Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kohti Pohjoista

15.02.2018

Ajan tappamista.
Odottamista.
Kärsivällisyyttä.
Sitä tämä helmikuu on meille ollut.

Siitä hetkestä lähtien kun viisumihakemukset lähetettiin ja saimme ajan lähtetystöön haastatteluun, olemme vain odottaneet että se päivä lähenisi ja koittaisi.
Tietenkin se aika tuli vasta monen viikon päähän. Eihän tässä prosessissa mikään mene nopeasti. Kaikki vaatii odottamista.
Miltä muutama viikko nyt enää tuntuu kun olemme kuitenkin jo odottaneet vuoden?

Voin kertoa että se tuntuu kamalalta.
Jos voisin, nukkuisin tämän ajan talviunta.
En haluaisi enää odottaa ratkaisua. En haluaisi enää jännittää tulevaisuutta.
Mutta mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.
Mitään suunnitelmia emme voi tehdä, emme tiedä lähedemmekö heti kun mahdollista takaisin Kaliforniaan, vai joudummeko järjestelemään elämämme ihan uusiksi jossain muualla.

Emme yksinkertaisesti juuri nyt tiedä mitään.
Olen yrittänyt nauttia talvesta. Voihan olla että kohta olemme jo kesässä.
Olen yrittänyt nauttia Suomesta. Koska voihan olla että kohta olemme taas kaukana poissa täältä.
Silti mieleni on levoton ja viikot tuntuvat kuukausien pituiselta.

Ensi viikolla on hiihtolomaviikko.
En taaskaan ollut varautunut siihen erityisemmin. Koska eihän meidän tavallaan enää pitänyt olla täällä silloin.
Kaiken piti olla jo selvää.

Taas kerran.

Kerho olisi kiinni. Harrastukset tauolla.
Pohdin laiskasti pitäisikö minun junailla itseni ja lapset Pohjois-Karjalaan. Jos retkeilisi Kolille.
En kuitenkaan päässyt ajatuksessa sen pidemmälle koska ylipäätään kaiken järjestäminen tuntuu tällä hetkeltä vaikealta ja minun on hankala keskittyä.

Sen tähden Ystävän spontaani ehdotus tuntuikin hämmentävän hyvältä. Hän kysyi, ihan vain ohimennen enkö haluaisi lähteä lasten kanssa Lappiin hänen ja hänen lastensa kanssa.
Vastoin kaikkia luonteenpiirteitäni (en ole lainkaan spontaani ihminen) sanoin kyllä.
Mitä kauemmin asiaa makustelin, sitä paremmalta idealta se tuntui.
Lappiin.
Tietenkin.
Sehän olisi elämys lapsille. Jotain uutta.

Ja jotain distraktiota minullekin, kiertäville ajatuksilleni, öisille painajaisilleni.
Lapin luonto, porot, laskettelurinteet, tykkylumiset puut.  Yksinkertaista elämää muutaman päivän.
Joten tänään illalla me hyppäämme junaan ja heräämme huomenna aamulla Lapista.

Todennäköisesti saatte siis seuraavat postaukset jo niistä maisemista.
Kohottakaamme mielesämme siis malja:
Malja spontaaneille lähdöille.
Malja vapaudelle lähteä.
Malja elämälle.
Malja Lapille.

Reput selkään ja menoksi.
Pieni sitkeä reissuperheeni.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »