Kesäloman uuvuttama, läsnäolemisen kuppikin voi tyhjentyä

En olisi koskaan ajatellut että niin voi käydä. Että se läsnäolemisen, itsensä tarpeelliseksi tuntemisen kuppikin voi hetkellisesti tyhjentyä.
Mutta näköjään voi, elämä opettaa.

Suljen hetkeksi silmäni keittiössä ja mutisen hiljaa mielessäni haluavani olla rauhassa. Lapset kiistelevät olohuonessa, huutavat minun nimeäni jotta tulisin ratkaisemaan kiistan heidän puolestaan.
Lasken päiviä kalenterista koulujen alkuun.
Kesälomaa takana kymmenen viikkoa.
Näistä kuusi viikkoa minä olen ollut suurimmaksi osaksi itsekseni lasten kanssa.

Olemme tavanneet muutamia kertoja kaveriäitejä lapsineen, mutta 90% ajasta olemme lähinnä pyörineet pitkin metsiä, kukkuloita, rantoja ja kyliä ihan kolmestaan.
Se on ollut ihanaa, mukavaa, hauskaa.
Se on myös ollut äärettömän väsyttävää.
Kun moni muu palaa kesälomilta levänneinä ja uutta tarmoa täynnä työpaikoilleen olen minä se päinvastainen ilmestys.

”Tule katsomaan, tule auttamaan, tarviin sitä tätä ja tuota. Annu, tiedätkö mitä, Annu arvaa mitä. Annu, missä sinä olet, mitä teet.”
Annu sitä, Annu tätä, kunhan et vain tekemättä jätä. Päiväni täyttyvät erilaisista äänensävyistä joilla nimeni huudetaan ilmoille.
Nyt kesäloman aikana olen yhtäkkiä ollut taas se johon kaikki haluaminen, kiukkuaminen ja kysymykset kohdistuvat.
”Annu, Esikoinen kiusaa. Annu, Kuopus ei siivoa. ”

”Annu, koska lähedetään, mitä tehdään. Annu miksi aurinko on kuuma, miksi vesi on kylmää, miksi kolibrin siivet kiiltää ja madolla ei ole jalkoja.
Annu, missä minun aurinkolasini, Annu montako kertaa pitää pyyhkiä peppu että se on puhdas, Annu, Annu, Annu…”

Samaan aikaan tiedostan myös kuinka paljon helpompaa elämä on nyt kuin vaikkapa kolme vuotta sitten.
Kun jaloissa pyöri kaksi taaperoa. Kun minua tarvittiin ihan oikeasti kokoajan. Kun kyse ei ollut vain halusta että minä teen asioita lapsen puolesta vaan puhtaasta tarpeesta.

Koko viime viikon minua vaivasi suunnaton väsymys ja ärtymys. En oikein osannut kohdistaa sitä edes mihinkään. Kiukutti vain kaikki, turhautti. Ihan vähän ehkä itkettikin kun radioista soi haikeita lauluja jotka tökkivät sydämeni kohtia joissa kaikki muistot menetetyistä ihmisistä istuvat.
Päivien jälkeen ei ollut enää sanoja iltaisin, oli vain silmiä kirvelevä väsymys ja edessä kuitenkin taas yksi levoton yö.
Käytin aamuisin hoitokoiraa lenkillä ja samalla ymmärisin etten itse varmaan vielä vuosiin halua koiraa omaan elämääni.
En vaikka Esikoinen silmät kyyneleissä sellaista on pyytänyt jo kauan.
En, vaikka lapsuudenperheessäni on aina ollut koira, ja se on eläimenä minulle yksi tutuimmista.
En, vaikka ymmärrän Puolisonkin kaipuun koiraa kohtaan.

Mutta minä en jaksa yhtään ainotakaan lisätahoa joka kaipaa minulta jotain.
Joka haluaa minulta joka päivä jakamatonta huomiota, jonka terveydestä minä olen vastuussa.
Tämä on minulle uutta, vasta lasten jälkeen tullut tunne. En minä näin ennen tuntenut.
Rakastan eläimiä, olen aina rakastanut.
Mutta nyt jokin on muuttunut. Hetkellisesti minun kuppini on täynnä, tai ehkä ennenminkin tyhjä. Se kuppi josta ammenetaan sitä ylitsevuotavaa huolenpitoa ja jakamatonta huomiota.
Minusta tuntuu ettei minulla ole enempää antaa juuri nyt kuin mitä minä annan tällä hetkellä. Annan lapsilleni, Puolisolle, kodittomille, työlleni ja opiskelulle.

Ajatus siitä, että lemmikki olisi vastassa joka ikinen päivä ovella kun tulen kotiin, odottamassa huomioita, liikuntaa ja ruokaa, tuntuu juuri nyt tyrmäävältä.
Ei kiitos. Totean yksikantaan.
Kuulostan karulta. Kylmältä.
Mutta se on totuus. Juuri nyt minulta ei liikene yhtään ylimääräistä rakkautta jo olemassaolevien lähteiden lisäksi.

Törmäsin viime viikolla englanninkieliseen lauseeseen “I do not want to be alone, I want to be left alone.” En halua olla yksin, haluan olla rauhassa.
Lause resonoi sydämeni tienoilla niin vahvasti että se jäi kaikuna törmäilemään rintakehäni sisään päiviksi sen lukemisen jälkeen.
Tunnistin itseni niin vahvasti siitä, että se teki lähes kipeää.
Minulla ei ole mitään tarvetta olla yksin. Ei minua minun perhe syö. Ei minua suututa lapset tai Puoliso. Eivät minun tunteeni heitä kohtaa ole mitenkään negatiiviset. Olen kasvanut ja oppinut elämään keskellä ääniä.
Olen oppinut tekemään töitä ja omia asioitani sanojen, valojen ja äänien sinkoilessa ympärilläni.
Ei minua elämä häiritse.

Mutta huomaan, että olen tullut pisteeseen jossa jatkuva, aivan jatkuva, läsnäoleminen, halu että minä hoidan asioita ja vastaan kaikesta, väsyttää minut lähes uuvuksiin.
Olen onnekas, että tämä tunne tulee vasta nyt. Nyt kun lomaa on jäljellä enää kaksi päivää.
Sen jälkeen alkavat koulut ja joku muu taho kuuntelee muutaman tunnin päivässä lastemme haluja ja toteuttaa heidän tahtojaan ja vastaa heidän kysymyksiinsä.
Se antaa minulle muutaman tunnin päivässä aikaa olla tarpeellinen vain itselleni, olla olemassa ilman jatkuvaa tarvetta toteuttaa jonkun muun tahto.
Ne muutamat tunnit minä kuulen omat ajatukseni, voin kirjoittaa ilman keskeytyksiä ilman muiden tarpeita, voin kuvata ja käsitellä kuvia ilman että joku haluaa minun selittävän maailmankaikkeuden äärettömyyden syyt tai ratkaista miten kadonnut legoukkelin millimetrin mittainen miekan pidike löydetään miljoonan legopalikan keskeltä.

Eikö ole ihanaa kun voit kokea olevasi tarpeellinen, kysyi ystäväni kun pohdin tätä asiaa hänelle ääneen viime viikolla.
Pysähdyin hetkeksi. Tunsin huonono omantunnon kuristavan kurkusta.
En vastannut mitään, koska pelkäsin, että jos vastaisin suoraan mitä ajattelin, kuulostaisin välinpitämättömältä äidiltä.
Olisin nimittäin halunnut vastata että pärjäisin varsin mainiosti myös jos olisin vähemmän tarpeellinen. Olisin aivan sinut sen kanssa että minut voi korvata, etten ole ainutkertainen.
Tiedän, ettei se ole totta. Tiedän, että jossain syvällä minussakin on se Annuska, jonka sydäntä hivelee tuntemus siitä, että juuri minä olen tarpeellinen lapsillemme. Että juuri minä olen se jonka kanssa he haluavat aikaansa viettää, kysyä kysymksensä ja kertoa kaikki tarinansa.
Totta kai.
Mutta tällekin on rajansa. Ainakin minulla.
Ja näköjään kuusi viikkoa keskenään tämän ikäisten lasten kanssa on se raja.

Kaksi päivää ja lapsien koulut alkavat. Kaksi päivää ja minä saan taas hiljaisuuteni ja aikani takaisin. Aikani jonka kuitenkin täytän välittömästi opiskeluilla ja vapaaehtoistyöillä. Aikani jota en lopulta varmaan kuitenkaan osaa arvostaa, koska unohdan sen merkityksen ensimmäisten viikkojen jälkeen. Aikani jota nyt niin kaipaan ja kun sitä on, itken kun lapseni ovat poissa luotani ja tämä aikakausi, kun lapset olivat vielä päivät kanssani, on vääjäämättä historiaa. 

Ihminen on kiittämätön ja unohtelevainen. Sen olen oppinut. Ainakin itsestäni.
Olen myös oppinut ettei tunteilleen oikein voi mitään.
Mutta aika ja ikä on opettanut yhden asian. Aika aikaansa kutakin.
Se on hyvä muistaa.

Kahden päivän päästä alkaa koulu, ja minä alan taas täyttää kuppiani. Sitä kuppia, josta voin ammentaa vastauksia loputtomiin kysymyksiin ja josta löydän ne energiat ja voimavarat joiden avulla koulupäivien jälkeenkin vielä lähdetään metsiin ja rannoille, tehdään läksyjä ja luetaan kirjoja.
Se kuppi täyttyy, kun saan olla rauhassa, en yksin, mutta rauhassa.

Tämä oli viimeinen kesä Kaliforniassa, viimeinen kesä täysin kotona lasten kanssa.
Viimeinen montaa asiaa.
Mutta se oli hyvä sellainen.
Hyvä viimeinen.
Täydellinen viimeinen.

Minä olen valmis kohti uusia seikkailuja, kohti uusia retkiä, vaelluksia, telttaöitä ja elämää.
Olen valmis elämään taas uudenlaisen vaiheen perheemme värikkäässä tilkutäkissä.

Ihan heti, kunhan se kuppi on taas täynnä.
Ihan heti, kunhan ne koulut ja rutiinit taas alkavat ja meidän elämämme asettuu uomiinsa.
Sen jälkeen meitä ei taas hetkeen pysäytä mikään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com