Kerro minulle muurista, äiti

Sunnuntai aamu.

Huoneessa on paksu ja lämmin ilma.

Ikkunoita ei voi pitää öisin auki koska ne aukeavat meluisalle kadulle. Tosin en tiedä kumpi valvottaa minua enemmän: tunkkainen ilma vai meteli. Mutta tiedän kumpi valvottaa Puolisoa, joten ikkunat pysyvät kiinni.

Esikoinen kuiskaa hiljaa korvaani, että hän haluaa nousta jo.

Nousen hänen kanssaan ja siirryn olohuoneeseen. Avaan parvekkeen oven ja annan varhaisen aamun raikkaan ilman virrata laina-asunon olohuoneeseen. Käperryn Esikoisen viereen sohvalle, viltin alle ja katselen tyhjin mielin eteeni. Esikoinen lukee kirjaa ja käpertyy kylkeäni vasten.

Esikoinen nykäisee minua hihasta ja pyytää, kertomaan vielä kerran muurista. Että miksi se rakennettiin tähän kaupunkiin. Olen hetken hiljaa ja mietin. Mietin miten voisin vielä yksinkertaisemmin selittää muurin syyn ja sen kaatumisen neljävuotiaalle lapselle.

“Kerro silleen kuin se setä siellä kaupassa” Lapsi pyytää.

Setä, niin se setä. Vaelsimme perjantaina pitkin Friedrichshainin katuja, vailla sen suurempaa päämäärää. Pysähdyimme Lohikäärmeleikkipuistossa. Sen jälkeen jatkoimme matkaa tutkien mitä kadut eteemme toivat. Asuin näillä kulmilla 3kk ajan viisi vuotta sitten. Nostalgia ja muistot tulvivat vastaan katukivetyksistä, viilliviineistä kasvamassa seiniä pitkin, tutuista kulmakaupoista, köynnösten peittämistä katuvaloista. Vaelsin näitä katuja ajassa ennen lapsia.

Tuolla suuressa kirpputorissa kävin silloin vuonna 2003 Puolison kanssa. Kiipesimme jättimäisen Humana Kirpputorin kolmanteen kerrokseen jossa myytiin rekittäin farkkuja. Selasin erikokoisa housuja lävitse kunnes käsiini osuivat kloriitilla värjätyt farkut. Nostin niitä ilmaan ja näytin Puolisolle, Katso, tässä on tällaiset Pilvihousut. Ihan kuin siinä laulussa. Puoliso katsoi minua hämmentynty ilme kasvoillaa, mikä laulu, mitkä ihmeen pilvihousut. Lauloin hänelle Dingon Sinä ja Minä.
Muistan edelleen miten aurinko paistoi läpi likaisen ikkunan ja kiilteli Puolison poskilla hänen nauraessaan silmät sirrillään minulle. Siinä hetkessä ymmärsin kuulleenni koko nuoruuten sen laulun sanat väärin.

Näen pienen second hand liikkeen ja sen pihalla sateenkaaren väriset nahkasandaalit.

Nostan sandaalit käteen ja katselen niitä. Kuopus ihastelee niiden väriä ja Esikoinen katoaa kaupan ovesta sisälle nähtyään siellä laatikoittain vanhoja leluja. 

Kaupan myyjä, viiden- ja kuudenkymmenen välissä oleva mies, harmailla hiuksilla ja parralla tulee ovelle. Pyytää sisälle sovittamaan sateenkaarikengän toista paria. Astun Kuopuksen kanssa pieneen liikkeeseen joka on täynnä vanhaa aikaa. Vaatteita, leluja, kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Pehmoleluja kaukaa 70 luvulta, DDRn ajalta. Kauppias kysyy olenko Sveitsiläinen ja myönnän hymyillen, kerron lasten puhuvan myös suomea Saksan seassa, siksi sitä on vaikea hahmottaa. Mies katselee meitä hymyillen ja kysyy onnistuuko Sveitsiläisen ja Suomalaisen liitto? Nauran ja kerron että jo 17 vuoden ajan tämä on sujunut ihan hyvin.

Jää on murrettu. Seuraavan tunnin minä istun miehen vieressä nahkaisella rahilla ja puhun elämästä. Puhumme Berliinin muuttumisesta, maailmasta, tästä hämmästyttävän valheellisesta vapaudesta jota ihmisoikeuksiksi kutsutaan. Puhumme rajoista, siitä miten tähän maailmaan on piirretty viivoja papereille ja riippuen siitä mille puolelle viivoja satut syntymään, riippuu myös se millainen setti ihmisoikeuksia ja kuinka vapaata sinun liikkumisesi muussa maailmassa on.

Puhumme muureista, niiden murtumisesta. Lapset ovat siihen asti leikkineet keskittyneesti liikkeen lattialla olevalla matolla, he ovat järjestäneet kaikki löytämänsä pikkuautot siisteihin riveihin maton reunoille. Kun Esikoinen kuulee meidän puhuvan muurista, hänen päänsä kääntyy ja hän tulee meidän luoksemme. Berliiniä halkova muuri on kiehtonut häntä koko tämän matkan ajan. Olemme käyneet katsomassa muurin jäänteitä, sen paikalle rakennettuja muistomerkkejä ja puhuneet siitä paljon.

“Miksi te rakensitte sen muurin” hän kysyy kauppiaalta?

Kauppias katsoo lasta hetken hiljaa, muuttuu mietteliääksi ja katselee hetken ulos kaupan ovesta. Siinä hetkessä hän muistuttaa minua omasta isästäni. Sama mietteliäs ilme, sama halu yrittää löytää selitys joka kelpaisi myös lapselle.

Kun mies katsoo takaisin hänen silmissään on erilainen katse. “Monta monta vuotta sitten ihmiset tappelivat keskenään, sitä sanotaan Sodaksi. Se ei ole kovin hyvä asia. Kun se sota päättyyi päätettiin tehdä kaikille omat alueet joissa he voivat elää. Mutta ne alueet eivät olleet keskenään samanarvoisia. Toisissa oli parempi olla kuin toisissa. Joten ne jotka olivat niissä huonomissa paikoissa halusivat mennä sinne parempiin paikkoihin. Tämän estämiseksi rakennettiin muuri, etteivät ihmiset tulisi toisten alueille.”

Esikoinen kuuntelee hiljaa ja pohtii kuulemaansa. Kysyy oliko se sitten reilua, sellainen muurin rakentaminen. “Ei, ei se reilua ollut, mutta silloin koettiin että se on ainoa tapa kontrolloida sitä tilannetta,” Kauppias sanoo. Kuuntelen vierestä ja mietin miten neljävuotias ymmärtää tämän. Ymmärtääkö lainkaan.

Esikoinen palaa hiljaisena pikkuautojensa pariin. Hyllyltä minua tuijottaa DDRn aikainen oranssi nallenukke joka osaa sulkea silmänsä. En tiedä onko se pelottava vai ei. Aurinko vaeltaa pitkin korkean huoneen seiniä, ulkona autot ajavat hitaasti katua pitkin ja huoneen nurkassa pöly leijailee uneliaasti ilmassa.

Puhumme uudestaan rajoista, pakolaisista, tästä maailmasta.
Lopulta nousen rahilta ja maksan maksan jalkaani jääneet sateenkaari kengät.

Kun olen lähdössä, kosketan miestä olkapäähän, katson silmiin ja kiitän keskusteluhetkestä. Mies hymyilee, avaa kätensä halaukseen ja kertoo toivovansa että meidän seuraava kotimme olisi täällä Berliinissä. “Jos muutatte tänne, tule tänne uudestaan ja aina kun haluat jutella, minä olen täällä lähes aina”. Hymyilen. Sydämeni täyttyy lämmöstä.

Siinä lämpimän peiton alla, ruskealla sohvalla, Berliinin sydämessä minä kerron neljä vuotiaalle Esikoiselle Berliinin muurista. Ihmisistä sen molemmin puolin. Kerron miksi betonia valettiin pystysuoraan kohti taivasta, kerron miksi ihmisten piti jäädä toisten toiselle puolelle toisten toiselle. Kerron miten vuosien päästä muuri lopulta purettiin.

Istumme hiljaisuudessa ja katselemme yhdessä parvekkeen ovista näkäyvää sinistä taivasta. Viileä tuuli puhaltaa ulkoa mutta meidän on lämmin. Lapseni pieni vartalo on kiinni kyljessäni ja minä haistelen hänen puhtaita valkoisia hiuksiaan.

“Eikö se ole vähän epäreilua. Sellaiset muurit?” Esikoinen kysyy. On, on se, sanon. Maailma on hirvittävän epäreilu välillä.

“Se on surullista.” Niin on. Lapseni. Niin on. Mutta me olemme täällä sen takia, että me voisimme tehdä jotain sitä vastaan. Jokainen meistä. Voisimme taistella vähän vähemmän epäreilun maailman puolesta. Ettei lisää muureja rakennettaisi. Meidän pitää vain oppia antamaan omastamme, taistelemaan vääryyttä vastaan ja uskoa itseemme ja toisiimme. Sinun mummisi sanoo aina että hyvä voittaa lopulta pahan. Aina. Siihen on pakko uskoa, tiedätkö. Koska jos lakkaa uskomasta, silloin niitä muureja aletaan taas rakentaa. Siksi pitää muistaa aina, että hyvä voittaa pahan. Lopulta.

“Miten se tehdään?” Hyväksymällä ihmisiä sellaisena kuin he ovat. Olemalla sitä mieltä, että meillä kaikilla on samat perusoikeudet. Että jokaisen kanssa pitää leikkiä eikä ketään saa kiusata.

Autojen äänet kantautuvat olohuoneeseen ja parvekkeen kaiteelle istahtaa hetkeksi pulu joka katselee meitä pää kenollaan.

“Kuopusta minun on ehkä pakko kiusata välillä vähäsen, koska hän on minun veljeni. Mutta muita kavereita minä en halua kiusata. En halua, että muureja rakennetaan. En halua, että ihmiset eivät saa mennä minne haluava. Minä haluaisin että tämä maailma on vain yksi iso paikka jossa me kaikki olemme kavereita. Ja minä voisin olla se traktorikuski, joka kaataa kaikki muurit sateenkaaren värisellä traktorilla” Esikoinen sanoo silmät iloisesti vilkkuen.

Tiedän ettei hän ymmärrä sanojensa merkitystä, ei samalla tavalla kuin minä ne haluaisin tulkita, mutta jokin ajatuksen poikanen niissä silti on. Pieni alku. Siemen.

Toivoa sellaisesta maailmasta jossa meidän kaikkien on hyvä.

Ilman muureja.
Hyvän puolella.
Pahaa vastaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com