Kohti huippua ja sen ylitse matkamme käy

Herään sateen ääneen.
Esikoinen liikahtelee levottomasti vieressäni, hän on tullut viereemme yöllä nähtyään painajaisia.
Tuijotan lämpimään pimeyteen ja kuulen korvissani oman sydämeni sykkeen.
Kävelen ikkunaan ja katselen kuinka sade huuhtoo peltikattoa, piha kylpee varhaisaamun ja sateen värittämässä pehmeän vaaleanpunaisessa harsossa.
Pihan läpi juoksee kettu, selkä kaarella, turkki märkänä.

Ajelehdin.
En saa otetta.
En elämästä, en tunteistani.

Katselen miten pisarat osuvat peltikattoon, päästäen pienen napsahtavan äänen osuessaan kovaan pintaan. Katselen miten puiden lehdet taipuvat veden alla ja pihan heinät taipuvat, mutteivät katkea. Ruoho muuttuu märäksi ja viileäksi ihoa vasten.

Painan pääni hetkeksi ikkunankarmia vasten, päänsärky vihloo ohimoita, unenpuute kirvelee silmiä.
Hengitän lämmintä kosteaa kesäilmaa ja kaipaan enemmän kuin koskaan omaan kotiini.
Haluaisin, että en kaipaisi.
Haluaisin, että tämä odotus Suomessa olisi oikeastaan mukava tauko kaikesta Piilaakson elämästä.
Haluaisin, ettei tämä odotus ja tietämättömyys menisi näin kovin ihon alle ja tunteisiin.
Haluan takaisin tietäen samalla etten halua jäädä pysyvästi kuitenkaan sinne. Millä oikeudella siis haluan takaisin?
Koska se tuntuu oikealta?
Koska haluan taivaltaa sen matkan loppuun jonka aloitimme?

Miksi en sitten halua jäädä loppuelämäkseni?
Koska en näe tulevaisuutta Amerikassa, en näe loppuelämäämme siellä.
Koska meillä ei tule koskaan olemaan varaa elää siellä täysin sellaista elämää kuin haluamme.
Koska emme halua lapsiamme sikäläiseen koulutussysteemiin.
Ja silti, silti olemme nyt valmiita odottamaan määräämättömän ajan päästäksemme takaisin.
Ristiriitaisuudet, eri suuntiin vetävät tunteet repivät mieltäni kuin syystuuli rikkinäistä muovipussia.
Missä minä sitten näen meidän tulevaisuuden?
Missä me haluamme elää ja kasvattaa lapsemme?
Minä. En. Tiedä.

En voi olla miettimättä miten tämä kaikki vaikuttaa lapsiin.
Tämä juurettomuus.
Tämä epämääräisyys.
Tämä nomadielämä.
Onko meillä oikeus tehdä lapsillemme näin?

Kävin aikaisemmin kesällä mielenkiintoisen keskustelun siitä kumpi on tärkeämpää, tasapainoinen, yhteen paikkaan sidottu lapsuus jossa lapsi voi luoda juuret ja saada koko elämän läpi kulkevia ystävyyssuhteita. Elää siten että lapsi saa perusturvallisuuden tunteensa siitä että asiat ja paikat ympärillä eivät muutu, että hän voi luottaa heräävänsä jokainen aamu samaan ympäristöön.

Vai ylittääkö kokemuspohjassaan erilaisen kulttuurin oppiminen nämä kaikki asiat?
Onko lapselle hyötyä siitä että hän näkee maailmaa jo pienestä lähtien, oppii ettei kaikkialla kaikki ole samoin, ettei kaikkialla puhuta samaa kieltä eikä käyttäydytä samoin?

Keskustelussa eri ihmiset kertoivat kokemuksiaan omasta lapsuudestaan.
Ja kaikissa kertomuksissa vastaus oli sama: vaikka lapsen eri maissa eläminen oli köyhdyttänyt lapsuuden ajan ihmissuhteita siten, ettei lapsuuden ajan ystäviä oikeastaan ollut perheen ulkopuolella, koki jokainen vastaaja että erilaisten kulttuurien ja muiden maiden tuoma laajempi maailmankatsomus ja ymmärrys muista ihmisistä painoi heidän kokemusvaa’assaan kuitenkin enemmän. Kukaan heistä ei omien sanojensa mukaan vaihtaisi kokemuksiaan pois, ei vaikka vastalahjana olisikin pysyvä lapsuudenkoti, muuttumaton pihapiiri ja sydänystävät joiden kanssa tallataan elämän ensimmäiset 20 vuotta rinta rinnan.

Silti mietin, teemmekö oikein kun olemme jo nyt repineet lapsemme mukaan tälle samalle matkalaisen polulle jota itse kuljemme.
Mikä oikeus meillä on päättää lastemme puolesta mistä palikoista heidän lapsuutensa muodostuu.
Kaikki, ja ei mikään.

Minä en tiedä oikeaa vastausta.
Minä olen itse muuttanut pienenä lapsen Sveitsistä Suomeen, sen jälkeen muutimme useamman kerran ennen kuin vanhempamme ostivat vanhan kyläkoulun Pohjois-Karjalan sydämestä jonne myöhemmin omat juuremme loimme.

Koen oppineeni jo pienestä pitäen näkemään maailman hieman laajemmalla persepektiivillä.
Perheen arvo voimavarana korostui.
Maiden rajat ovat aina olleet minulle vain outo viiva paperissa, ei mikään ihmistä erottava määre.
Kuitenkin myönnän myöskin että ei minulla ole lapsuuden ystäviä, ei samalla tavalla kuin monilla ystävilläni. Ei ole ketään kenen kanssa olisin käynyt samaa Esikoulua, ala- ja ylä-asteta. Ei ole mitään naapurinliisaa tai -mattia, joka olisi ollut elämässäni aina.
On serkut, on pari perheystävää jotka ovat olleet olemassa elämässäni aina, mutta eivät he ole asuneet kanssamme samoilla paikkakunnilla.

Toisaalta, on vaikea sanoa olisiko minulla tämänkaltaisia ystäviä siinäkään tapauksessa että olisimme asuneet tuossa samassa paikassa jo silloin kun minä synnyin. Minä olin lapsena ujo enkä tutustunut helposti muihin lapsiin. Kävin vuoden ajan Hauholla kerhossa, enkä poistunut sen vuoden aikana kertaakaan pöydän alta istumasta sen kolmen tunnin aikana mitä kerho viikottain kesti.
Kävin myös seurakunnan kerhossa Pohjois-karjalan muuton jälkeen, siellä minusta oli parasta evästauko ja piirustushetket. Ystäviä, kavereita, leikkitovereita en missään näistä tilanteista muiden lapsien kanssa osannut muodostaa.
Joten en minä osaa sanoa millainen, minusta olisi tullut erilaisilla lähtökohdillakaan.

Sade hidastuu, pisaroita on ilmassa vähemmän, pieni tuulenvire heilauttaa pihavaahteran oksia ja vesi ropisee soratielle sen lehdistä.
Pilvet liikkuvat taivaalla hitaasti, unisena, vielä aamusta raukeina nekin.
Käsivarsieni iho nousee kananlihalle ja pieni väristys kulkee kehoni lävitse.
Varis lentää syreenipensaasta männyn oksalle.

Meidän lapsemme ovat joutuneet kohttuuttomaan pyöritykseen.
Tietenkään tämä ei ole mitään verrattuna moneen muuhun lapseen, niihin jotka joutuvat vaihtamaan maata vuoden välein vanhempien työn takia.
Tai verrattuna pakolaislapsiin, heihin verrattuna meidän elämämme on paratiisia.
Ja he lähtevät pakon edessä.
Me teimme tietoisen valinnan.

Tietoinen valinta.
Se tässä onkin ehkä raskainta. Se, että me tietoisesti kerta toisensa jälkeen valitsemme tämän polun myös lapsillemme.
Me haluamme heidän parastaan.
Me haluamme, että heistä kasvaa vahvoja, avarakatseisisa ja sosiaalisia ihmisiä.
Me haluamme, että heistä tulee onnellisia.
Silti itsekkäästi teemme asioita, joista emme voi olla varmoja ovatko ne aivan varmasti lapsen edun mukaista.

Istun ikkunalaudalla enkä saa itseäni liikahtamaan sänkyyn. En vielä. En vaikka uni kolkuttaa olkapäätäni ja kellon viisarit ovat vielä niin aikaisessa ettei kukkokaan ole herännyt vielä kiekumaan.

Mietin viimeöisiä sanojani Puolisolle.
Kun makasimme pimeässä, sylikkäin, odottamassa unen tuloa. Kun rintakehääni painoi sadankilon kivilasti.
Hengittäminenkin oli vaikeaa.
Mietin tulevaisuutta. Mietin onko oikein, että odotamme viisumeita pahimmillaan vuoden loppuun.
Ja entä sitten.
Jos pääsemme jouluksi kotiin, onko sitten oikein että alamme pohtia lähtöä jo heti puolen vuoden kuluttua.
Koska en periaatepäätöksen me olemme tavallaan tehneet, että emme halua Esikoista Amerikkalaiseen koulusysteemiin.
Mutta onko tämäkään sitten järkevä tie.
Tämä tällainen jatkuva repiminen kodista toiseen.
Jatkuva alusta aloittaminen.
Mutta palata meidän täytyy.
Sen minä sanoin ääneen.
Että lapsille ei ole hyväksi olla palaamatta.
Pitää palata että voimme jatkaa, oli suunta mikä tahansa.
Puoliso huokaa. On hetken hiljaa. Sanoo lopulta ettei hän rehellisesti sanottuna enää tiedä mikä on lapsille parasta.

Vaikenen.
Vaikenen, koska en minäkään tiedä.
Mutta haluan uskoa.
Haluan luottaa intuitiooni.
Ja se sanoo ettei näin voi lähteä pois.
Ettei omasta kodistaan voi poistua ilman että siihen valmistautuu.
Siksi pitää palata.
Palata tekemään ne kaikki kesken jääneet asiat.
Palata juoksemaan hiekkarannoilla:
Palata halaamaan ystäviä.
Palata syömään viikunoita suoraan puusta.
Palata, voidakseen myöhemmin kantaa muistoja hymyillen, ei itkien.

Sade lakkaa. Pilvet muuttuvat vaaleanpunaisiksi. Kuin taivas olisi täynnä hattaraa. Tuuli kääntyy ja heittää viimeisiä sadepisaroitaan paljaille jaloilleni.
Mustarastas lennähtää katolle ja katselee minua pää kallellaan, kuin kysyisi, mitä sinä siinä teet.

Kuulen pienen perheeni hengityksen äänet, unen tuoman hiljaisuuden.
Tiedän, että lopulta mekin opimme näkemään tämän mutkaisen tien määränpään. Tai ainakin saavutamme tämän nyt meneillään olevan mäen huipun, näemme vähän kauemmas, vähän enemmän.
Tiedän, että niin kauan kun me kävelemme tällä polulla yhdessä, ovat perusasiat kunnossa.

Heistä tulee erilaisia. Vastasi Puoliso kun heitin kerran ilmaan kysymyksen siitä millaisia meidän lapsista tulee kun me näin heitä riepottelemme ympäri maailmaa.
Heistä tulee ihmisiä, jotka ottavat nopeasti kontaktia.
Heistä tulee ihmisiä, jotka osaavat ottaa uudet tilanteet nopeasti haltuun.
Heistä tulee sopeutujia.
Heistä tulee ihmisiä, joille koti on maailma.
Voin vain toivoa, että heistä tulee myös ihmisiä, jotka tietävät mistä he ovat kotoisin.

Pilvien välissä on pieni kaistale sinistä taivasta, iso harmaa pilvimassa nousee kuitenkin horisontista ja lupailee harmaata, mutta lämmintä päivää.
Nousen seisomaan, kuivaan märät sääreni ja astelen narisevia lattialankkuja pitkin kohti nukkumanurkkausta.

Kun suljen silmäni ja annan unen tulla, kuulen ulkona kukon kiekuvan.
Elämä ei parane murehtimalla.
Elämä ei etene murehtimalla.
Tämä tie ei lopu ellei sitä kävele.
Ei muutu helpommaksi.
Joten minä teen parhaani.
Minä kävelen eteenpäin.
Minä toivon, etten särje lapsiani, minä yritän luottaa omaan tunteeseeni siitä että tämä on oikein.

Aika näyttää, olinko oikeassa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com