Kohti Yosemitea
Aamu valkenee sumuisena ja kylmänä.
Tiedän, ettei mene kauaa kun pilvipeite taas rakoilee, lämmön valuessa harmaan hattaramassan lävitse tähän maahan joka nyt on vielä kasteesta märkä.
Vielä ei lennä kolbri aamulennolleen vielä nukkuvat oravat jossain korkeiden eukalytyspuiden latvoissa olevissa pesissään.
Tänään on vuosi siitä kun menetimme Ystävän.
Vuosi siitä kun syöpä tuli ja korjasi liian nuoren ihmisen hengen pois tästä maailmasta vaeltamasta.
Vuosi.
Vuosi johon mahtunut paljon.
Paljon hetkiä jotka olisin halunnut jakaa. Paljon sanoja joita on jäänyt sanomatta.
Paljon kyyneleitä. Paljon nieltyä surua ja kipua rinnassa.
Tiedän kokemuksesta, että suru hellittää.
Ikävä ei. Suru taantuu jomotukseksi rintalastan taakse, ikävä viiltää joka kerta yhtä syvältä.
Keväällä 2016, kun Ystävä oli täällä meillä käymässä oli meidän tarkoitus lähteä Yosemiteen viikonlopuksi. Loppujen lopuksi matka peruuntui, koska Yosemitessä oli edelleen yöpakkasia ja paikoittain lunta eivätkä kaikki tiet olleet avoinna vielä.
Tänään, hänen poismenonsa vuosipäivänä, me suuntaamme kohti Yosemiten kansallispuistoa. Tämä matka ei ollut tähdätty tähän päivään, ystäväperheemme varasi telttapaikat jo tammikuussa. Havahduin itsekin vasta tänä sumuisena ja kylmänä aamuna tähän yhteensattumaan.
Samaan aikaan kun ikävä viiltää veitsen lailla sydämeni halki, en tiedä parempaa tapaa viettää tätä hetkeä kuin suunnata sinne minne emme silloin päässeet.
Ystävä ei ole mukana. Silloin 2016 me sovimme, että lähdemme sitten ensi kerralla Yosemiteen. Heti seuraavalla kerralla kun hän on täällä. Ei tullut seuraavaa kertaa. Tuli kuolema.
Mutta uskon hänen jollain tapaa olevan kuitenkin aina mukana. Pilvenä taivaalla, lintuna puun oksalla, kuiskauksena tuulessa.
Elämä jatkaa kulkuaan. Aurinko nousee, aurinko laskee, perhoset lentävät ja kukat kukkivat.
Elämä saa nöyräksi. Minä muistan olla kiitollinen tästäkin matkasta, tästäkin elämyksestä.
Nielen kyyneleitä ja pakkaan laukkuja.
Talo on hiljaa, lapset koulussa ja kerhossa.
Heti niiden päätyttyä haemme Pulison ja lähdemme ajamaan.
Ajo on pitkä, sen aikana ehkä mieli tasaantuu.
Juuri nyt annan itkun vielä tulla.
Itketään pois ikävä, itketään pois haikeus.
Jonain päivänä se helpottaa.
Ja ihan kohta, tiedän sen, nostaa päätä se kutkuttava seikkailumieli, se tunne kun pääsen tien päälle.
Se, jota onnellisuudeksikin kutsutaan.
Se tunne joka saa silmät siristymään ja suun leviämään hymyyn.
Kun maisema ja matka valtaavat mielen ja kamerasta tulee käteni jatke.
Minä lupaan hengittää erityisen syvään, nauttia ystäviemme naurusta, lastemme ilosta, huikeista maisemista, Puolison läsnäolosta ja kunnioittaa elämää.
Ja siellä Glacier Pointilla, minä lupaan lähettää ajatuksen Ystävälle, rakkaudella ja kunnioituksella muistaen.
Kohti Yosemitea, kohti elämää ja seikkailuja.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
