Kodin kaipuu

Julkaistu 29.4.2019

Minä olen elänyt paljon ulkomailla.
Olen oleskellut muissa maissa, tullut ja lähtenyt Suomesta useammin kuin kykenen laskemaankaan.
Mutta jostain syystä en ole koskaan ollut kauemmin poissa kuin puoli vuotta kerrallaan.

Minä olen 37 vuotias, siltikään en ole koskaan ollut näkemättä esimerkiksi vanhempiani pidempään kuin kuusi kuukautta.
Koskaan aikaisemmin elämässäni en ole ollut käymättä vanhempieni luona, tuossa keskellä metsää nököttävässä lapsuudenkodissani, näin pitkään aikaan mitä nyt.
Nyt olen ollut poissa sieltä vuoden.
Se on pitkä aika. Minulle.

On helppo ymmärtää lapsen ikävää. Lapsen kaipuuta isovanhempien luo. Lapsen kaipuuta Suomen elämään.
Itselleen sitä on tavallaan vaikeampaa myöntää. Vaikeampaa antaa lupa olla ikävä toisaalle.
Koska juuri nyt täälläkin on hyvä.
Täällä on kesä, on rutiinit, on elämä.

Täällä on ihmisiä, jotka ovat nähneet lapsemme kasvavan, tuntevat heidät ja heidän luonteensa.
Totuushan on että Suomen ystävistämme vain harva oikeasti tuntee lapsiamme. Eikä siinä ole mitään väärää, emme mekään tunne Suomen ystävien lapsia.
Emme ole olleet siellä katsomassa miten he kasvavat, emme ole olleet samoilla vappupiknikkimatoilla tai kokoontuneet leikkipuistoihin.
Suomessa meillä on historia, mutta juuri tämän hetkistä elämäntilannetta siellä ei kukaan ole kanssamme elänyt.

Siksi tuntuukin oudolta kaivata sinne niin syvästi kuinka minä olen tämän kevään aikana kaivannut.
Kaivata sitä maailmaa josta pyristelimme vahvasti pois, ensin kolme vuotta sitten, sitten uudelleen vuosi sitten.
Olisimmehan me voineet jäädäkin, silloin vuosi sitten. Jäädä katsomaan miltä elämä näyttää. Mutta me halusimme tulla tänne, viimeistelemään tämä matka.
Ja nyt, kun takana on vuosi tätä manteretta, ilman Suomea välissä, nyt minä kaipaan Suomea niin että rintalastan alle sattuu.

Kaipaan Suomen yksinkertaisuutta. Sitä ettei minun tarvitse sairastuessa ensimmäisenä pelätä että kyseessä on jotain vakavaa jonka hoitoa vakuutuksemme ei kata.
Kaipaan Helsingin katujen kaikua, kaipaan ratikkakiskojen kolinaa, kaipaan koivujen lehtien havinaa ja kesäpäiviä jotka eivät pääty koskaan.
Kaipaan vanhempieni talon keittiön sinivalkoista ruudukkoa, kaipaan isäni askelten kuulumista käytävällä, kaipaan äitini kumartunutta hahmoa hänen puutarhassaan, kaipaan tunnetta siitä että on paikka maailmassa johon minä kuulun.
Kaipaan sitä, ettei minun tarvitse selittää aksenttiani, kaipaan tavallista tylsää elämää.
Työpäiviä ja arjen monotomista rytmiä.
Viikonloppuja Pohjois-Karjalassa ja välillä varastettuja treffejä Puolison kanssa.
Kaipaan vapautta.

Kaipaan sitä tunnetta että saa antaa lasten kulkea tutuilla poluilla omia aikojaan, että he saavat kävellä salapolkujaan ilman että kukaan aikuinen tulee kertomaan minulle miten laiminlyön lastani kun en kulje hänen vieressään. Kaipaan että voin liikkua paikasta toiseen julkisella liikenteellä, ettei aina tarvitse autoilla.
Minun ikäväni on konkreettista, käsin kosketeltavaa.
Ja samanaikaisesti se on ristiriitaista.
Se on kivuliasta ja haikeaa.
Sille ei ole sanoja. Samaanaikaan sille on tuhansia sanoja.

Ja samaan aikaan tällä on nyt ihan hyvä.
Niin meillä kuin lapsillakin. Mikään ei ole varsinaisesti väärin.
Joku kommentoi jostain aikasemmasta teksistäni, etten minä näköjään koskaan sopeutunut tänne asumaan. Siksi kritisoin tätä maata niin usein.
Ei se niin ole.
Väitän sopeutuneeni. Väitän oppineeni rakastamaan tätä outoa kuumaa maata sen oudoilla tavoilla.
Mutta koti se ei minulle ole.
Ja mitä tulee kritoisoimiseen, tuskin minä koskaan lakkaan nostamasta esiin epäkohtia siitä paikasta missä minä elän.
En nyt, enkä silloinkaan kun asumme taas pysyvästi Suomessa.
Minun on täällä, hyvä, mutta tunnen ja tiedän, etten osaisi olla täällä lopulta onnellinen.

Ehkä se johtuu siitä että tulimme tänne tietäen että me lähdemme täältä.
Ehkä minun kyvyttömyyteni sitoutua tähän maahan tämän enempää, johtuu siitä.
Ajatuksesta, että olemme kuitenkin lähdössä.

Kysyin lapsiltamme lauantaina kumpi maa on heidän kotinsa, Suomi vai Amerikka.
Esikoinen vastasi epäröimättä Suomi.
Kuopus vastasi epäröimättä Amerikka.
Kuopukselle tämä maa on se jossa hän on kauimmin asunut. Tämä koti on se jossa hän on eniten aikaa viettänyt. Muistoja jostain muusta hänellä on vain hyvin, hyvin vähän.
Esikoinen taas muistaa vielä jopa sen Puistolan kodin josta tänne ensimmäistä kertaa lähdimme.

Entä missä on sinun kotisi? Kysyi Esikoinen minulta.
Jäin miettimään vastausta.
En varmaksi tiedä.
Haluaisin tottakai sanoa Suomi, uskon sen olevan kotini.
Uskon minun vihdoinkin osaavan asettua kun palaamme.
Mutta varma en voi olla.
Tähän asti olen tempoillut, vealtanut ja lähtenyt aina uudelleen ja uudelleen pois.
Mutta nyt minulla on ensimmäistä kertaa olo, halu löytää pysähdyspaikka. Löytää koti.

Lapset tuijottavat minua odottavina.
Kerron heille etten ole ihan varma. Että toivoisin Suomesta tulevan tulevaisuudessa paikka jota voin varmuudella kodiksi kutsua.
Kuopus nostaa suuret silmänsä kohti minua ja hymyillen hän tokaisee “ Sinun kotisi on maailma”.
Eikä lapsi täysin väärässäkään ole.
Kulkurin sielu.
Ehkä se jonain päivänä kuitenkin vihdoinkin löytää rauhan.

Kahellaan.