Kolmekielinen suomalainen – ja lupa olla ylpeä siitä

“Annu, ollaanko me ulkomaalaisia?” Kysyy viisivuotias Kuopus.
Katson häntä ja kerron, etteivät hän ja Esikoinen kyllä Suomessa ole millään mittarilla ulkomaalaisia. Kuinka niin? “No koska pihalla lapset kerran sanoi niin kun me puhutaan toisia kieliä”
Tämän keskustelun olen joutunut käymään myös Esikoisen kanssa. Hän kertoi pihan suomenruotasaisen lapsen kiven kovaan väittäneen hänen olevan ulkomaalainen, koska puhui suomen lisäksi muuta kuin ruotsia.
Näin syvällä ovat asenteet suomalaisessa yhteiskunnassa. Eivät nämä lapset näitä olettamuksia omasta päästään keksi, ne tulevat kotoa.
Enkä minä sano että niihin latautuu välttämättä mitään negatiivista. Ei se että jotakuta kutsutaan ulkomaalaiseksi automaattisesti tarkoita jotakin negatiivista. Se voi olla aivan yhtä hyvin täysin viaton tapa sijoittaa ihmiset lokeroon omassa ajattelussa. Sen tarpeellisuudesta toki voimme keskustella, mutta se keskustelu ei nyt oikeastaan kuulu tähän.

Törmään omassa arjessani jatkuvasti siihen totuuteen, että kaksikielisyys Suomessa tarkoittaa tavallisen ihmisen mielessä käytännössä joko suomenruotsalaisuutta tai sitten maahanmuuttaja taustaista kaksi tai monikielisyyttä.
Tämähän ei sinällään ole väärin. Mutta kun on niin paljon muunkinlaista kaksikielisyyttä.

Olen avannut täällä blogissa muutamaankin kertaan omaani ja lastemme kieli- ja kulttuuritaustaa. Ja saanut siitä paljon positiivista ja negatiivista palautetta.
Moni on kertontu ymmärtäneensä vasta tämän äidinkieltä käsittelvän postauksen kautta, että tosiaan, Suomessa voi rekisteröidä vain yhden kielen äidinkielekseen.
Toiset taas ovat sanoneet, ettei voi kutsua itseään kahden kulttuurin välissä kasvaneeksi jos se toinen kulttuuri Suomen lisäksi on jokin Eurooppalainen kulttuuri.
Olen myös saanut kuulla, etteivät lapsemme oikeasti ole kolmekielisiä, koska ei kukaan voi puhua kolmea kieltä samalla vahvuudella ja jokin niistä kielistä tulee olla äidinkieli, ei vaan voi olla useampaa äidinkieltä. Ja koska asumme suomessa, tulee suomenkielen siis olla lastemme äidinkieli, piste.

Maailman kuvalehti avasi tätä teemaa hieman viime viikolla julkaistussa artikkelissa.
Minä ja Familian Hanna Kinnunen avasimme teemaa vielä hieman laajemmin omassa kirjotuksessmme.

Ne ihmiset, joista me Hannan kanssa omassa kirjoituksessamme puhumme, ovat esimerkiksi minun ja Puolison lapset. Kuopus ja Esikoinen.
He eivät ole maahanmuuttajia. He eivät ole ulkomaalaisia. Mutta he ovat kolmikielisiä ja kahden kulttuurin välissä kasvaneita.
He ovat myös suomalaisia, sinisilämisiä ja vaaleahiuksisisa.
Silti heidän äidinkielensä ei ole pelkästään suomi.
Ja heidän kaltaisiaan on tässä maassa tuhansia.

Minun oma identiteettini ei ole suomalainen. Siinä on paljon suomalaisuutta. Tunnistan itsestäni paljon sitä kuuluisaa suomalaisuutta, mutta yhtä paljon tunnistan myös muita maita. Tunnistan itsestäni keski-eurooppalaisutta joka tulee isäni kulttuurista, siitä toisesta kotimaastani, sieltä missä synnyin: Sveitsistä. Tunnistan itsestäni myös paljon piirteitä jotka tarttuivat minuun vuosina Englannissa ja Kaliforniassa.
Näen unta suomeksi, sveitsiksi tai englanniksi. Puhun ja kirjoitan kaikkia kolmea kieltä päivittäin.

Silti väestörekisterin mukaan äidinkieleni on  ainoastaan suomi.
Kuopus on asunut Suomessa 2 vuotta 5 elinvuodestaan. Hän puhuu suomea, englantia ja sveitsinsaksaa. Silti hänen tiedoissaan lukee hänen äidinkielensä olevan suomi.
Se ei ole totta.
Hän on kolmekielinen, kahden kulttuurin lapsi. Aivan kuten Esikoinenkin.

Se, miksi koen tämän asian henkilötasolla näin tärkeäksi on identiteetti. Haluan että lapsillani on mahdollisuus muodostaa itselleen kahden kulttuurin ja kolmen kielen identiteetti. Haluan antaa heille mahdollisuuden olla ylpeitä elämästä, joka on antanut heille mahdollisuuden kasvaa kolmen kielen pariin ja elää elämää kahden kulttuurin kasvattina, vaikka heidän kotimaansa onkin Suomi.

Koen vahvasti, että 2020 luvulla meidän tulee päivittää ajatuksemme kansalaisten identiteeteistä. On aika katsoa ympärillemme ja opettaa myös lapsillemme, että suomalaisuus on paljon muutakin kuin vain suomen- tai ruotsinkielisyys. Opettaa että suomalaisuuteen kuuluu kymmeniä kieliä, opettaa, että äidinkieliä voi olla useita ja tapoja elää yhtä monia kuin on meitä suomalaisiakin.
Muutos lähtee aina pienestä. Muutos ilmapiiriin yhteiskunnassa lähtee yhteiskunnan sisältä, ei ulkoapäin. Siksi uskon, että me kaikki voimme vaikuttaa siihen, että tulevaisuudessa me saisimme kirjata lastemme äidinkieleksi suomen rinnalle sveitsinsaksan ja englannin.
Uskon, että se olisi merkityksellistä. Antaisi meille vapauden olla oikeasti sitä mitä me olemme. 

Katson Kuopusta ja kerron, ettei hän ole ulkomaalainen. Hän on suomalainen ja sveitsiläinen. Kerron myös ettei pidä paikkaansa, että vain ruotsi on se toinen kieli jota suomalainen voi puhua suomen lisäksi. Kerron, että hän on kolmekielinen suomalainen. Ja että se on hieno asia.
Kuopus katsoo minua epävarmana. Esikoinen on kuunnellut olohuoneesta käsin keskusteluamme. Kun Kuopus ei vastaa minun selitykseeni huutaa hän NinjaGo lehtensä takaa “Kuopus, se tarkoittaa sitä että oikeasti sinä olet superihminen. Supersuomalainen. Ne muut ei vaan tiedä sitä, se on sinun salavoimasi! “
Hymy leviää lapsen kasvoille.
Supersuomalainen.
Maailma kuulee sinusta vielä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com