Korona-ahdistukseen ei auta toisten tunteiden vähättely

Julkaistu 1.3.2021

Ulkona on kevät.
Aurinko lämmittää kasvoja kun saatan Esikoisen jalkapallopeliin ja liukastelen itse pienelle kävelylle. Aurinko paistaa kirkkaasti saaden minut siristelemään silmiäni ja hymyilemään tyhjyyteen.

Talviloma on aivan lopuillaan, huomenna alkaa taas arki. Ei vieläkään se sellainen arki, josta me kaikki olemme jo vuoden haaveilleet, jossa vapaus liikkua ja nähdä ihmisiä olisi taas läsnä. Sellainen arki, jossa jokaista yskäisyä ei tarvitse säikähtää ja maskin pukeminen kodista poistuessa ei olisi yhtä rutiininomaista kuin alusvaatteiden päälle pukeminen.

Suomen koronatilanne on huonontunut. Se on varmasti kaikkien tiedossa. Edessä on maaliskuu, jonka aikana hallitus julistaa suomeen poikkeustilan ja Suomikin menee jälleen sulkutilaan.

Internetin ulkosuomalaisten keskustelupalstat täyttyvät ilkkumisesta ja vähättelystä kun suomalaiset “kehtaavat valittaa” tulevasta sulusta. Kilvan kerrotaan miten toisissa maissa asiat vielä pahemmin. Muistutetaan, että toisaalla on istuttu sisätiloissa kohta lähes vuosi, eivätkä suomalaisten kokema ahdistus ole oikeutettua, koska elämä täällä on ollut verrattain helppoa.

Huokaan syvään näitä keskusteluita lukiessani. Ymmärrän toki turhautumisen ja ärsyyntymisenkin. On varmasti raskasta seurata vierestä kun maa ajautuu huonompaan koronatilanteeseen ja sen kansalaiset sitten shokissa ahdistuvat itselle jo omassa maassa tutuksi tulleesta rajatusta elämästä.

Samaan aikaan en ymmärrä kuvittelevatko ihmiset tämän pahansuovan irvailun tai jopa aidon vittuilun auttavan heitä ahdistuksen kanssa. Missä on empatia, tsemppaus ja vertaistuki.
Sen sijaan, että nämä ihmiset väheksyisivät näiden ahdistuneiden ihmisten tunteita he voisivat vakuuttaa, että tästäkin sulusta selviää. Kertoa miten on itse selvinnyt ja jakaa omia vinkkejään miten pitkistäkin sulkutiloista voi selvitä ilman mittavia mielenterveysvaurioita.
Onko tosiaan niin, että nämä kaikki arvostelijat ovat nyt jo unohtaneet omat tunteensa vuosi sitten kun sulku koski uutena asiana koko maailmaa? Sitä ahdistusta ja vaikeutta hyväksyä tilannetta, pelkoa ja murhetta läheisten puolesta. Turhautumista kun itse tekee kaiken ohjeiden mukaan ja samalla seuraa vierestä miten muut jatkavat elämää kuin mitään pandemiaa ei olisikaan?

Siinä missä vuosi sitten kiiteltiin ihmisten solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä, nyt siitä on enää rippeet jäljellä. Kaikki ovat väsyneitä. Silti en usko tähän toisten ilkkumisen tai irvailun olevan avain tähänkään tilanteeseen. En tiedä yhtäkään lasta, joka on syönyt innoissaan ja hyvillä mielin lautasensa tyhjäksi sen jälkeen kun hänelle on muisutettu “Afrikassa lapset kuolee nälkään”- mantrasta.

Minuakin ahdisti uutiset. Mutta enemmän nuorten ja oman työni puolesta. Ei oman elämäni niinkään. Me olemme eläneet nyt lähes vuoden niin vähillä kontakteilla, ettei sulku tuo tähän mitään uutta. Viime kesällä me kykenimme hölläämään hetkeksi omaa elämää ja pidimmekin muutaman pienen illanistujaisen puutarhassamme ystäville. Ja toki lapsemme käyvät koulua ja esikoulua.

Maaliskuun ajan lapset saavat edelleen käydä koulussa, me jatkamme jo vuoden kestänyttä etätyöskentelyä ja kaikki muut kontaktimme loistavat poissaolollaan. Niin kuin ne ovat tehneet jo viime syksystä asti. Maskit ovat jokapäiväisiä työpaikalla silloin kun sinne on tarve mennä hoitamaan asioita. Teen työtä, jota ajoittain on pakko tehdä toimistolta tai kentältä käsin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Kevään lämmittäessä kasvojani ja painaessa silmäni sirilleen, keskityn miettimään päässäni tekemääni listaa niistä hyvistä asioista, joita tämä kevät tuo tullesaan. En mieti kaikkea sitä henkistä kuormaa mitä sulku tuo vaan mietin kaikkea mikä on hyvää:

Iloitsen Kuopuksen pääsystä samaan kouluun Esikoisen kanssa. Hän aloittaa ensimmäisen luokan syksyllä, kaksikielisellä luokalla. Kouluun valittiin soveltuvuuskokeen avulla ja emme olleet varmoja pääseekö lapsi edes tekemään koetta ennen elokuuta. Ensimmäinen ja toinen virallinen koepäivä osui juurikin sille Kuopuksen karanteeniviikolle, kun koko hänen päiväkotinsa oli altistunut koronavirukselle. Uutta koepäivää varten jouduimme jännittämään ja odottamaan virastotason päätöstä. Se kuitenkin saatiin lopulta ja lapsi suoritti kokeen hyvin tuloksin. Koulupaikka aukesi. Ensimmäistä kertaa lasten koululuhistoriassa, joka kohta kolme vuotta sitten, he ovat samassa koulussa, samalla kampuksella.

Kevään tulo. Tämä valon määrän lisääntyminen on asia, joka saa hymyilemään ja jaksamaan niinäkin päivinä kun muutoin ei jaksaisi. Ilmassa tuoksuu jo lupaus keväästä ja sitä seuraavasta kesästä. Varmasti tullaan kokemaan vielä takatalvea ja kylmeneviä ilmoja, pilvisiä päiviä ja kaikkea sitä, joka saa ihmiset myös vihaamaan tätä välivuodenaikaa.
Mutta päivä pitenee ja sitä kukaan ei voi estää.

Melanooma jalastani saatiin leikattua pois kokonaan. Joulukuussa jalastani poistetusta luomesta löytyi pinnallisesti leviävä melanooma. Helmikuun alussa jalasta leikattiin pois varmistusmarginaalit, eli aika iso kohta ihoa. Jalka on vieläkin arka ja haava ei ole vielä täysin parantunut vaikka voikin jo hyvin. Sain kuitenkin viime viikolla tiedon, että syöpää ei löytynyt enää poistetusta ihosta ja ihonpoiston yhteydessä poistettu luomikin oli terve. Tämä on minulle suuri asia.
Henkivakuutusta en tämän välikohtauksen takia saanut enää tänä keväänä, seuraava mahdollisuus sellaiseen on kahden vuoden päästä, muutoin pääsin tästä tällä kertaa ehkä säikähdyksellä ja elinikäisillä kontrolleilla. Toivotaan syvästi näin.

Reumalääkitys alkaa purra ja sivuoireet eli valtava pahoinvointi aina lääkepäivän jälkeisenä päivänä alkaa väistyä. Kuusi vuotta kärsin jatkuvista niveloireista, kivuista ja turvotuksista. Verikokeet olivat kuitekin aina puhtaat. Vasta viime syksynä työterveys osasi tarttua asiaan ja lähtettää jatkotutkimuksiin, joissa nivelreuma todettiin vaikka verikokeet olivat edelleen puhtaat. Lääkityksen ansiosta en enää pure jatkuvasti hampaitani yhteen laskeutuessani portaita tai hypätessäni ilmaan. Näen tulevaisuuden, jossa voin taas juosta.

Minulla on mielenkiintoinen ja ihana työ, jossa koen olevani hyvä ja tekeväni asioita merkityksellisten asioiden eteen. Nykyaikana tämä ei ole itsestäänselvyys ja olen tästä äärettömän kiitollinen joka päivä.

Minulla on muutamia ihmisiä ympärilläni, joita uskallan kutsua ystäviksieni. Naapurissa asuu kaksi perhettä, joiden kanssa olemme muodostaneet koronakuplan. He ovat pelastus meidän kaikkien mielenterveydelle. Lapsemme leikkivät yhdessä ja larppaamme normaalia elämää parhaamme mukaan keskenämme. Tämä on todellisuuspako, joka on ollut tämän kohta vuoden kestäneen koronapainajaisen yksi suurimmista voimavaroista.

Ja sitten se yksi iso unelma on ihan juuri toteutumassa. Me löysimme nimittäin tammikuussa sen meidän puutalomme. Ja ostimme sen. Olen tämänkin tiedon päällä istunut hyvän tovin. Pitänyt sen vain itselläni, koska vielä siinä ei ole ollut kerrottavaa. Talo vapautuu meidän käsiimme vasta kuukauden kuluttua, sitten me vielä remontoimme kevään. Muutamme kesää vasten. Minä saan vihdoinkin istuttaa omaan pihana puun ja maalata lastenhuoneen seinät vihreäksi. Tämä tieto antaa voimia. Etuoikeutettua iloa ja ihan vähän nolostelenkin tätä riemua. Mutta koitan muistaa, ettei se ole keneltäkään pois jos minä olen onnellinen.

Oma perhe. Puoliso, jonka kanssa eläminen ei koronavuodenkaan jälkeen ahdista, ei vaikka vuosia yhdessä on takana nyt jo yli 20. Yhteiset unelmat, yhteinen arki ja yhteinen huumorimme kannattelee ja vie meitä eteenpäin. Rakastan joka päivä, monta kertaa.
Vanhempani ovat kaukana ja huoli heidän turvallisesta näkemisestä painaa usein. Voimmeko mennä pääsiäisenä heidän luokseen, sitä en tiedä. Odotan rokotuksia saapuvaksi nopeammalla tahdilla Suomeen, aivan kuin kaikki muutkin. Toivon heidän olevan jo kohta rokotusvuorossa, jolloin näkemistä ei tarvitse pelätä niin kovin paljon. Onneksi he kuitenkin ovat olemassa, puhelinsoiton päässä. Se on jo paljon.

Näihin asioihin minä haluan yrittää keskittää ajatukseni seuraavien viikkojen ajan. Toivon lasten pysyvän terveinä. Toivon, ettei kouluihin tule altistuksia, jotka sulkevat lapset taas kotiin neljän seinän sisään. Sitten jos näin käy, selviämme sitäkin. Empatialla ja kohti valoa mennen.