Kosketuksen voima

Kosketa minua

Tuokiokuva:Seison Kaivopuistossa ja katselen kuinka lapset juoksevat kohti leikkikenttää. Takaani tulee nainen ja kysyy oliko pieni leikkilentokone kenties meidän, hän nosti sen kävelytien reunaan, noin sadan metrin päässä. Käännyn naista päin, ojennan käteni koskettamaan hänen olkapäätään, sanon kiitos ja hymyilen. Nainen hymyilee, katsoo kättäni hieman hämillään ja jatkaa matkaa.
Kosketus.
Hämmennys.

Miksi koskettamiseen liittyy niin paljon ennakkoluuloja. Miksi koskettaminen, halaaminen koetaan asiaksi jota tehdään vain pimeässä peiton alla, mieluiten vain kerran vuodessa.
Miksi kosketus on hyväksyttävämpää tyttöjen kuin poikien kesken?

Minä ymmärrän että Suomessa meillä on iso henkilökohtainen tilamme. Ahdistaa jos tuntematon tulee liian lähelle, katsoo silmiin, koskettaa, toistaa nimeäsi puhuessaan.
Mutta viaton kosketus käsivarteen, puristus olkapäästä, spontaani halaus, ovatko ne niin väärin?

Enkä minä puolla kaikkea koskettamista.
Minusta kenelläkään ei ole oikeutta koskea naisen raskausvatsaan kysymättä lupaa. Minusta kenelläkään ei ole lupaa tulla väkijoukon läpi ja tarttua toiseen ihmiseen. Minusta luvaton koskettelu, seksuaalinen koskettelu, kaikki se on täysin luvatonta.
Mutta hetkessä, kun silmät kohtaavat, kun tilanne on siinä, kun kuplat ihan pieneksi hetkeksi yhdistyvät, miksi me emme kosketa?

Mitä meille voisi tapahtua?
Mitä me oikein pelkäämme?

Tuokiokuva:
Lapset juoksevat Uunisaaren siltaa pitkin. Kuopus kompastuu ja kaatuu. Itkee. Esikoinen kääntyy takaisin ja nostaa Kuopuksen pystyyn. Halaa. Halaa pitkään. Sanoo että ei se haittaa.

Siinä ne seisovat, 2,5vuotias ja 4vuotias halaamassa, lokkien huutaessa päidemme yllä ja kalsan merituulen puhaltaessa aaltojen yli.
Koskettavat.
Spontaanisti.
Rakkaudella.

Koska se loppuu?
Se koskettaminen.
Koska me lopetamme lapsemme halaamisen päivittäin.
Halaammeko vielä viikottain, edes kuukausittain.
Halaammeko me vielä teini-ikäistä lastamme?
Entä kun lapsemme kasvavat aikuiseksi?
Halaammeko heitä edelleen?
Kosketammeko edes ohimennen?

Lakkaako ihminen kaipaamasta kosketusta?
Minä en usko niin.

Teini-ikä on muutenkin ihmiselämän raadollisinta aikaa. Kun kaikki tuttu muuttuu, itse, ystävät, ympäristö. Kun haluaisi edelleen olla se lapsi joka saa kiivetä äidin syliin, muttei voi.
Kun peilistä katsoo rasvaiset hiukset ja finninen naama.
Kun olematon rasvakudos näyttää läskiltä.
Kun itseään on niin kovin vaikea rakastaa.
Kun tunteet ovat suuremmat kuin elämä.
Aika kun ihminen etsii paikkaansa yhteiskunnassa, tapaa olla aikuinen, tapaa tulla hyväksytyksi.
Miksi me emme enää suutele tuon lapsemme poskea.
Miksi emme enää katso silmiin ja sano rakastan sinua?
Miksi emme kosketa?
Emme omaamme emmekä toisten samaa vuoristorataa käyvää ihmisenalkua?

Mitä me pelkäämme?

Tuokiokuva.
Olen Lapissa, vetämässä viikon mittaista valokuvakurssia.
Istutaan iltanuotiolla.
Esiteini-ikäinen poika tulee istumaan kanssani nuotiolle. Paistaa aiemmin päivällä kalastamaansa kalaa.
Istuu hiljaa minun vieressäni.
Puhutaan tulesta.
Sen väristä.
Kuunnellaan metsän ääniä.
Nousen lähteäkseni vessaan.
Poika katsoo minua ja sanoo jurosti Sä oot ihan hyvä tyyppi.
Käännyn lapseen päin ja halaan häntä takaapäin ja sanon Niin sinäkin.
Tulen kajossa olen näkevinäni pojan hymyn ja tavallista kosteammat silmät. Olen näkevinäni ryhdin kohenemisen, häivähdyksen jostain jota en sanoiksi kykene määrittelemään.

Kosketus.
Sen merkitys.
Sen voima.

Koskettaako kukaan noita teinejä jotka hengaavat ostareilla? Tytöt ojentavat vielä herkemmin käden, kävelevät käsikynkkää, halaavat. Entä pojat? Miten käy heidän jotka väistävät kosketusta, koska sitä kuuluu väistää, vaikka haluaisi vain tulla halatuksi. Miten käy heidän jotka eivät pelaa joukkuelajia, eivät ole ulospäinsuuntautuvia ja avoimia, entä heidän joilla ei ole kavereita. Kuka heitä halaa, istuu niin lähelle että olkapäät liimautuvat yhteen, kuka heitä koskettaa?

Kuka halaa sitä kiusattua ylipainoista poikaa joka jää aina jonon hännille?
Kuka laskee käden hyväksyvästi sen kovistytön olkapäälle joka uhmakkaasti polttaa tupakkaa keskellä koulun pihaa?
Jos lapsi vetäytyy, lakkaako oma äiti ja isäkin koskettamasta?
Kuinka monta vuotta ihminen vaeltaa eteenpäin elämässään ilman kosketusta?
Riittääkö se ylioppilasjuhlassa annettu halaussuma siihen asti että jostain löytyy joku joka taas halaa?
Pimeässä, peiton alla, salaa.

Häissä saa suudella julkisesti.
Omaa vauvaa saa suukotella päästä varpaisiin.
Kuitenkin jopa työkaverin lempeä puristus olkapäästä saa toisen sävähtämään.
Miksi sinä noin teit, miksi sinä kosketat, haluatko sinä jotain minusta?
Mitä meidän ihollamme on jonka toisen käden lämpö voisi viedä pois?
Haluammeko me todellakin kasvattaa omista lapsistamme ihmisiä, jotka jatkavat tätä koskemattomuuden perinnettä?
Ihmisiä jotka lukitsevat oman kaipuunsa tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmäretyksi kosketuksen kautta, pieneen laatikkoon sydämensä perukoille?
Annameko me heille esimerkin että lasta saa halata, lasta saa koskettaa mutta jossain siinä 12-13vuoden kohdalla kulkee maaginen raja kun enää se ei olekaan soveliasta.
Että aikuisuus tarkoittaakin sitä että ne lapsuuden spontaanit halaukset ja tunteenosoitukset keholla on opeteltava jättämään pois.

Tuokiokuva:
Olen juuri lopetellut työparini kanssa vetämääni tunnevalokuvaustyöpajaa Pilkeryhmän kanssa. Ryhmä koostuu päihdeongelmaisista yli 60-vuotiaista ihmisistä.
Ryhmäläiset nousevat pukemaan, puheensorina ja takkien kahina täyttää huoneen. Sosiaaliohjaaja asettuu ovensuuhun ja ryhmäläiset alkaat jonottaa hänen luokseen.
Hän tarjoaa heille, heidän sanojaan mukaillen, viikon parhaan hetken: halauksen. Ei nopeaa, etäistä halausta vaan pitkän ja lämpimän halauksen, välittämättä siitä onko toisen kasvot pöhöttyneet alkoholista tai vapiiseeko hänen kätensä. Hän halaa ja hymyilee. Aidosti. Katsoo silmiin.
Viikon paras hetki.
Alle minuutin kestävä.
Kosketus.

Tuokiokuva:
Herään ja katson kelloa. Puoli kuusi. Molemmat lapset ovat tulleet viereemme yöllä. Esikoinen makaa aivan sängynreunalla, selkä minuun päin. Hänen jalkapohjansa on kiinni minun jalassani. Liikautan jalkaani, ihan vähän vain, niin että jalka irtooa minusta. Esikoinen äännähtää unessaan ja hapuilee kädellään minua, osuu sormenpäillä käsivarteeni ja rauhoittuu samantein. Kuopus makaa selällään minun ja Puolison välissä, kädet ovat ojentuneet sivuille, hän koskettaa meitä molempia. Maaduttaa itsensä meihin.
Kosketus.
Turva.

Mietin Intiaa. Mietin aikaani siellä sos-lapsikylässä. Kuinka ne nuoret tulivat luokseni, ottivat kädestä, puristivat kainaloonsa. Kuinka talojen emännät ottivat harteista kiinni, painoivat otsana minun otsaani vasten. Muistan miten kylän lapset kiipeilivät päälläni, tarttuivat käsistäni ja katsoivat silmiin. Tiesin saavani lapsilta syyhypunkin, tiesin mutten välittänyt. En voinut olla ottamatta vastaan heidän kosketustaan, en voinut olla sulkematta heitä syliini. Heidän ihonsa minun ihoani vasten, siinä syntyi kommunikaatio johon ei tarvittu sanoja. Siinä syntyi väylä kahden maailman välille.

Tänä iltana kun lauloin lapsiani uneen, Esikoinen pyysi vielä yhtä halausta, kesken laulun. Halaan ja painan suudelman hänen päälakeensa. Minä tykkään sinusta Esikoinen sanoo, Minun tulee hyvä olo kun me halataan. Hymyilen pimeyteen. NIin minullekin, minä sanon. Ja hiljaa mielessäni minä lupaan että minä en koskaan lakkaa halaamasta. Että halaan, kosketan, hipaisen häntä läpi hänen elämänsä, läpi haisevien teinisukkavuosien, läpi nuoren aikuisuuden ja nolostumisen äidin halaamisen tähden. Läpi koko sen elämän minkä minä saan hänen kanssaan jakaa.

Tuijotan pimenevää iltaa ja kuuntelen kellon tikitystä.
Mietin miltä tuntuisi jos kukaan ei koskettaisi.
Muistelen miltä tuntui olla 9 viikkoa Berliinissä taideresidenssissä, missä kukaan ei koskenut minuun, ei ennenkuin lähtöpäivänäni halasin hyvästejä.
Muistan fyysisen kosketuksen kaipuun. Muistan sen ikävän joka kulminoitui siihen että olisin halunnut olla jonkun läheisen halattavana.
Vain yhdeksän viikkoa. Ja minä kaipasin kosketusta.
Tuolla ulkona kävelee ihmisiä, jotka eivät ehkä ole saaneet toisen ihmisen kosketusta, halausta, silitystä kuuteen vuoteen.
Miltä se tuntuu?
Mitä se tekee ihmisille?
Miten se kipu syö sisintä?

Ja minä lupaan, että minä kosketan jatkossakin. Kosketan sitä kaupan oven avannutta nuorta tyttöä, Kosketan sitä vanhaa miestä joka vitsailee lapsilleni liikennevaloissa. Kosketan sitä keski-ikäistä miestä joka nostaa tippuneen sormikkaani, kosketan sitä kerjäläistä jolle annan vaihtorahani.
Kosketan, koska uskon sen voimaan.
Kosketan, koska sen lakkaaminen on askel väärään suuntaan.
Kosketan, koska haluan että lapseni oppivat koskettamaan.
Kosketan koska uskon maailman olevan parempi niin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com