisessa yksiössä.
On ihan hiljaista.
Oudon hiljaista.
Ulkona paistaa aurinko.
Pieni kyynel valuu silmäkulmasta.
Puolisolta tulee viesti että sääli ettei saatu sitä kivaa asuntoa, mutta kyllä tästä kaikesta vielä hyvä tulee. Hengitän syvään ja päätän uskoa.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »