Kohti uutta
Uusi vuosi lähestyy.
Se maaginen hetki kun yksi vuosi jää taakse ja toinen on edessä.
Se hetki jonka edessä monella on tapana tehdä uudenvuoden lupauksia, asettaa itselleen tavoitteita.
Niin minäkin tein ennen.
Vuosi sitten lupasin itselleni että vuodesta 2017 tulee elämäni upein vuosi. Tein listoja paikoista joita haluan nähdä Kaliforniassa. Lupasin itselleni panostaa ystävyyksiin, parisuhteeseen, perheeseeni ja omaan hyvinvointiini.
Ei ollut minun lupauksistani tai tahdostani kiinni, ettei tämä kulunut vuosi ole todellakaan ollut elämäni upein.
Tähän vuoteen on mahtunut sydäntäsykähdyttävän kauniita hetkiä, oivalluksia ja tapahtumia.
Olen saanut elämääni ihmisiä joiden hyvyys ja lämpö on valaissut tämän vuoden pimeitä mutkia ja auttanut minua jaksamaan eteenpäin.
Olen saanut mahdollistaa lapsillemme aikaa serkkujen kanssa kesällä ja nyt uudestaan taas jouluna.
Olen saanut tehdä töitä, olla mukana projekteissa joita en olisi Palo Altosta käsin voinut toteuttaa.
Olen saanut huomata, että parisuhteemme Puolison kanssa kestää tällaisenkin myllytyksen, eikä se edes tehnyt tiukkaa.
Saimme kokea Kroatian.
Saimme kokea Berliinin.
Saimme ainutlaatuisen tilaisuuden olla osa Kaurilan Aseman puutaloyhteisöä, tutustua Meilahden vihreään kultaan.
Saimme saattaa Ystävämme viimeiselle matkalleen.
Saimme surra yhdessä muiden kanssa.
Saimme viettää aikaa kaksin Puolison kanssa.
Mutta me myös luovuimme paljosta.
Tähän voteen on mahtunut niin sydäntäsärkeviä hetkiä, että nytkin kun ajattelen niitä tapahtumia maistan happaman maun suussani ja tunnen ahdistuksen kireän vyön rintakehälläni.
Luovuimme kaikesta varmuudesta koskien sitä missä viettäisimme seuraavan kuukauden.
Luovouimme omasta kodista.
Luovuimme lämmöstä, ihmisistä ja kaikesta jonka olimme rakentaneet Palo Altoon.
Tämän kuluneen vuoden me emme ole tienneet missä me tulemme olemaan kuukauden kuluttua.
Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen tuntenut itseni mitättömämmäksi kuin koskaan.
Olen ollut enemmän eksyksissä siitä mitä minun kuuluisi tuntea tai olla tuntematta kuin koskaan.
Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kokenut ettei minulla ole mitään kontrollia omasta elämästäni, että joku toinen määrää sen kulun ja tapahtumat.
Tähän vuoteen on sisälttynyt niin paljon epävarmuutta, surua, luopumista, väärää toivoa, pettymyksiä, kommunikaatiohäiriöitä, turhautumista.
Tämä vuosi on vaatinut minulta niin paljon luopumista, luopumista kontrollista, luopumista omista suunnitelmistani, luopumista pysyvyyden tunteesta.
Mutta, tiedättekö. Minä,(me) selvisin(mme) siitä!
Me selvisimme tästä vuodesta, joka käänsi kaiken päälaelleen. Me selvisimme tästä surun, epätoivon, epävarmuuden ja ajoittain suurenkin ahdistuksen vuodesta.
Ja me onnistuimme rakentamaan sen keskelle pieniä onnen saarekkeita.
Pieniä hetkiä, joita muistellessa hymy karehtii huulilleni ja lämmin tunne valtaa rintakehän.
Minä en halua luvata mitään seuraavalle vuodelle. En halua rakentaa lupauksia ja pilvilinnoja joiden romahtamiseen minä en kykene vaikuttamaan.
Minä haluan uskoa, että meille luvattu tieto paluusta on totta.
Haluan uskoa että asiat menevät vihdoinkin oikein ja me pääsemme takaisin kotiimme.
Salaa toivon että näkisimme Kalifornian kevään, että saisimme jo mahdollisimamn pian upottaa varpaamme Half Moon Bayn rantahiekkaan.
Mutta minä en lupaa itselleni mitään.
Minä lupaan vain yrittää jatkaa samaa rataa kuin tähänkin asti.
Ottaa askeleen kerrallana, hetken kerrallaan.
Hengittää silloinkin kun tuntuu ettei henki kulje.
Minä yritän muistaa että ystävät ovat olemassa sitäkin varten että heille saa kertoa suruja ja murheita.
Minä yritän muistaa, että minä olen aina jollekin tässä maailmassa jotain.
Yritän arvostaa itseäni sitä kautta enemmän. Luottaa siihen että riitän, ihan vain tällaisenakin.
Kun taas yksi ihmisen asettama etappi, vuosi, vaihtuu toiseen, kun jokin alkaa taas alusta, minä en lupaa laihtua, en lupaa tehdä enemmän töitä, en lupaa olla kauniimpi, en lupaa pitää itsestäni parempaa huolta, en lupaa tehdä joulukortteja tai muistaa kaikkien ystävien syntymäpäiviä.
En halua luvata mitään.
Mutta toivoa minä haluan.
Minä toivon kirkkautta ja selkeyttä.
Toivon, että elämä rauhoittuu ja lakkaa olemasta selviytymistä.
Toivon, että saan kokemuksen ihmisarvostani takaisin sen sijaan, että kokisin olevani vain yksi luku paperipinossa.
Toivon, että saan kokea saman ystävyyden ja toveruuden lämmön jonka sain kokea tämän kuluneen vuoden aikana.
Toivon, että minulla on kykyä nauraa ja hymyillä paljon.
Toivon, että minulla on kykyä olla kärsivällinen ja osoittaa rakkauttani niille ihmisille, jotka sen ansaitsevat ja joille sitä haluan antaa.
Toivon parempaa ja valoisampaa huomista.
Aamuja joihin voin herätä tuntematta väsymystä.
Päiviä, jotka soljuvat ilman ponnistusta.
Iltoja joiden lempeys tuudittavat minut syvään ja helppoon uneen.
Toivon paljon. Mutta mitään en vaadi.
Uskon kuitenkin, että niin kauan kun minulla on kyky toivoa, on minulla myös kyky kulkea kohti valoa.
Jos lakkaan unelmoimasta, toivomasta, lakkaan tavoittelemasta aurinkoa, tyydyn pimeään ja vähemmän hyvän.
Ja siihen minä en halua tyytyä.
Minä olen valon lapsi.
Auringon tytär.
Joten vuosi 2018, otan sinut avosylin vastaan.
En aseta sinulle mitään vaatimuksia, mutta vilpittömästi toivon sinun olevan niin monelta osin parempi kuin edeltäjäsi.
Joten minä suuntaan silmäni sinuu, avoinna, rehellisenä, minuna ja otan mitä sinulla on tarjota.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
