Kisaväsymystä ja vappumuistoja

Julkaistu 3.5.2020

Vappu.
Herään aikaisin, ulkona huutaa lokki. Valo kurkistelee paksujen samettiverhojen takaa makuuhuoneeseen.
On vappupäivä. Tätä juhlaa on moni ennakkoon pelännyt. Uskottiin etteivät suomalaiset tietenkään malta pysyä kotonaan vaan ryntäävät väkiselläkin vieri viereen istumaan piknikeille. Toisin kävi. Ihmiset pysyivät kotonaan, ja hakeutuivat luontoon.
Ei tullut riehoja, ei tullut paniikkia.
Sääntökansa, hymähdän myöhemmin Puolisolle, joka nyökkää ymmärtäen viittaukseni.

Laskeudun alakertaan. Lattia tuntuu viileältä jalkojen alla. Työviikon väsymys painaa vielä harteilla. Kevään valo tulvii keittiön ohuiden saniaisverhojen läpi ja tuo pehmeän tunnelman.
Lapset loikoilevat sohvalla ja katsovat vapaapäivän piirrettyjä. Se yksi harvinainen kerta kun annamme heille luvan katsoa meidän mielestä aivottomia sarjoja netflixistä.

Aamupalan jälkeen pinoan ruokapöydälle retkieväitä, kaivan varastosta teltan ja makuupussit.
Keitän kuumaa vettä termokseen ja puen itselleni merinovillakerraston ulkoiluvaatteiden alle.

Oikeaa vappua me olemme viettäneet vuosien aikana vain satunnaisesti.
Vuodet ulkomailla ovat pakottaneet meidät luopumaan tästä juhlaperinteestä kerta toisensa jälkeen. Tältä vuodelta toivomme jotain muuta. Toivoimme että olisimme voineet pitää vohvelijuhlat kuten niinä harvoina vuosina kun olemme Esikoisen syntymän jälkeen vappua Suomessa viettäneet.

Pilkkoessani vihanneksia rasiaan, muistelen edellistä tässä maassa vietettyä vappua.
Vietimme sitä ystävien puutalossa. Se oli ystävän viimeinen vappu. Facebook muistuttaa kuvin siitä illasta. Ilta-auringon värjämäästä keittiöstä ja naurusta. Kyyneleet nousevat silmiini ja valuvat poskille. En kai koskaan lakkaa kaipaamasta ystävää, hänen nauruaan ja valloittavaa persoona. Hengitän syvään ja käännän väkisin ajatukseni vuoden takaiseen vappuun. Silloin suuntasimme meren rannalle ystävien kanssa. Oli meri, ystävyys ja kalifornian lämpö.

Nytkin on meri.
Perhe. Ja rakkaus.
Päätimme yhdistää ne onnenelementit, joiden tiesimme toimivan meidän perheelle. Vuokrasimme siis auton, suuntasimme sen nokan kohti Porkkalaa ja nostimme rinkat selkäämme.
Ja sieltä se löytyi.
Onni.
Aurinko lämmitti kasvoja ja meri rauhoitti mieltä.

Seistessäni siinä rantakallioilla, katsellen Puolisoa ja kahta lastamme pohdin miten olin aina kuvitellut olevani ainoastaan vuorten ja metsien ihminen.
En ollut koskaan ymmärtänyt, että minussa asuu tämä levoton sielu joka rauhoittuu vasta meren äärellä.
Sen opetti minulle vasta Kalifornia.

Täällä meri ei pauhua, ei samalla tavalla kuin Kalifornian loputtomilla hiekkarannoilla. En kuvittele edes näkeväni ulapalla valaiden vesisuihkuja eikä katseeni tapaile pelikaaneja lentämässä äänetöntä lentoaan aaltojen yllä.

Mutta meren tuoksu on täällä pohjolassakin sama. Tuo suolan, merilevän ja vieno kalamainen tuoksahdus joka tuo lupauksen vapaudesta ja äärettömyydestä.
Se tuo rauhan.

Pystytämme teltan, syömme, lepäämme teltassa päivälevon, kävelemme pitkin rantakallioita. Lapset juoksevat, leikkivät, nauravat. Aina joskus riitelevät, mutta suurimmaksi osaksi he nauttivat luonnosta, merestä, vapaudesta.
He eivät tunne vielä vapun konseptia, eivät tiedä ettei nyt ole asiat kuten ennen. Eivät tiedä, että yleensä tänä päivänä ostetaan vappupalloja, kuunnellaan taistolaislauluja ja pikniköidään ystävien seurassa puistossa.
Haikeudenkaltaisen surumielisyyteni tilalle vaihtuu päivän aikana levollisuus, onni.
Ymmärrys siitä, että minulla on kuitenkin tämä kaikki tässä. Tämä luonto, tämä kyky lähteä ulos ja rakastaa tämänkaltaista yhdessäoloa pienen perheeni kanssa.

Seitsemän viikkoa koronaa takana, lukuisia ja lukuisia viikkoja edessaä. Hetkellisesti saamme nyt ehkä taukoa, lapset voivat palata hoitoon, elämä helpottaa hieman. Silti uskon tämän kaiken roikkuvan päällämme sen kaksi ennustettua vuotta. Se on yli sata viikkoa. Joista olemme selvinneet seitsemän. Seitsemän. Se on naurettavan vähän.
Silti nyt jo kisaväsymys painaa harteita. Monotoninen elämä tuntemattoman pelon varjostaessa taivasta on kuin painopeitto johon lisätään päivä päivältä lisää lyjypainoja roikkumaan.
Elämä on tasapainoilua, työn, lasten ja arjen välillä. Tuntosarvet lasten oireilulle tuntuvat olevan vereslihalla kuulostelusta onko heillä kaikki hyvin. Esikoisen päivittäiset itkukohtaukset nakertavat sydäntä ja ymmärrämme kivuliaan hyvin tämän kaiken aiheuttavan hänelle enemmän vaikeita hetkiä nyt ja tulevaisuudessa kuin mitä edes osaamme ennustaa.

Olen niitä harvoja, jotka näkevät päiväkotien avautumisen olevan meidän lapsillemme hyvä asia. Ymmärrän riskit, ymmärrän että ihmisiä pelottaa.
Silti näen myös omat lapseni ja ymmärrän heidän tarvitsevan sellaisia rutiineita ja sisältöjä päiviinsä joita me emme täysipäiväisen päivätyömme ohella Puolison kanssa kykene tarjoamaan.
Puoliso näkee otsarypyistäni mitä ajattelen. Laskee käden olkapäälle, katsoo silmiin. Sanoja ei tarvita. Luen katsesta sen lempeän “älä mieti” lauseen, ja hymyilen. Suljen silmäni ja annan auringon lämmittää kasvojani.

Sytytämme tulet ja juomme sen ääressä kuumaa teetä ja syömme suklaata ja munkkeja. Tai munkkeja ei syö kukaan muu kuin Puoliso. Lasten valikoiva maku makean suhteen ei yllä näihin kaupan valmismunkkeihin.
Mietin, että ehkä jonain päivänä minä olen se äiti, joka laulaa keittiössä taistolaislauluja ja paistaa munkkeja. Kuten oma äitini. Sinivalkoinen esiliina edessään, auringon paistaessa ikkunoista sisään ja “kenen joukoissa seisot” sanojen kiiriessä avoimesta ikkunasta ulos lumen laikuttamalle pihalle.
Se on kaunis lapsuusmuisto. Yksi rakkaimistani.
Yksi niistä, joita kukaan ei koskaan voi ottaa minulta pois.

Tulen nuollessa nuotiopuita ja minun puristaessa violettia emalimukiani jota koristaa muumilaakson mörkö, ymmärrän myös ettei minusta koskaan tule tuota äitiä.
Minusta tulee lapsilleni toisenlainen äiti, heillä on toisenlaisia lapsuusmuistoja vapusta.
Taistolaislaulut eivät ole väistyneet, niitä me kuuntelemme edelleen. Mutta ehkä he muistavat ennemmin äitinsä laulamassa Bella Ciaota ja ojentamassa heille vappupalloja.
Tai sitten he muistavat nämä lukuisat ei-perinteiset vaput.
Merenrannat, piknikit hiekkasärkillä ja rantakallioilla. Ehkä he muistavat vapun aikana kun teltailukausi avattiin.
En tiedä.
Ehkä minun ei myöskään tarvitse

Rantakalliolla seistessäni, Puolison painaessa partaisen poskensa poskeani vasten ja lokkien huutessa päidemme yläpuolella annan seitsemän viikon kisaväsymyksen valua vaaleiden kivien sekaan. Annan aaltojen tulla ja pyyhkiä sen pois.
Toivoisin voivani jäädä siihen hetkeen ikuiseksi ajaksi.
Vapuupäivään jolloin aurinko paistoi, vaikkei ketään saanutkaan tavata.
Päivään kun luonto puski kevättä samaan tahtiin kuin ennenkin vaikka kaikki perinteet olikin siirretty hamaan tulevaisuuteen. Päivään jolloin olin enemän vaiti kuin pitkään aikaan eikä hiljaisuus silti jättänyt mitään sanomattomaksi.

Sunnuntaiaamuna juodessani teetä puutarhassa auringon lämmittäessä selkääni ymmärrän, että tuotakaan vappupäivän muistoaPorkkalan kallioilla ei kukaan voi ottaa minulta pois.
Ymmärrän myös, että sekin on yksi lastemme lapsuusmuistoista.

Odottamaton, yllättävä, ei sellainen kuin idyllisessä kuvakirjassa kerrotaan, mutta taatusti muistamisen arvoinen.